Väitös: Seikkailukasvatus auttaa häirikköä

Seikkailujen avulla oppimisesta on saatu hyviä kokemuksia erityisopetuksessa. Tuore väitöstutkimus osoittaa, että opetukselliset seikkailu- ja elämysretket lisäävät käytös- ja keskittymisongelmista kärsivän varhaisnuoren itsetuntoa, sosiaalisia taitoja, keskittymiskykyä ja itsehallintaa.

Kouluseikkailuilla oppilaat huomaavat, että elämä ei ole helppoa mutta siitä voi selviytyä. He tajuavat, että joidenkin asioiden eteen täytyy ponnistella. Onnistumisen kokemukset lisäävät oppilaan omanarvontunnetta. Tämä on tärkeää niille, joilla on ollut huonoja kokemuksia omassa elämässään, selvittää filosofian maisteri, kasvatustieteen lisensiaatti Seppo J. A. Karppinen. Hänen seikkailu- ja elämyspedagogiikkaa käsittelevä väitöstutkimuksensa tarkastetaan Oulun yliopistossa huomenna. Kyseessä on ensimmäinen aihetta käsittelevä väitöstyö Suomessa.

Seikkailua myös tavallisiin kouluihin

Karppinen toivoisi lisää seikkailullisuutta ja kokemusten avulla oppimista myös tavallisiin koululuokkiin, joissa tekeminen on vähentynyt taito- ja taideaineiden sekä liikuntatuntien hupenemisen myötä. Hänen mielestään koulujen kunnianhimoisten opetussuunnitelmien laatijat eivät ole vieläkään havahtuneet siihen, että yhä useammalla lapsella eivät sisäiset perusasiat kuten itsetunto ole kunnossa.

-Lapsi, jolla itsetunto on heikko, ei jaksa koululuokassa. Tulee häiriöitä, masennusta ja alisuoriutumista.

Karppisen väitöstutkimuksen kohteena oli peruskoulun ala-asteen yksi erityisopetuksen luokka, jossa opiskeli kuusi poikaa. Tutkimuksessaan hän havainnoi seikkailutapahtumia ja kirjasi oppilaiden kokemuksia yhden lukuvuoden ajalta.

Karppisen mukaan seikkailukasvatuksen perustana on tieto siitä, että ihmisellä on luontainen tarve pyrkiä tasapainoon. Luonnossa tapahtuvassa seikkailussa lapsen tasapainoa horjutetaan tietoisesti.

-Seikkailussa lapsi joutuu epätasapainoon siten, että hän joutuu ylittämään vaikkapa puron käyden avulla. Hänen on selvittävä tilanteesta käyttämällä omia kykyjään; henkisiä voimiaan, käsi- ja jalkavoimiaan. Ehkä toiset kaverit auttavat häntä, jolloin mukaan tulevat myös sosiaaliset taidot, Karppinen selvittää. Kun lapsi selviytyy kiperästä tilanteesta, hänen itseluottamuksensa kasvaa: häneltä löytyykin sellaisia kykyjä ja voimia, joita hän ei edes tiennyt itsellään olevan.

Arviointi tärkeää

Koulusta tehtävä seikkailuretki ei ole mikä tahansa piipahdus lähipöheikössä vaan tarkkaan etukäteen suunniteltu oppimistapahtuma, Karppinen tähdentää. Retkien haastavuutta lisätään vähitellen.

-Aloitimme kävelyretkistä puistossa, vähitellen lisäsimme retkiin erilaisia ongelmanratkaisutehtäviä, esimerkiksi kiipeilyjä. Siitä laajensimme seikkailuja lähimaastoon ja luontopoluille. Laskeuduimme tornista alas, kävimme pilkillä, Karppinen luettelee tutkimusryhmänsä toimintamalleja.

Karppisen mukaan loppuarviointi retken jälkeen on kuin piste iin päälle, jota ilman retken opetuksellinen osuus valuisi hiekkaan. Jälkiarvioinnissa käydään läpi muun muassa sitä, mitä retkellä tapahtui, miten oppilas siellä toimi, miten siellä toimittiin ryhmänä. Kokemuksista otetaan opiksi. Tavallisessa koululuokassa seikkailullisuutta voidaan Karppisen mukaan ujuttaa opetukseen esimerkiksi linturetkillä tai vuodenaikaan liittyvillä teemoilla. Tärkeää on, että seikkailut ovat säännönmukaisia ja että niiden antia ei jätetä pureksimatta yhdessä luokan kanssa.

Karppinen tietää, että seikkailujen järjestäminen on työlästä. Siksi hän pitääkin tärkeänä opettajien tiimityötä ja sitä, että koulut saisivat apua esimerkiksi kunnan sosiaali- ja nuorisotoimen työntekijöiltä. Hänen omassa tutkimusryhmässään pisimmille seikkailuretkille lähti mukaan myös nuoriso-ohjaaja.

(MTV3-STT)

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.