Äiti, joka tutkii rankkoja lasten seksuaalirikoksia: "Välillä itken kuulusteluissa"

”Kun lasta on vuosia käytetty seksuaalisesti hyväksi, hän on kuin levällään oleva korttipakka. Silloin tuskani on valtava. Haluaisin sanoa: Anna mä halaan sua ja laitan sut pulloon, että sä pysyt ehjänä. Lasten katseet ovat lasittuneita. He eivät pysty puhumaan mistään. Silloin tunnen riittämättömyyden tunteita - vaikka kuinka hyvin hoidan tutkinnan ja kirjoitan joka ikisen jutun ylös, en voi aina parantaa uhrin elämää.”

Näin puhuu lähes kouluikäisten kaksospoikien äiti Maija Aunio. Kotona hän on äiti, mutta töissä vastassa ovat aivan erilaiset lapset ja nuoret - sellaiset, joita on käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Vielä muutama vuosi sitten vanhempi rikoskonstaapeli Aunio tutki lapsipornoa. Siihen työhön hän ryhtyi heti palattuaan äitiyslomalta. Uutena äitinä ja aistit herkkinä. Katsoi työhuoneessaan tuhansia ja taas tuhansia videoita ja kuvia, joissa lapsia käytetään hyväksi.

Pienten, puolustuskyvyttömien lasten näkeminen videolla kuitenkin sai Aunion lopulta voimaan fyysisesti pahoin.

– Maallikko ei edes tajua, mitä se on pahimmillaan. Sellaisia kuvia ei voi näyttää luennoilla. Mä lopulta itkin, oksensin ja vapisin. Kehitin jokaiselle kuvassa esiintyvälle lapselle identiteetin: Tossa kuvassa lapsi on neljä vuotta, minkä ikäinen hän on nyt? Elääkö hän vielä? Kuinka monta lahjaa lapsi on saanut jouluna? Se oli mulle tosi rankkaa.

"Mä vannon, että sun äiti ja isä rakastaa sua"

Vaikeita hetkiä rikoskonstaapeli Maija Aunio kokee työssään myös silloin, kun hyväksikäytön uhrien vanhemmat kysyvät häneltä neuvoa: Mitä nyt pitäisi tehdä? Näin on käynyt esimerkiksi silloin, kun Aunio soitteli päivät pitkät puheluita nuorten poikien vanhemmille. Nuoret pojat olivat joutuneet seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi ja maksaneet seksistä netissä tutustumalleen aikuiselle miehelle.

– Ensiksi juttelin uhrien kanssa. Kun pieni poika itkee puhelimen päässä murrosikäisen itkuaan ja sanoo, että et varmasti, et oo tosissas, et varmasti kerro äidille ja isälle! Ja kun sanon, että se on mun velvollisuus. Ja että mä vannon ja vakuutan, että sun isä ja äiti rakastaa sua sellaisena kun sä oot. Enhän mä voi tietää, onko näin. Mutta siinä tilanteessa en voi sanoa muutakaan, kun murrosikäinen poika itkee ja nyyhkyttää.

Usein vanhemmatkin itkivät. Aunio kysyikin usein: Mille itket? Sillekö, että poikasi on hyväksikäytön uhri? Vai sille, että hän on homo?

– Ne olivat oikeasti pitkiä puheluita. Sitten kun vanhemmat kysyivät minulta: Mitä nyt pitäisi tehdä? Mistä minä olisin sen voinut tietää, omat poikani ovat alle kouluikäisiä!

Osa vanhemmista sanoi itkuisesti: Voi meidän pieni poika. Miksei se ole uskaltanut sanoa, mä haluan mennä heti sen luo ja jutella. Silloin Aunio tunsi onnistuneensa ja sanoi: Sinun 16-vuotias poikasi on juuri nyt 10-vuotias. Hän on peloissaan, ahdistunut, häpeissään. Ainoa, mitä hän nyt tarvitsee, on isän ja äidin syli. Se on ainoa, mikä auttaa.

Välillä hän kuuli kuitenkin puhelimen toisesta päästä isän huutavan: V***u me hoidetaan tämä oman pojan kanssa. Se saatanan piipittäjä, sitä saa mitä tilaa.

– Silloin mietin, että apua, mitä minä aiheutin tällä soitolla? Nyt pieni poika saa turpaansa, ja on varmaan saanut aiemminkin. Siksi poika onkin ehkä hakenut hyväksyntää nettitutulta.

"Huusin ja itkin autossani"

Lopulta Aunio lopetti lapsipornon tutkimisen. Hän oli yrittänyt kaikkensa, jotta pystyisi tekemään sitä työtä. Hän itki ja huusi autossa. Hän toisti itselleen: Ryhdistäydy! Sun täytyy auttaa niitä lapsia! Aunio työskentelee yhä väkivaltarikosyksikössä ja tutkii kaiken ikäisten seksuaalisia hyväksikäyttötapauksia, muttei ole enää video- ja kuvamateriaalien kanssa tekemisissä. 

– Nykyisessä työssäni pystyn aivan hyvin puhuttamaan pientä lasta, joka kertoo pahoista kokemuksistaan. Mutta jos näkisin sen videolta, en voisi hallita vihantunteitani.

Aunion työhön kuuluu nykyään uhrien lisäksi myös epäiltyjen kuulusteleminen. Hänen mielestään myös epäillyt ovat jollain tavalla uhreja - jotain on tapahtunut, epäillyn elämä on jollain tavalla mennyt sivuraiteelle. Myös epäillyn vanhempien elämä on pilalla.

– Joskus mietin, että on tämäkin jumalauta työtä. Elän paljon tunteilla mukana - saatan itkeä kuulusteluissa. Joskus se on auttanut, lopuksi on epäillyn kanssa yhdessä itketty. Yritän luoda epäiltyihin suhteen, vaikka he olisivat kuinka hirviöitä. Vien kahvia ja kysyn: Kerro mulle, että miksi, miksi sä teit sen?

Välillä jututtaminen on turhaa. Epäilty ei tunne tehneensä mitään väärin.

"Oma perhe auttaa jaksamaan"

Puhelias poliisi nostaa usein lämpimällä äänellä esiin omat lapsensa, miehensä ja tukiverkkonsa. Ilman heitä hän ei jaksaisi. Raskas työ tuo erilaista näkökulmaa myös lasten kasvatukseen - Aunio tuntee elävänsä enemmän jalat maassa, eikä "hötkyile turhasta". 

Kaikesta huolimatta välillä raskaan päivän jälkeen omien lasten kitinä pienistä asioista tuntuu turhalta. 

– Silloin pysähdyn ja mietin, että heillä on asiat todella hyvin. On oikeasti lapsia, joilla niin ei ole. Pitkään jatkunut hyväksikäyttö pilaa lapsen elämän. Tekijä saa maksimirangaistuksen, istuu siitä puolet ja palaa normaaliin elämään. Mutta lapsi ei ole enää ikinä terve.  

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.