Petri Tamminen: onnen pohtiminen ei tee onnelliseksi

Kirjailija Petri Tamminen on uudessa romaanissaan onnijahdissa.

Lakonisen huumorin mestariksi tituleerattu Petri Tamminen on uudessa romaanissaan onnen jäljillä. Onnen asiantuntijaksi palkittu kirjailija ei kuitenkaan vielä tunnustaudu. Kirjailijuuskin on löydettävä joka kirjaa aloittaessa uudestaan.

Juuri kun Urheiluruutu on kiihkeimmillään, Liisa-vaimo saa idean. Hän keskeyttää kirjailijamiehensä tv:n katselun ehdottamalla, että tämä tekisi kirjan onnesta.

Kirjailija ryhtyy perehtymään onnen olemukseen ystävänsä kanssa. 30 000 euroa apurahoja tuhlaantuu, mutta löytyykö onnen lähde?

Se selviää Petri Tammisen, 41, tuoreessa romaanissa Mitä onni on (Otava 2008). Vuoden 2006 Finlandia-ehdokas on kiertänyt syksyn kertomassa aiheesta eri puolilla Suomea, eikä onnen asiantuntijaksi leimautuminenkaan ei ole ollut kaukana. Tuollaisen tittelin Tamminen kuitenkin torjuu.

– Se vaara tässä tosiaan on, että pian käy kutsu tyky-päiville luennoimaan henkilökunnalle onnesta, mutta se olisi kyllä väärinkäsitys. Eipä minulla onnen asiantuntemusta ole, ne ovat eri gurut ne.

Tamminen väittää, että enemmän kuin onnen asiantuntijuutta hänellä on ”epäonnistumisen tietotaitoa”. Kirjailija viittaa vuosian takaiseen, nyt jo haudattuun kuvakirjahankkeeseen.

– Meillä oli valokuvaajaystäväni kanssa tarkoitus tehdä hyväntuulinen kuvakirja onnesta. Johtoajatuksemme oli, että vaikka masennuksesta on tullut kansantauti, vielä täällä onnikin asustelee. Mutta aikalailla mönkään se meni. Tietäähän sen, että kun kaksi partasuuta tömähtää milloin mihinkin torppaan ja alkaa tivata, mitä onni on, ihmiset paremminkin kutistuvat sohvan nurkkaan ja alkavat puhua murheistaan kuin onnestaan.

Ja ukulele soi...

Nyt Petri Tamminen muistelee onnenkeruuretkeään huvittuneena.

– Aloitimme työt Ahvenanmaalta aikalailla samalla tavalla kuin kirjassanikin. Olin lukenut jostain, että siellä asuvat Suomen onnellisimmat ihmiset, Tamminen kertoo.

Maarianhaminan räntäsateessa parivaljakon silmiin osui tieto kansalaisopiston ukulelen soiton kurssista. Miehet innostuivat: siitä se juttu aukeaa – Ahvenanmaa, Suomen Havaiji!

– Kurssilla oli kaksi oppilasta ja opettaja. Esittelin idean opettajalle huonolla ruotsilla. Hän totesi, että ei sovi suomalaisen onnen symboliksi, koska on Malmöstä. Hän suostui kuitenkin tulemaan kuvaan kadulle, mutta ei jäiseen satamaan, niin kuin olimme toivoneet.

Kun onnen metsästäjät saapuivat seuraavana päivänä Turun satamaan, heillä oli tuomisinaan pari muistiinpanoa Ahvenanmaan ja Havaijin yhtäläisyyksistä ja mustavalkoinen valokuva ruotsalaisesta ukulelen soittajasta.

– Se oli hetki, jolloin meidän olisi pitänyt lopettaa. Me onnettomat jatkettiin kuitenkin vielä vuosi. Miksei se toisaalta ollut mielenkiintoistakin, mutta kyllä se yleensä on niin, että ei onnen ympärillä pyöriskely tee onnelliseksi. Legendaarinen viisauskin sanoo: kysy itseltäsi, oletko onnellinen – ja lakkaat olemasta.

Lukuilo katosi huonolla hetkellä

Kun Petri Tamminen aloitteli Mitä onni on -kirjaansa, Enon opetukset (Otava 2006) oli juuri ilmestynyt ja elämässä oli sellainen vaihe, että lukeminen ei poikkeuksellisesti maistunut.

– Hyvä jos pari Tuomas Anhavan kääntämää tankarunoa sai menemään. Se oli sekä identiteetin että ammatin kannalta hankalaa, koska lukemisen ja kirjoittamisen ilo on mennyt minulla aina yksi yhteen ja ne ovat jotenkin jopa sama asia.

Tamminen huomasi, että tällä kertaa kirjoittamiseen tarvitaan ihan uudenlainen lähestymistapa. Hän ryhtyi kehittelemään erityisen havainnollista tekstiä.

Kun hän sai lopulta valmiin kirjan käteensä, tapahtui ensimmäistä kertaa koko hänen seitsenkirjaisen uransa aikana, että hän pystyi lukemaan sen alusta loppuun.

– Se oli ollut aiemmin aivan mahdoton ajatus. Nyt joko minun arvostelukykyni oli heikentynyt tai sitten virke vain toimi. Tajusin, että olin kirjoittanut tämän kirjan ihmiselle, joka ei jaksa lukea. Pitää enää toivoa, että sellainen ihminen sattuisi jostain kumman syystä saamaan kirjan käteensä, Tamminen nauraa.

”Nyt kyllä ovikello soi ja joku onnittelee”

Petri Tamminen on saanut runsaasti suitsutusta tiiviistä tekstistään. Tammiselta tiivistäminen käy aivan luonnostaan.

– Olen koko elämäni parannellut mielessäni omia lauseitani. Sitä, minkä olen sanonut, olen jäänyt vatvomaan – ja useimmiten olen vatvonut sitä jo etukäteen, ennen kuin olen uskaltanut sanoa sen. Minulla on arjen harjoitusta siihen, että viilaa omia lauseitaan väsymättä, loputtomasti, koska on niihin tyytymätön, Tamminen pohtii.

Lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla palkitun Tammisen lauseet ovat paitsi tiiviitä myös paljon puhuvia ja hauskoja. Häntä onkin kehuttu lakonisen leikinlaskun mestariksi ja jopa yhdeksi aikamme huumorikirjailijoista. Kirjailija suhtautuu itse omiin naurattajan taitoihinsa epäilevämmin.

– Tulisiko hetkittäin sellainen tunne, että kyllä tämän kehtaa sanoa tai tästä voisi olla kirjaksi, mutta eivät ne tuon juhlavampia oloja ole. Kyllä minä niin tylsä mies olen, että vieraalta tuntuu, Tamminen vähättelee.

Toisinaan kirjailija kokee myös riemastuttavia onnistumisen tilanteita.

– Joskus saa aikaan sellaisen virkkeen, että tulee tunne, että varmaan nyt soi puhelin, ellei peräti ovikello, ja joku onnittelee. Harvassa ne hetket kuitenkin ovat.

Iloa lauseista ja havainnoista

Petri Tamminen toteaa, että hänen oma nautintonsa lukijana on havaintojen ja lauseiden tasolla.

– Minun lukuiloni on sitä, kun jokin hyvin siellullinen ja hankala asia saadaan sanottua konkreettisesti. Veijo Meri, Antti Hyry ja Antti Tuuri on pakko mainita tässä yhteydessä. He ovat aivan mestareita tässä.

Tammisen mieliesimerkkini Meren taituruudesta on Everstin autonkuljettajasta vuodelta 1966. Lempikohtauksessa sotamies Peltola saapuu kahvilan tiskille ja ottaa sokeripalaa asiasta lusikalla.

– Meri kirjoittaa että ”se ei tullut lusikkaan, jota yritti, eikä sen viereinen, joka olisi voinut tulla, vaan joku ihan muu.” Ihmisen vähäinen vaikutusvalta maailmassa saa muotonsa ja hahmonsa kohtauksessa sokeripalojen kanssa. En minä pysty semmoiseen, mutta yritetään.

Pitää olla sanottavaa ja kyky sanoa

Petri Tammisen Enon opetukset oli Finlandia-palkintoehdokkaana kaksi vuotta sitten. Palkinnot ja ehdokkuudet lämmittävät mieltä, mutta eivät luo kirjoittajalle paineita.

Aivan keveää luomistyö ei silti ole.

– Paineita on ihan omasta takaa. Ei ole yleensä semmoista tunnetta, että ”täältä pesee!” Ainakin minun on tultava joka kerta uudestaan kirjailijaksi. Niin kuin Mauno Koivisto aikoinaan taitelijan määritteli: pitää olla jotain sanottavaa ja kyky sanoa se. Ne tuppaavat minulta katoilemaan, kumpikin. Ei ole sanottavaa eikä kykyä. On silti vain uskottava, että kun antaa kirjoittamiselle aikaa, jostain se taas kertyy.

Lue esittely kirjoista Mitä onni on ja Enon opetukset ja osallistu kirjakeskusteluun. Petri Tammisen haastattelu Radio Novan Helmi-hetkessä. Petri Tamminen Otavan sivuilla.

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.