(1.11) Onko meillä malttia työllistää?

Palvelutyönantajien toimitusjohtaja Arto Ojala haluaa heittää tuponeuvottelujen vanhat kaavat romukoppaan työllisyyden nimissä: "Onko meillä malttia työllistää?"

Ensi viikko näyttää, päästäänkö tuponeuvotteluissa ratkaisuun sovitussa aikataulussa isänpäivään mennessä. Sitä ennen saamme moneen kertaa lukea lehdistä, miten typeriä tuponeuvottelut ovat ja kuinka tyhmää on neuvotella muulloin kuin virka-aikana.

Kritiikki on sikäli oikeutettua, että neuvotteluihin liittyy paljon turhaa julkisuuspeliä, lihasten pullistelua ja oman jäsenistön vakuuttelua. Neuvottelijat käyttävät tietenkin tilaisuuden tullen julkisuutta hyväkseen. Valitettavasti vain vuorosanat ovat suurelle yleisölle turhan tuttuja ja tupoesityksen pituus yleensä väsyttävän pitkä.

Kuitenkin neuvottelut ovat osa vakavaa talouspolitiikkaa. Olemme itse syyllisiä, jos yleisö ja kriitikot näkevät vain pelin eivätkä ymmärrä toimintaamme.

Neuvotteluissa ratkaistaan palkansaajien ostovoiman kehitys, monen työpaikan kohtalo sekä työllisyyskehityksen suunta. Nykyisin ratkaisujen merkitys on vielä aiempaa suurempi. Järjestöjen sopiman tulopolitiikan on kuljettava samaan suuntaan finanssipolitiikan kanssa. Jo kuluneen sanonnan mukaan tehtyjä virheitä on nyt Emu-aikana aiempaa vaikeampi korjata. Raha- ja valuuttakurssipolitiikan työkalut otettiin meiltä pois, onneksi.

Toinen nopeasti käytössä kulunut sanonta on tarve ylläpitää talouden vakautta, työllisyyttä, palkansaajien ostovoimaa ja viennin kilpailukykyä. Tällaisen politiikan tarve on totisinta totta, vaikka sanojen todellinen sisältö taitaa olla monelle vieras. Outoa asiaa tavallisesti vastustetaan.

Jos tuponeuvottelut ensi viikon aikana kompastuvat johonkin, niin todennäköisesti se on palkansaajien takertuminen vanhoihin kaavoihin. Vuosikymmeniä meillä harjoitettiin työmarkkinarealismia . Tämä realismi saattoi yhteiskunnassamme toimia vielä 1980-luvulla, mutta viimeistään nyt sen aika on ohi.

Suomi on nyt aikaisempaa avoimempi talous ja myös kotimarkkinoilla kilpailu on todellisuutta. Työmarkkinoiden jäykkyyksiä ei pidä lisätä eikä jatkaa maailman solidaarisinta palkkapolitiikkaa.

Kun työttömyys on sitkeästi yhdeksässä prosentissa, on liiallinen solidaarisuus palkankorotusten muodossa myrkkyä. Silloin jää kaikkein heikoimmin koulutettujen työllistäminen yksin työvoimaviranomaisten kainalosauvojen varaan. Tai työttömiä siivotaan pois tilastoista erilaisten temppujen avulla.

Suomen Pankin pääjohtajaa Matti Vanhalaa on henkisesti kieritetty tervassa ja höyhenissä viime päivinä. Hän kehtasi laukoa sopimattomia totuuksia väärään aikaan. Nyt ei saa sanoa ääneen mitään keisarin puuttuvista vaatteista.

Vanhalan puheet oli helpointa tuomita nopeasti lukematta koko puhetta. SAK:n Pertti Parmanne päivitteli Demarissa, onko Vanhala pätevä hoitamaan virkaansa. Hänen mielestään keskuspankki veti nyt mattoa hallituksen alta. Lehtireferaattien sijasta koko puheeseen tutustuminen olisikin pilannut Parmanteelta värikkäät pikakannanotot.

Vanhalan ajoitusta saa tietenkin moittia, mutta saako totuuksia laukoa vain puoli vuotta ennen neuvotteluja? Vanhala ei ole ainoa asiantuntija, jonka mielestä ns. palkkanormi on jo nähnyt parhaat aikansa.

Palkkanormin taustalla ollut perinteinen skandinaavinen ns. EFO-malli kehitettiin jo yli 30 vuotta sitten. Silloin maailma oli eri näköinen. Taloutemme rakenteellisia jäykkyyksiä on sen jälkeen purettu, miksi nyt pitäisi takertua vanhoihin käytäntöihin. Palkanmaksuvara muodostuu kuitenkin yrityksissä. Eikö yritysten kannattavuuseroilla saisi olla aikaisempaa enemmän vaikutusta tupon sisältöön?

Ei ole realistista eikä toivottavaa, että palkankorotukset mitoitettaisiin tupo-neuvotteluissa erikseen kunkin toimialan tuottavuuden mukaan. Tämä olisi käytännössä palkkakilpailun siemen seuraavalle neuvottelukierrokselle. Sitä paitsi myös tuottavuuden mittaamiseen liittyy liian suuria ongelmia.

Ratkaisu palkkamalliin on, että keskitetysti sovitaan keskimääräistä tuottavuuden nousua pienemmistä palkankorotuksista. Tällainen ratkaisu ottaisi huomioon eri toimialojen erilaisen palkanmaksukyvyn ja aidolle yrityskohtaiselle palkka- ja palkitsemispolitiikalle jäisi nykyistä enemmän tilaa. Se johtaisi samalla työllisyyden lisääntymiseen hitaammankin talouskasvun aikana.

Arto Ojala, toimitusjohtaja, Palvelutyönantajat ry.

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.