Mikä valtioiden säästökuureissa mättää ja kuka niistä hyötyy?

Kun David Cameronista tuli puolitoista vuotta sitten Iso-Britannian pääministeri, hän aloitti heti suuren säästöohjelman, jonka piti auttaa taloutta kasvamaan.

Säästämisen piti "palauttaa luottamus sekä yrityksille että kuluttajille, luottamus siihen, että valtio ottaa kriisin tosissaan". Tämän luottamuksen piti puolestaan stimuloida yksityistä kulutusta niin paljon, että se kumoaisi valtion kuluhöyläyksen.

Britannian säästökuurin tulos on masentava. Talous ei kasva, kuluttajien ja yritysten luottamus on pohjamudissa ja köyhillä menee entistä huonommin.

Säästökuurista puhutaan myös Yhdysvalloissa. Tutkiva journalisti Ari Berman ihmettelee The Nation -lehdessä, kuinka budjettivajekeskustelu on voinut olla jo kaksi vuotta Yhdysvaltojen polttavin puheenaihe, kun työttömyysprosentti on historiallisen suuri ja kansa haluaa päättäjien keskittyvän työpaikkojen luomiseen.

Kun Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama julkisti jo torpatun työllisyyssuunnitelmansa, senkin perusteluissa piti ottaa huomioon budjettivaje. Samaan aikaan sijoittajat ovat valmiita lainaamaan Yhdysvalloille rahaa jopa negatiivisella reaalisella korolla.

Euroopassa toistetaan kilpailukykymantraa

Euroopassa Euroopan keskuspankki (EKP) patisti viime vuonna kaikkia eurooppalaisia hallituksia vakauttamaan budjettinsa ja pitämään huolta kilpailukyvystään. Käsky ei koskenut vain ongelmamaita, vaan kaikkia euron jäseniä. Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien pääkirjoitus neuvoi samaa.

EKP:n neuvo on erittäin haitallinen, sanoo taloustieteilijä Paul Krugman. EU ja euroalue ovat melko suljettuja talouksia, toisin sanoen niiden jäsenmaat käyvät kauppaa lähinnä keskenään. Jos kaikki säästävät samaan aikaan, seurauksena on täysi katastrofi. Euromaat voivat saada kilpailukykyetua vain suhteessa toisiinsa.

Jos kaikki parantavat kilpailukykyään, kukaan ei paranna kilpailukykyään. Kansa sen sijaan kärsii.

Säästökeiju tulee!

Euroopassa ja Yhdysvalloissa vallitsevaa talousdoktriinia mainostetaan "ekspansiivisena säästämisenä". Valtion säästökuurin pitäisi luoda työpaikkoja pelkällä luottamuksen palauttamisella.

Paul Krugman tyrmää doktriinin. Sille ei ole mitään todisteita taloustieteellisessä tutkimuksessa. Säästäminen – yllätys, yllätys – pienentää taloutta ja vähentää taloudellista toimeliaisuutta. Säästöuskovaiset uskovat Krugmanin mukaan "säästökeijuun", jota ei ole olemassa.

Koska säästökuurien kannattajien usko ei horju, he ovat nyt kääntyneet muistuttamaan Latvian menestystarinasta, sanoo Krugman. Asiantuntijat kehuvat Latviaa, joka onnistui todella pahassa lamassa pienentämään budjettivajettaan ja vakuuttamaan markkinat omasta luottokelpoisuudestaan.

Krugman myöntää, että saavutus on vaikuttava. Sen seuraukset olivat kuitenkin 16 prosentin työttömyys ja bruttokansantuote, joka kyllä vihdoin kasvaa, mutta on 18 prosenttia pienempi kuin ennen kriisiä. Ja tätä kutsutaan menestykseksi.

Valtiontaloutta on turha verrata perheen talouteen

Yhdysvalloissa Obama sanoi vuoden 2010 Kansakunnan tila -puheessaan, että "kun perheet kiristävät vyötä ja tekevät vaikeita päätöksiä, liittovaltion tulee kiristää omaan vyötään yhtä lailla".

Ari Bermanin mukaan tästä tuli niin sanotun "säästökuuriluokan" käytetyin argumentti. Varapresidentti Joe Bidenin entinen talouden pääneuvonantaja Jared Bernstein sanoo, että "argumentti on hyvin intuitiivinen, mutta se on täysin takaperoinen".

– Kun perheet kiristävät taantumassa vyötään, valtion tulee löysätä sitä, kertoo Bernstein Bermanille.

Krugman puolestaan sanoo yhdessä taloustieteilijä Gauti Eggertssonin kanssa, että säästöargumentin käyttäjät olettavat, että kaikki velka on tasa-arvoista. Velan luomaa ongelmaa ei voi ratkaista ottamalla lisää velkaa, on velkakriitikkojen yleinen vastaus.

On kuitenkin eri asia, kuka rahaa velkoo. Muutenhan velka ei olisi ongelma ollenkaan. Loppujen lopuksi koko maailman tasolla velka on vain rahaa, jonka olemme lainanneet itseltämme.

Tästä seuraa, että velalla on merkitystä vain siksi, että velan jakautumisella on merkitystä. Pahasti velkaantuneilla on enemmän taloudellisia rajoitteita kuin vähemmän velkaantuneilla. Siksi kaikki velka ei ole tasa-arvoista. Kun yksityinen sektori maksaa liikoja velkojaan pois, valtion tulee ottaa velkaa pitääkseen talouden pyörät pyörimässä.

Kuka hyötyy säästökuureista?

Krugman kutsuu Yhdysvalloissa vallitsevaa politiikkaa "koroillaeläjien vallaksi". EKP:n neuvot kuuluvat samaan vallan akseliin.

– Olen entistä vakuuttuneempi, että tämä [säästöpolitiikka] on vastaus eturyhmien painostukseen, sanoi Krugman jo kesäkuussa The New York Timesin kolumnissaan.

– Tietoisesti tai ei, poliitikot palvelevat koroillaeläjien tarpeita – niitä, jotka saavat tuloistaan suurimman osan varallisuudesta, jotka ovat aiemmin antaneet suuria summia rahaa lainaksi, usein epäviisaasti, mutta joita suojellaan nyt kaikkien muiden kustannuksella.

Tietenkään säästökuureja ja budjettivajeeseen keskittymistä ei perustella näin, myöntää Krugman. Kuurit perustellaan taloudellisilla riskeillä, jotka vaihtuvat harva se päivä. On nousevia valtion korkokustannuksia, hyperinflaatiota ja niin edelleen. Mikään "säästökuuriluokan" peloista ei ole toteutunut.

– Velkojien ja luotonantajien etuja suojellaan välittämättä taloudelle aiheutuvista kustannuksista.

Tavallinen työntekijä kärsii

– Ketä nämä velkojat ovat? Eivät ainakaan kovasti töitä tekeviä pienyritysten omistajia ja työntekijöitä, vaikka isojen pelureiden etu onkin teeskennellä, että heidän ajama politiikkansa suojelee tavallisia ihmisiä, jotka pelaavat sääntöjen mukaan. Totuus on, että pk-yritykset ja niiden työntekijät kärsivät heikosta taloudesta paljon enemmän kuin esimerkiksi kohtuullisen suuresta inflaatiosta.

– Ainoat todelliset hyötyjät ovat koroillaeläjät: pankkiirit ja varakkaat ihmiset, joilla on paljon velkakirjoja sijoitussalkuissaan.

Krugmanin mukaan tämä selittää, miksi velkojien etu otetaan niin tarkasti huomioon vallitsevassa politiikassa. Varakkaalla luokalla on henkilökohtainen pääsy poliitikkojen puheille, varakkaat tekevät suurimmat vaalikampanjalahjoitukset ja he ovat niitä, jotka palkkaavat poliitikot asiantuntijoiksi ja lobbareiksi poliittisen uran jälkeen.

– Prosessissa ei edes tarvita suoranaista korruptiota. Riittää, että poliitikoilla on taipumus olettaa sen, mikä on hyväksi kavereille – hei, ovathan he rikkaita, älykkäitä ja hyvin pukeutuvia – olevan hyväksi myös taloudelle kokonaisuudessaan.

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.