TV-Opas

Työttömän Sadun päiväkirja: "Kukaan ei odota minulta mitään – mutta vielä joskus elän palkallani"

Millaista on elämä silloin, kun kuukauden tuloista ei ole varmuutta, tili ja kalenteri näyttävät välillä tyhjää ja päivät kuluvat työnhaussa ja turhautumisessa? Täynnä yksinäisiä aamuja, ahdistavia iltoja mutta myös sellaisia hetkiä, jotka mahdollistavat ilon pienistä asioista.

Satu, 31, asuu pääkaupunkiseudulla yksiössä kissansa kanssa. Sadulla on ammattikoulutus, mutta töitä omalta alalta on vaikea löytää. Pitkiin työttömyysjaksoihin sisältyy välillä yksittäisiä työpäiviä ja pätkätöitä, mutta pienet tulot ja epävarma elämä hankaloittavat tulevaisuuden suunnittelua.

Satu kirjoitti elämästään viikon ajan päiväkirjamuodossa. 

Maanantai 25.1. "Ylenpalttisesti aikaa"

Herään yhdeksältä kellon soittoon, keitän kahvit ja istun koneelle. Aamu-unisena on autuasta torkuttaa kelloa, kun tietää, ettei ole pakko nousta.

Työttömänä on aikaa ylenpalttisesti. Koitan kuitenkin saada unirytmiä järkevämmäksi, joten kaavin itseni sängystä.

Maksan laskut ja huomaan ilolla, että tilille jää 200 euroa seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Kyllä sillä itsensä ja kissan ruokkii, ja jos oikein nuukasti elää, jää sen verran, että voi käydä jossain ulkona sosialisoimassa itseään, ettei kokonaan mökkeydy.

Budjetoin 12 euroa keikkalippuun.

Loppupäivä kuluu kuten moni muukin päivä aikaisemminkin: teen kotiaskareita, leikitän kissaa, roikun netissä.

Onneksi sain osa-aikatyötä, mukavaa hommaa ja kivat ihmiset työkavereina. Niin vähän tunteja tosin, ettei sillä elä.

Mutta onpahan ainakin tekemistä, vaikka tuilla eläminen jatkuukin. Koitan ajatella positiivisesti, että kaikkea aikansa, en ole työtön ikuisesti.

Tiistai 26.1. "Muistan miten onnellinen olin"

Herään yhdeksältä, nousen ylös, ruokin kissan ja menen koneelle. Rupean miettimään tätä päiväkirjaa ja työhistoriaani ja tulen surulliseksi.

*surullinen trumpettiääni*

Mietin niitä ihmisiä, joilla on vakituinen työpaikka. Millaistakohan se on? Että voisi olla vaikka viisi vuotta samassa paikassa? Olisi samat työkaverit ja tuttu työyhteistö, voisi tehdä mielekästä työtä ja elää palkallaan?

Varmaan aika ihmeellistä.

Pisin yhtäjaksoinen työ, jossa olen saanut olla, kesti kaksi vuotta. Muistan, miten onnellinen olin, kun tiesin, ettei tarvitse murehtia työn jatkuvuudesta tai toimeentulosta kahteen vuoteen.

Epävarmuus omasta toimeentulosta on pitemmän päälle lannistavaa ja väsyttävää. Pätkätöissä ollessa elää lyhyitä jaksoja kerrallaan. On tulevaisuutta, mutta vain kolmeksi kuukaudeksi tai puoleksi vuodeksi eteenpäin. Projektin loppuun tai työmaan valmistumiseen saakka. Muista en tiedä, mutta itselle sellainen nykivä elämä ei tunnu sopivan.

Voiko epävarmuutta oppia sietämään? Tärkeämpi kysymys, pitääkö sitä sietää?

Mietin myös, kuinka paljon omat koulutusvalinnat ovat vaikuttaneet tilanteeseeni, olisiko sittenkin pitänyt opiskella enemmän?

Onko oma vikani kuitenkin, että tässä ollaan?

Etten ole tarpeeksi reipas ja yritteliäs?

Olenko työtön siksi, koska olen masentunut ja en jaksa motivoida itseäni tehokkaaksi ja reippaaksi työnhakijaksi?

Vai olenko masentunut, koska minulla ei ole työtä?

Tuntuvat kulkevan käsi kädessä tässä tapauksessa.

Mielekkään työn tekeminen on minulle tärkeää niin talouden kuin mielenterveydenkin kannalta. Olen myös tyytyväisempi elämääni kun olen töissä.

Turhauttavaa ristiaallokkoa. Ajattelen vaipua kunnolla synkkyyteen.

Puhelin soi ja saan työkeikan sunnuntaille. No mutta hienoa. Näin se elämä heittelee.

Puolenpäivän aikaan keitän kahvit, teen kauppalistan ja lähden ostoksille. Räntäsade virkistää ja iltapäivä kuluu ruuanlaiton ja yleisen hääräilyn parissa.

Harkitsen imurointia mutta päätänkin uppoutua kirjaan, kotitöitä ehtii huomennakin.

Keskiviikko 27.1. "Parikymppiä on hyvä säästö"

Aamukahvin jälkeen siivoan keittiön pahimmista muruista ja laitan tiskit koneeseen.

Kissa tuo lelua jalkoihin, joten leikittävähän se on. Häntä huiskii ja silmät kiiluvat, kun pikkuinen vaanii ja pomppaa narunpätkän perään. Hassu kissa. Hymyilen ja mietin, että ainakin tällä hetkellä käytän aikaani hyödyllisesti.

Toinen kuppi kahvia ja takki niskaan. Pitää käydä apteekissa ja jos kävisi reippaalla kävelyllä samalla reissulla. Ai niin räntäkeli. Kumisaappaat jalkaan, koska elämän lammikot ovat syviä ja varmaan kadullakin on loskaräntää. Vuotikohan toinen näistä? 

Reikä on vasemmassa saappaassa.

Sukan vettyessä mietin hopeareunuksia ja sitä, että onneksi sentään toinen jalka on kuiva. 

Apteekkiin on vain kilometri ja päätän mennä toisella kertaa pitemmälle kävelylle, nyt vasemman jalan varpaat ovat kohmeessa ja on liukastakin.

Nyt tarkkana.

Pääsen kaatumatta perille eikä tarvitse edes jonottaa.

Mielialalääkkeet ja purkki multivitamiinia. Maksan vitamiinit itse ja lääkkeet hoituvat maksusitoumuksella. Parikymppiä on näillä tuloilla hyvä säästö.

Paluumatkalla liukastelen lisää. Kadulla on muitakin horjahtelukoreografeja taiteilemassa eteenpäin, on taitolaji pysyä pystyssä.

Niin jäisellä kadulla kuin elämässäkin.

Kotona vaihdan kuivat sukat jalkaan ja klikkaan mieluisimman soittolistan pyörimään. Musiikki täyttää huoneen ja menen lämmittämään eiliseltä jääneitä kasvispihvejä.

Onni on kuivat sukat ja lämmin ruoka.

Lojun loppuillan kirjan kanssa sohvalla, uppoudun tarinaan ja välillä silitän kissaa, joka tulee viereen nukkumaan. On hyvä olla.

Torstai 28.1. "Kukaan ei odota minulta mitään"

Napsautan kahvinkeittimen päälle ja tuijotan pihalle. Harmaata ja sateista. Ei ole mitään menoja sovittuna, kauppaankaan ei tarvitse mennä.

Kukaan ei odota minulta mitään.

Mietin ajelehtimista ja kuulumattomuutta. Kertakäyttökulttuuria ja kuinka kukaan ei ole korvaamaton. Sopeutumiskykyä. Vapauden hintaa.

On vähän yksinäinen olo. Sosiaaliset piirit ovat työttömänä/osa-aikaisena paljon pienemmät.

Iltapäivällä soi puhelin ja saan seuraavallekin viikolle yhden työvuoron. Sovitaan, että tehdään puolen vuoden sopimus ja tulen, kun tulee kutsu ja on tarvetta.

Ei ideaali tilanne, mutta tästä on hyvä lähteä taas eteenpäin.

Aika tuntuu junnaavan paikallaan. Teen ruokaa ja kastelen kukat. Aloitan uuden kirjan. Vaihdan lakanat ja tuuletan. 

Olen.

Perjantai 29.1. "Haahuilua ja pussinuudeleita"

Kahvia ja roikkumaan koneelle. Laitan hakemuksia. 

Odotan iltaa: tänään on menoa,musiikkia, ihmisiä, tanssia. On kiva lähteä ulos, saa liikuntaa eikä mökkihöperöidy, kun muitakaan harrasteita ei tällä hetkellä oikein ole. Hiihtokaan ei oikein innosta.

Eikä ilta tule edes kalliiksi kun menee vesilinjalla. 

Tällä kertaa menen yksin, lähipiiri on lapsiperheellistä ja harvoin houkuteltavissa yöriekkumisiin. Harmi, mutta toisaalta saa mennä ihan oman aikataulun mukaan, mikä on aina kivaa.

Haahuilen ja syön lounaaksi pussinuudeleita. Aika kuluu niin hitaasti. Keitän kahvit.

Vihdoinkin ilta. Valitsen päällepantavaa ja laittaudun pikkuhiljaa valmiiksi. Takki päälle ja menoksi, viimeinen vilkaisu peiliin ja ulos.

Kaunis ilta eikä ole kylmäkään. Musiikki kuuluu ulos asti ja asetun jonottamaan. On aikaista, joten odotus ei ole pitkä. Musiikkia, ihmisiä, tanssia.

Olen, hengitän ja enkä muista ainoatakaan murhetta.

Lauantai 30.1. "Vielä joskus elän palkallani"

Nousen myöhään, liikun kankeana keittöön, yön tamppaaminen tuntuu jaloissa.

Keitin päälle ja tajuan, että joudun lähtemään kauppaan, jos tekee mieli syödä jotain. Nälkä olisi.

Kaupassa on ruuhkaa, poimin tonnikalasalaatin ainekset koriin ja suuntaan kassalle. Harhaudun sipsihyllylle ja pohdin. Pysyn päätöksessäni ostaa herkkuja.

Iltapäivällä pistäydyn pesutuvalla, koneellinen pyykkiä pyörimään ja takaisin koneelle. Kissa tuo lelua, joten jätän surffailun ja touhuan sen kanssa. Käyn hakemassa pyykit ja heittelen ne kuivaushuoneeseen.

Sillä aikaa kissa on käynyt yökkäämässä sängylle. Kiva. Huokaisen ja vaihdan lakanat. Mietin pitäisikö hankkia päiväpeitto. Harvemmin kyllä tulee hienosti pedattuakaan.

Illalla saunaan ja ehkä joku elokuva ja sitä sipsiä.

Ja huomenna töihin, lyhyt vuoro, mutta sunnuntain etuna tuplaliksa. Pakkaan valmiiksi laukkuun pari banaania evääksi.

Harmittaa silti vähän, ettei samasta paikasta saa enempää tunteja.

No, ainakin verkkoja on heitetty ja uskallan olla toiveikas. 

Vielä joskus elän palkallani. 

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.