Salkkaritkin on fiktiota vaikka voissa paistaisi - vai onko?

Tässä muutama nimi. Jarmo Koski, Esko Kovero, Mia Ehrnrooth, Kirsi Ståhlberg. Kuulostaa etäisesti tutulta, vai mitä?

Seppo Taalasmaa, Ismo Laitela, Cindy Rintala ja Isabella Holm. Totta kai nämä tiedetään, Salattujen elämien roolihahmoja. Ensimmäiset nimet ovat näyttelijöitä hahmojen takana.

Salatut elämät on pisimpään suomalaisten televisiossa pyörinyt päivittäissarja. Ensimmäinen jakso nähtiin MTV3:lla tammikuussa 1999. Nykyään sarjassa on mukana vain kaksi näyttelijää ja heidän hahmonsa alkuperäisestä kokoonpanosta. Seppo Taalasmaa eli Jarmo Koski ja Ismo eli Esko Kovero.

Näyttelijät ovat jo aikaa sitten muuttuneet erittäin monien katsojien mielissä esittämikseen roolihahmoiksi. Näin on käynyt monelle uudemmallekin tulokkaalle. Televisioiden ääressä, työpaikkojen kahvihuoneissa ja sosiaalisessa mediassa seurataan roolihahmojen elämää aivan kuin ne kävisivät katsojien kanssa samoissa ruokakaupoissa, yleisissä vessoissa tai uimahallissa.

Mediatutkijaa todellisuuden ja fiktion rajan harmaa alue hieman hämmästyttää.

- Mielestäni on aika yllättävä ilmiö, että vielä nykyäänkin fiktiiviset hahmot ja todelliset näyttelijät sekottuvat niin helposti. TV:n alkuaikoinahan se oli hyvinkin yleinen ilmiö. Esimerkiksi Heikki ja Kaija-sarjassa meni ihmisillä iloisesti sekaisin näyttelijät ja hahmot, sanoo mediatutkija, tohtori Heidi Keinonen Tampereen yliopistosta.

Keinosen mukaan nuoremmilla on yleensä parempi medianlukutaito, kun vanhemmilla, jotka ovat katselleet televisiota sen alkuajoista asti.

- Heihin verrattuna nuoremmilla, jotka käyttävät mediaa enemmän ja eri tavoin päivittäin, on edellytykset pitää todellisuus ja fiktio erillään. Osataan käsitellä vaikkapa tv-sarjoja mediaesityksinä eikä todellisuutena.

Fanittaminen on oma juttunsa

Turun yliopiston elokuvatutkimuksen lehtori, mediatutkija ja mediapersoona Veijo Hietala puhuu tässä yhteydessä mielellään faniudesta.

Hietalan mukaan fani heittäytyy mielellään fiktion maailman pitäessään sarjasta elokuvasta tai vaikkapa kirjasta.

- Fiktion sääntöjen mukaan ihmisen pitää lykätä vapaaehtoisesti omaa epäuskoaan. Eli torjua mielestään, että asia on vain fiktiota, näytelmää tai tv-sarjaa. Hän ikään kuin alkaa elää sitä kuin totena. Kaiken fiktion kokemisen edellytys on se, että siinä pitää leikkiä, että se on totta.

Hietalan mukaan esimerkiksi tv-sarjan henkilöihin saattaa tulla suorastaan skitsofreninen suhtautuminen. Terve järki sanoo, että henkilöt eivät ole oikeita, silti haluaa elää tilanteita, ikään kuin ne olisivat todellisia.

- Jos fiktiohahmo kuolee, viedään kukkia kuolinpaikalle. Vähän kuin hypnoosissa olisi, Hietala havainnollistaa.

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.