Päämaja laati hyökkäyssuunnitelmia vielä vuonna 1942

Suomen sodanjohto oli jatkosodan aikana varautunut etenemään pitemmälle, kuin mihin asemasotavaiheen alkaessa oli edetty vuoden 1941 lopussa. Vielä vuonna 1942 hyökkäyssuunnitelmissa oli varauduttu siirtymään eteenpäin niin Karjalankannaksella kuin Aunuksen kannaksella ja Sorokankin suunnalla, mikäli saksalaisten sotamenestys olisi sen mahdollistanut.

- Tässä sodanjohto käytti saksalaisia eräällä tavalla hyväkseen. Eli mikäli saksalaiset olisivat edenneet pidemmälle, se olisi sopinut suomalaisille erittäin hyvin, toteaa filosofian maisteri Mikko Karjalainen väitöskirjassaan.

Saksalaiset ymmärsivät toki suomalaisten pidättyvän asenteen, mutta sallivat sen silloisessa win-win-tilanteessa.

- Suomalaiset sitoivat rintamalleen niin paljon yhteisiä vihollisia, että tiettyyn pisteeseen saakka tällainen "sooloilu" hyväksyttiin, Karjalainen huomauttaa.

Hänen Suomen sodanjohdon hyökkäysoperaatioiden suunnittelua jatkosodassa valottava väitöskirjansa tarkastetaan Helsingin yliopistossa huomenna.

Sodanjohdossa ei ollut heimoaktivisteja

Hyökkäysoperaatioiden suunnittelu oli ylipäällikkö Mannerheimin ja hänen lähimpien miestensä vastuulla, mutta siihen osallistui Karjalaisen mukaan muitakin toimijoita sekä Päämajassa että sen ulkopuolella.

Käytännön suunnittelutyötä koordinoi Päämajan operatiivinen osasto ja erityisesti sen maavoimatoimisto. Lopullinen päätösvalta oli kuitenkin ylipäällikkö Mannerheimilla.

Operatiivisen johdon suunnitelmissa ei Karjalaisen mukaan ollut kyse heimoaatteen läpitunkemasta aktivismista, vaan kyse oli tehtäviään mahdollisimman hyvin hoitaneiden ammattiupseerien normaaleista työtehtävistä. Tämä näkyy vaikkapa Suomen uusissa rajasuunnitelmissa, joissa painotettiin nimenomaan rajojen helppoa puolustettavuutta, ei heimonäkökohtia.

- Jos Kuolan niemimaa olisi jossain muodossa kuulunut Suomelle ja rannikkotykistö olisi sijoitettu Pohjoiselle jäämerelle ja Vienanlahdelle, niin olisihan rajoja ollut helppo puolustaa.

Kyse oli hänen mukaansa myös realismista. Syksyllä 1941 sodanjohtokin uskoi saksalaisten hyökkäyksen etenevän hyvinkin nopeasti myös pohjoisessa.

- Ei ole syytä peitellä sitä tosiasiaa, että voittajan kelkassa suomalaisten olisi ollut hyvä laajentaa myös omia alueitaan.

Välillisesti mukana Leningradin saarrossa

Karjalainen ei näe mitään kummallista siinä, että Suomen sodanjohto teki erilaisia hyökkäyssuunnitelmia vielä vuonna 1942, siis asemasotavaiheen jo alettua. Valtioiden ollessa sodassa keskenään tällaisten suunnitelmien teko kuuluu sotilaille.

Ei voi siis sanoa, että joulukuussa 1941 suomalaiset olisivat pysäyttäneet hyökkäyksensä kuin seinään otaksuen suursodan lopputuloksen järjestävän Suomen asiat.

- Sen sijaan suunnitelmien tasolla oltiin valmiita etenemään, jos saksalaisten menestys sen sallisi.

Esimerkiksi Kannaksen tilannetta Karjalainen luonnehtii odottavaksi. Siellähän suomalaisjoukot olivat edenneet syyskuun alussa 1941 Leningradin luoteispuolella olleen linnoitusvyöhykkeen liepeille. Suomalaiset osallistuivatkin Karjalaisen mukaan välillisesti Leningradin saartoon.

- Esimerkiksi kesän 1942 Laatokan saksalais-italialaisen laivasto-operaation yhteydessä suomalaiset tekivät kaikkensa luodakseen edellytykset laivasto-osaston toiminnalle. Sen tarkoituksenahan oli kiristää Leningradin mottia niin, että saksalaiset olisivat myöhemmin kyenneet valtaamaan kaupungin, Karjalainen huomauttaa.

Leningradin kohdalla suomalaisten rooli ei hänen mielestään kuitenkaan ollut ratkaiseva.

(MTV3-STT)

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.