Ei enää Tupoja?

Keskitetty raamiratkaisu, jossa nyt liittokierroksella opittavan mukaisesti siirretään sopimuspalkoista sopimisen varaa yrityksiin, olisi vastuullisin ratkaisumalli. Siinä huomioitaisiin kansantalouden kestokyky ja jätettäisiin myös muuta tulospalkkaukseen perustuvaa varaa yrityksille, kirjoittaa pitkään työmarkkinoita ja talouspolitiikkaa seurannut Arto Ojala MTV3:n nettikolumnissa.

Monille työmarkkinoiden liittokierros tuli ilmeisenä yllätyksenä, huolimatta siitä, että useilla aloilla liittokierrosta valmisteltiin vakavasti ja yhdessä jo viime syksystä lähtien. Liittokierros alkaa olla lopuillaan, mutta pahimmat ongelmat ovat vielä edessä, nimittäin rakennusalalla ja kuljetusaloilla. Eikä paperiteollisuuskaan mikään läpihuutojuttu tule olemaan.

Liittokierros tuo mukanaan reippaan nimellisen ansiokehityksen, viiden prosentin luokkaa kumpanakin seuraavana vuonna keskimäärin. Ja myös vuodelle 2010 jää uusista sopimuksista lähes kolmen prosentin palkkaperintö pohjalle. Kallista sopimuskierroksen avausta pankkialalla, kemian- ja teknologiateollisuudessa perusteltiin ennen muuta sillä, että merkittävä ja tuottavuutta lisäävä palkanmuodostuksen osa siirrettiin sovittavaksi yrityksissä. Joustavuus lisääntyy. Näin on käynyt vähäisessä määrin myös muilla aloilla.

Liittokierros tuo yhteiskuntaan inflaatiota niiltä aloilta, joilla kilpailua ei ole riittävästi. Aidosti kilpailluilla aloilla on pakko sopeutua tuottavuutta parantamalla, toimintoja tehostamalla. Välttämättä näin pitäisi käydä myös vähemmän kilpailluilla aloilla, mutta vaihtoehto eli hintojen nostaminen saattaa olla helpompi tie. Verotus kiristyy, koska hallitus on siirtänyt verokevennysratkaisunsa tuonnemmaksi ja verotuksen inflaatiotarkistus on selvästi alimittainen. Näin ostovoima kasvaa vain vähän, selvästi vähemmän kuin parina edellisenä vuonna. Yksityisen kulutuksen kasvu hidastuu. Taloudellisen kasvun hidastumistako tällä ratkaisulla haetaan?

Entä pitääkö tähän malliin olla tyytyväinen? Vakavaa analysointia tarvitaan joka tapauksessa hedelmättömän eipästupo–juupastupo-inttämisen sijasta. Työmarkkinapolitiikka on joka tapauksessa edelleen talouspolitiikan toinen kivijalka. Talous- ja rahaliiton maailma on tuonut mukanaan tällaisen vastuun, eikä sitä voi unohtaa. Työmarkkinapolitiikkaa on näin välttämättä – jopa ennen kaikkea - katsottava myös kokonaistalouden näkökulmasta.

Tulopoliittisilla ratkaisuilla osana talouspolitiikkaa on kiistatta saatu aikaan erittäin hyviä tuloksia talouskehitykseen. Tuloverotusta on kevennetty 90-luvun laman jälkeen. Edes toteutetun suuruista kevennystä ei sosialidemokraattisvetoisessa talouspolitiikassa olisi saatu aikaiseksi ilman kytkentää tupo-ratkaisuihin, vaikka tämä tapa ei finanssipolitiikan itsenäisyyden kannalta puhdasoppinen olekaan. Ostovoima on kasvanut näyttävästi. Inflaatio on ollut hallinnassa ja kustannuskilpailukyky erittäin hyvä. Vaihtotase on vahvasti ylijäämäinen. Jopa niin vahvasti, että voi perustellusti asettaa kyseenalaiseksi näin suuren ylijäämän. Ylijäämä kertoo vain sen, että palkkojen korotukset eivät ole olleet liian suuria, eikä kustannuskilpailukykyä rapauttavia, ja että tuloverotusta on kevennetty liian vähän. Palkansaajien ostovoima on edelleenkin liian heikko kansantalouden suorituskykyyn verrattuna.

Käsitteelle ”tupo-ratkaisu” on jotenkin kyetty luomaan vanhanaikaisen ja joustamattoman politiikan leima. Jokainen asiantuntija tietää kuitenkin erittäin hyvin, että 60-luvun lopun ja seitsemänkymmentäluvun tupoilla ja 2000-luvun tupoilla ei ole mitään yhteistä keskenään. Raamiratkaisuilla, joita tupot ovat, voidaan luoda joustoa vaikka kuinka paljon, jos halutaan.

Menossa olevalla liittokierroksella on useille aloille luotu menetelmä, jolla osa palkkojen sopimuskorotuksista sovitaan yrityksissä henkilökohtaisin palkkakeskusteluin. Tältä tieltä ei ole paluuta. Tämä menettely on mahdollista sovittaa myös koordinoituun raamiratkaisuun, joilla kansantalouden tavoitteet toteutuvat paremmin, kuin nyt meneillään olevalla liittokierroksella. Syksyllä päättyneessä edellisessä tupo-ratkaisussa oli laaja osio, ”tupo-kolmonen”, joka velvoitti sopijaosapuolet kehittämään neuvottelujärjestelmiä. Miksihän sen tulokset ovat jääneet niin laihoiksi, vaikka aikaa oli kaksi ja puoli vuotta?

Kansantalouden kokonaiskehityksen ja talouspoliittisen vastuun kannalta liittokierros on huonoin vaihtoehto. Nytkin liittokierrokselta haettiin toki puhdasoppista mallia, jossa jokainen liitto ja sopimusala voisivat sopia työmarkkinaratkaisusta omien edellytystensä, tuottavuuden ja palkanmaksuvaransa puitteissa. Näinhän ei tälläkään kerralla käynyt. Melkeinpä nousevin huudoin tehtiin ratkaisuja, ilman sidosta tuottavuuteen – ja veikkaan, että huipennus on vielä edessä, kuljetusaloilla. Keskitetty raamiratkaisu, jossa nyt liittokierroksella opittavan mukaisesti siirretään sopimuspalkoista sopimisen varaa yrityksiin, olisi vastuullisin ratkaisumalli. Siinä huomioitaisiin kansantalouden kestokyky ja jätettäisiin myös muuta tulospalkkaukseen perustuvaa varaa yrityksille. Kokonaan yrityskohtaisiin ratkaisuihin siirtyminen ei ole mahdollista eikä työrauhan näkökulmasta edes toivottavaa. Mutta raamiratkaisu – jolle voidaan keksiä joku muu nimi kuin tupo – joka lähtee talouspoliittisesta vastuusta, on kyllä varmasti niin kansantalouden kuin yritystenkin etu. Keskusjärjestöjen sopimismahdollisuutta tarvitaan tulevaisuudessakin. Pienen maan voimavara on konsensus, jonka avittamana voidaan sopia myös joustavia ratkaisuja. Tämä on pragmaattinen lähtökohta eikä sisällä ideologiaa.

Liittokierroksia kuvataan sattuvasti kasvatukselliseksi hulinaksi. Tällaista hulinaa tarvitaan aina välillä, jotta saadaan vietyä rakenteellisia muutoksia eteenpäin ja opitaan muistamaan vastuun merkitys. Markkinatalous kyllä sitten viimekädessä aina muistuttaa, mikä on oikein.

Valtiotieteiden maisteri Arto Ojala

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.