(2.1.2004) Paratiisia on vartioitava

Kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälän mielestä Suomen on katsottava pitkälle tulevaisuuteen eurooppalaisesta näkökulmasta tyytymättä silti vanhan Euroopan uudistumiskykyyn maailmanlaajuisessa talouskilvassa. Suomen ja Euroopan itsestään selvänä lähtökohtana on oltava oman paratiisin vartioiminen.

Maanosamme historia on rikas mutta verinen. Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa on kuitenkin kulkenut kohti pysyvää rauhan tilaa. Integraatio sitoi suuret eurooppalaiset valtiot taloudelliseen ja poliittiseen keskinäisriippuvuuteen ja Berliinin muurin kaatuminen lopetti Euroopan kahtiajaon. Rauha, jonka keskeisenä edellytyksenä ovat olleet Yhdysvaltain antamat turvatakuut, on mahdollistanut eurooppalaisten keskittymisen hyvinvointinsa kehittämiseen.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton uhka teki lännen yhtenäisyyden vaalimisesta keskeisen päämäärän Atlantin molemmin puolin. Yhteinen vihollinen kuitenkin romahti. Uudessa yksinapaisessa maailmassa lännen yhtenäisyyden vaaliminen ei ole enää itsearvoisen tärkeää, varsinkaan koko ajan ylivertaisuuttaan vahvistaville Yhdysvalloille. Voiman omaaminen tuo mukanaan halun käyttää sitä, ja amerikkalaisesta näkökulmasta katsottuna myös velvollisuuden. Tästäkin syystä Eurooppa ja Yhdysvallat näkevät maailmassa erilaisia uhkia ja korostavat politiikassa toisistaan poikkeavia menetelmiä. Johtavan suurvallan kyky toimia yksin ja halu pysyttäytyä valikoidusti vapaana kansainvälisen oikeuden ja monenkeskisen hallinnan rajoitteista on tosiasia, jonka kanssa joudumme elämään pitkään. Muu maailma joutuu sopeutumaan uuteen kansainväliseen järjestykseen.

Suhtautuminen Kiinaan on esimerkki johtavan suurvallan ja sille aiemmin ensiarvoisen tärkeiden liittolaisten toisistaan poikkeavista strategisista näköaloista. Yhdysvalloille Kiina on ainoa potentiaalinen tulevaisuuden haastaja. Etujen yhteentörmäys on pitkällä tähtäimellä jopa todennäköinen. Euroopalle Kiina näyttäytyy lähinnä taloudellisena haasteena.

Yhteisiäkin haasteita ja tavoitteita Yhdysvalloilla ja Euroopalla toki on. Kummallekin on esimerkiksi tärkeää pyrkiä vakauttamaan Lähi-itä, sitomaan Venäjä yhä tiiviimmin länteen, turvaamaan strategiset intressit Kaukasiassa ja edistämään demokratiaa Afrikan mantereella.

Liittolaisia yhdistävät myös uudet uhkat: toimimattomat valtiot, joukkotuhoaseiden leviäminen, järjestäytynyt rikollisuus ja terrorismi. Meidän on hyvä muistaa, että kaikki nämä uhkat koskettavat Euroopan unionia ja siten myös Suomea, jopa muutenkin kuin vain välillisesti. Atlantin ylittävien yhteisten arvojen puolustaminen maailmassa, jossa pätee viidakon laki, on koko "lännen" etu. Eurooppalaisen hyvinvointivaltion näkökulmasta oman talouskasvumme ja kansalaistemme hyvinvoinnin sekä turvallisuuden takaaminen ovat keskeisiä syitä transatlanttisten suhteiden vaalimiselle. Meidän on kuitenkin ymmärrettävä, että Yhdysvaltain ja Euroopan keskinäisissä suhteissa on tapahtunut muutos, johon on sopeuduttava. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö EU:n tulisi pyrkiä vahvistamaan omaa kansainvälistä asemaansa. Päinvastoin. Sen tarkoituksena ei kuitenkaan pidä olla vastapainon muodostaminen Yhdysvalloille.

Euroopan unionin jäsenvaltioiden joulukuussa hyväksymä yhteinen strategia on ensimmäinen todellinen yritys vastata kysymykseen mikä Eurooppaa uhkaa ja miten uhkiin tulisi vastata; minkälainen kansainvälinen toimija EU on? Vastaukseen nivoutuu perusteet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen, sotilaallisen kapasiteetin ja vaativamman kriisinhallintakyvyn kehittämiselle. Niiden rakentaminen etenee näillä näkymin HVK-prosessin aikalisästä huolimatta. Taustalla on sentään kolmen suuren EU-maan historiallinen kompromissi.

Euroopan todelliseksi missioksi saattaa hyvinkin kehittyä eurooppalaisen mallin levittäminen: kriisien ratkaiseminen neuvottelujen ja kompromissien keinoin sekä rauhantilan vakiinnuttaminen kaupallisten siteiden ja kansainvälisen oikeuden vahvistamisen kautta.

Eurooppalaiseen malliin kuuluu myös erottamattomasti se, että ainakin keskenään noudatamme yhteisesti sovittuja sääntöjä, joiden on oltava samat kaikille EU:n jäsenvaltioille ja kansalaisille. Koko unionin olemassa olon oikeutus joutuu kyseenalaiseksi, mikäli suuret jäsenmaat eivät tähän sitoudu. Ilman sitä, emme myöskään kykene myymään malliamme muulle maailmalle.

Globaalissa talouskilpailussa Eurooppa on vaikeiden haasteiden edessä. Väestömme ikääntyminen johtaa taloudelliseen rasitteeseen, joka rajoittaa liikkumavaraamme. Varsinkin vanha Eurooppa on toistaiseksi epäonnistunut uudistamaan taloutensa raskaita rakenteita ja tekemään kilpailukykynsä kannalta välttämättömiä päätöksiä. Katseet kohdistuvat Saksaan, joka on koko unionin talouden veturi. Uudella Euroopalla, Keski- ja Itä Euroopan nopeasti kasvavilla talouksilla, on sen sijaan edessään voimakkaan kasvun aika. Ne kykenevät kasvattamaan talouksiaan USA:n, Kiinan, Intian ja esimerkiksi Brasilian vauhdilla. Entä keskivanha Eurooppa, kuten Suomi ja Ruotsi. Uskon, että oikeilla päätöksillä näillä vahvan osaamisen pienillä mailla on mahdollisuus vastata globaaliinkin taloushaasteeseen ja turvata hyvinvointivaltio myös pitkällä aikavälillä. Vertailukohtia ei tule kuitenkaan ottaa vanhasta Euroopasta.

Suomi on valintatilanteessa myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta katsottuna. Euroopan unionin osalta maamme hallitus kykeni täysin turhien ja Suomen kannalta haitallisten piruettien jälkeen oikeisiin johtopäätöksiin: Suomi on näillä näkymin menossa mukaan kriisinhallintaytimeen ja saamassa EU-maiden turvatakuut. Hyvä niin, sillä valittu linja vahvistaa maamme turvallisuutta.

Poliittisen historian kirjoittajien arvioitavaksi jää kuitenkin merkillinen prosessi. Suomen hallitus, jonka turvallisuuspoliittisia näkemyksiä peräänkuulutettiin turhaan koko syksy, luotti Ison-Britannian kaatavan turvatakuut. Näin ei käynyt, vaan Italialta tuli Britannian näkemykset huomioiva esitys EU-maiden keskinäisistä turvatakuista. Seuraavaksi Suomen hallitus alkoi itse aktiivisiin toimenpiteisiin esityksen vesittämiseksi. Turvatakuiden ei katsottu lisäävän Euroopan tai Suomen turvallisuutta. Kokoomus oli eri mieltä ja kehotti hallitusta tarttumaan historialliseen mahdollisuuteen.

Italian uusi esitys turvatakuuartiklaksi oli käytännössä sama kuin edellinenkin. Suomen ajama lisäys oli nimittäin todellisuudessa sisältynyt jo vanhan esityksen erääseen toiseen artiklaan. Suomen oli siis valittava annettu muotoilu tai jättäydyttävä kokonaan unionin turvatakuiden ulkopuolelle. Hallitus ymmärsi ajaneensa itsensä nurkkaan vasta sen jälkeen kun eduskunnan puhemies oli sitä varsin kovaotteisesti herätellyt. Lopulta Suomi taipui hyväksymään Italian esityksen sellaisenaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana historian kirjoihin jäi myös hallituksen syksyiset yritykset kieltää keskustelu turvatakuista. Koko prosessi toikin vastaansanomattomasti päivänvaloon sen, ettei hallituksella ole selkeää ja yhtenäistä näkemystä siitä, mikä on Suomen etujen mukainen ja toteutettavissa oleva ulkopoliittinen linja. Esille nousivat myös kylmän sodan ajattelumalleihin jämähtäneet asenteet.

Juuri alkaneena vuotena Suomi jatkaa ulkopoliittisen linjansa pohdintaa. Ratkaistavana on suhteemme Pohjois-Atlantin liittoon eli Natoon. Ratkaisu on käytännössä istuvan hallituksen ja tasavallan presidentin käsissä. Oppositio on mukana päätöksen valmistelussa parlamentaarisen työryhmän, selonteon eduskuntakäsittelyn ja julkisen keskustelun kautta.

Kokoomus on valinnut oppositiopolitiikkansa ulkopoliittiseksi linjaksi maamme ulkopoliittisen johdon rohkaisemisen kaukokatseisiin, viisaisiin ja väistämättömättä sisäpoliittisiin jännitteisiin kiinnittyviin valintoihin. Edistääksemme päätöksentekoa aidosti rohkaisevalla tavalla, pyrimme etenemään omien avaustemme tekemisessä samassa tahdissa hallituksen kanssa.

Nyt on jo kuitenkin nähtävissä, että hallituksen linjavalintoihin ovat keskeisesti vaikuttamassa kylmän sodan ja 60-lukulaisuuden idealistiset näkökulmat, ei niinkään käytännöllisyys ja realismi, ehkei edes maan etu.

Valinta on tehtävä kahden vaihtoehdon välillä: Nato-jäsenyys tai nykyisen Nato-yhteistyön syventäminen ja jäsenyysoption jatkaminen. Kolmas tie, lopullinen ei Nato-jäsenyydelle optiosta luopuminen olisi monin tavoin Suomen etujen vastainen, eikä ole siis todellinen vaihtoehto.

Maamme nykyisen hallituksen vakavana ongelmana on kykenemättömyys laajentaa katsantokantaansa maantieteellisesti ja historiallisesti. Suomen on mielestäni katsottava pitkälle tulevaisuuteen eurooppalaisesta näkökulmasta tyytymättä silti vanhan Euroopan uudistumiskykyyn maailmanlaajuisessa talouskilvassa. Suomen ja Euroopan itsestään selvänä lähtökohtana on oltava oman paratiisimme vartioiminen. Se ei todellisuudessa ole irrotettavissa transatlanttisesta yhteistyöstä. Euroopan etuja puolustetaan jatkossa entistä useammin maanosamme rajojen ulkopuolella.

Ville Itälä Kansallisen kokoomuksen puheenjohtaja

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.