(5.8.03) Keitä EU:n puolustusytimet puolustavat?

Tutkija Teija Tiilikainen kaipaa EU:n tulevaisuuskonventin esitykseen täsmennyksiä mm. puolustusytimien osalta.

Teija Tiilikainen, tutkimusjohtaja. Helsingin yliopisto

EU:n tulevaisuuskonventin esitys uudeksi perustuslailliseksi sopimukseksi sisältää säännöksen, jonka mukaan pienempi joukko jäsenmaita voidaan oikeuttaa menemään muita pidemmälle unionin puitteissa harjoitetussa puolustusyhteistyössä. Tällaiselle tiiviimmälle yhteistyölle hahmotetaan esityksessä jo kaksi pääasiallista muotoakin. Ensimmäinen sisältäisi halukkaiden jäsenmaiden toisilleen myöntämät turvatakuut. Takuut ovat sanamuodoltaan hyvin lähellä nyt jo organisaationa alasajetun Länsi-Euroopan unionin (WEU) turvatakuita.

Toinen esitetty tiiviimmän yhteistyön muoto koskee sotilaallisten voimavarojen kehittämistä pienemmän maaryhmän keskenään tekemien sitoumusten pohjalta. Nämä sitoumukset voisivat pitää sisällään puolustusten kehittämiselle asetettuja taloudellisia kriteerejä esimerkiksi puolustusbudjettien tai materiaalihankintojen suhteen. Voimavarayhteistyön lähitavoitteena olisi unionin tekeminen riippumattomaksi Natosta sotilaallisen kriisinhallinnan alalla. Ensimmäinen askel olisi jo nyt kehitteillä olevan monikansallisen suunnitteluesikunnan tuominen unionin puitteisiin.

EU:n puolustusulottuvuudesta on väännetty jäsenmaiden välillä kättä viimeiset kymmenen vuotta, joten tilanteen selkeyttämiseksi keskeiset suuntaviivat olisikin aika ratkaista ennen unionin ensi vuonna tapahtuvaa suurta laajentumista. Tehtyjen ratkaisujen on kuitenkin vastattava eurooppalaista turvallisuuspoliittista todellisuutta, ja tässä suhteessa esitetyt puolustusytimet kaipaavat edelleen täsmentämistä.

Jäsenmaiden mahdollisuudet antaa toisilleen turvatakuut EU:n puitteissa ei unionin kannalta välttämättä merkitsisi suurta muutosta nykytilanteeseen. Se toisi lähinnä muun kehittyvän puolustuspolitiikan yhteyteen sen historiallisen sitoumuksen, joka edelleen sitoo WEU:n jäsenmaita Brysselin sopimuksen kautta. WEU:lla ei kuitenkaan koskaan ollut toimivaa sotilaallista järjestelmää, ja yleisenä olettamuksena onkin ollut, että sen puitteissa annetut turvatakuut voitaisiin lunastaa vain Naton kautta. Liittoutumattomien maiden rooli ja mahdollisuus liittyä EU:n sisälle siirrettyihin turvatakuisiin muodostaakin tätä taustaa vasten koko turvatakuujärjestelmän ydinkysymyksen. On selvää, ettei Yhdysvallat lähde takaamaan Naton ulkopuolisten maiden turvallisuutta EU-järjestelmän kautta. Yhdenkin liittoutumattoman maan meno mukaan turvatakuuytimeen loisikin EU:n sotilaalliselle järjestelmälle aivan uusia haasteita.

Jos turvatakuuytimeen liittyy sotilaallisia haasteita, niin voimavaraytimen keskeiset haasteet ovat puolestaan poliittisia. Voimavaraytimen kautta tavoitellaan unionin käyttöön sellaisia sotilaallisia voimavaroja ja välineitä, joiden tuottamiseen kaikilla jäsenmailla ei ole poliittisia tai sotilaallisia edellytyksiä osallistua. Hankkeessa ei sinänsä ole mitään kielteistä, niin kauan kuin sen päälinjoista voidaan sopia yhteisesti kaikkien unionin jäsenmaiden kesken. On selvää, että jos voimavarayhteistyön perustavalle pienemmälle maaryhmälle annetaan vapaat valtuudet määritellä keskinäisen yhteistyönsä muodot, ne tulevat vaikuttamaan ratkaisuillaan koko yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan muotoutumiseen. Näin ne tulevat väistämättä vaikuttamaan myös ytimen ulkopuolelle jäävien maiden turvallisuuspoliittiseen asemaan.

EU:n syvenevä puolustusyhteistyö on väistämätön osa kehittyvää integraatioprosessia. Sen rakentamisessa on kuitenkin muistaa, että turvallisuuspoliittiset uhkakuvat ovat edelleen kovin erilaiset eri puolilla yhteistä unionia.

Teija Tiilikainen, johtaja, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto (Tiilikainen edusti Suomen hallitusta EU:n tulevaisuuskonventissa)

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.