Erikoisartikkeli: Churchillin salaiset naisagentit sytyttivät Euroopan liekkeihin – moni menetti henkensä

Vuonna 1940 Winston Churchill perusti naisvakoojien verkoston, johon kuului muun muassa leipurin apulainen, sairaanhoitajia ja jopa intialainen prinsessa. Naisten vaarallinen tehtävä oli tukea vastarintaa Saksan miehittämässä Euroopassa.

MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.

Nancy Waken sydän löi tyhjää, kun hän vilkaisi taakseen: kaksi saksalaista Henschel-lentokonetta oli irtautunut muodostelmasta ja syöksyi kohti mutkaista vuoristotietä, jota pitkin Wake ajoi kuorma-autolla. 

Lentokoneiden moottorien pauhu peitti kaikki muut äänet paitsi koneiden konekiväärien papatuksen. Luodit iskeytyivät maantien hiekkaan kuorma-auton eteen ja viereen, ja kun lentokoneet kaartoivat takaisin yläilmoihin, Wake näki peruutuspeilistä, että kuorma-auton lava oli täynnä luodinreikiä.

33-vuotias Wake ehti tuskin päästää suustaan pari ranskankielistä kirosanaa, kun toinen saksalaiskone jo kaartoi takaisin kohti kuorma-autoa, joka oli nyt ehtinyt suojattomalle tieosuudelle. Toinen kone kaarsi vastakkaiseen suuntaan etsimään tuhansia Ranskan vastarintaliikkeen taistelijoita, jotka piileksivät Auvergnen vuoristoylängöllä.

Naisagentti auttoi vastarintaliikettä

Nancy Wake oli yksi Britannian salaisen vakoiluorganisaation SOE:n tehokkaimmista agenteista Ranskassa. Hän johti noin 7  000 maquisardin eli Ranskan vastarintataistelijan verkostoa Auvergnen alueella Keski-Ranskassa.

Nyt, 21. kesäkuuta 1944, vastarintasissit olivat vaikeuksissa, sillä heillä oli kannoillaan noin 22  000 Saksan SS-sotilasta.

Saksalaiset olivat saartaneet vastarintajoukot Auvergnen vuoristoylängölle, ja Wake yritti välittää tietoja toisistaan eristyksiin joutuneiden sissijoukkioiden välillä ja koordinoida niiden taistelua. Hän myös toimitti sisseille aseita ja ammuksia, joita liittoutuneet olivat pudottaneet alueelle lentokoneista.

Ei ollut sattumaa, että saksalaiset yrittivät metsästää vastarintajoukkoja juuri nyt. Liittoutuneet olivat pari viikkoa aikaisemmin nousseet maihin Normandiassa, ja vastarintaliike oli siitä lähtien tehnyt kaikkensa pitääkseen saksalaiset kiireisinä.

Tavoitteena oli tukea liittoutuneiden etenemistä Pohjois-Ranskassa sekä valmistella liittoutuneiden joukkojen tulevaa maihinnousua Etelä-Ranskaan.

SOE oli Churchillin salainen armeija

Sanavalmis Nancy Wake oli entinen sairaanhoitaja, freelancetoimittaja ja äveriään teollisuuspohatan vaimo. Hän oli myös yksi noin 40 naisesta, jotka Britannian SOE eli Special Operations Executive oli vuodesta 1940 lähtien värvännyt salaisiin operaatioihinsa.

Organisaation perustaja oli Britannian pääministeri Winston Churchill, jonka ohje SOE:n ensimmäiselle johtajalle oli ollut ”sytyttää Eurooppa liekkeihin”.

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet SOE:ta ja sen toimintatapoja, ja SOE:ta pilkattiinkin Britanniassa muun muassa ”Likaisen sodankäynnin ministeriöksi” sekä ”Churchillin salaiseksi armeijaksi”.  

Pommi polkupyörän korissa

Pian perustamisensa jälkeen kesällä 1940 SOE oli alkanut värvätä riveihinsä myös naisia, joilla katsottiin olevan monenlaisia etuja miespuolisiin kollegoihinsa verrattuna.

Etenkin miehitetyssä Ranskassa oli totuttu siihen, että naiset liikkuivat usein yksinään, sillä moni mies oli viety saksalaisten vankileireille tai pakkotyöhön. Ranskalaisnaiset kulkivat paikasta toiseen usein polkupyörällä kuljettaen sen korissa ruokaa ja muuta tavaraa.

Naispuolisten agenttien oli helppo sulautua pyöräilevien ranskattarien joukkoon. Käsilaukussaan tai pyöränsä korissa he kuljettivat salaisia viestejä, räjähteitä, karttoja ja jopa viestilaitteita.

Konservatiiviset saksalaissotilaat eivät osanneet pitää naisia uhkana vaan kohtelivat heitä herrasmiesmäisesti tai korkeintaan flirttailivat heidän kanssaan.

Sairaanhoitajista tehtiin vakoojia

SOE värväsi naisia etenkin brittiläisen sairaanhoitajajärjestön First Aid Nursing Yeomanryn (FANY) riveistä sekä maajoukkojen, ilmavoimien ja laivaston naisjoukkoihin ilmoittautuneiden vapaa-ehtoisten keskuudesta.

Lisäksi SOE haki vakoojia lehti-ilmoituksilla, joissa etsittiin kielitaitoisia naisia.

Naiset kävivät yleensä läpi useita haastatteluja, joissa kysyttiin mitä omituisimpia kysymyksiä, ennen kuin heille alkoi valjeta, millaisiin tehtäviin heitä itse asiassa oltiin värväämässä. Monien värväyskanavien ansiosta SOE:n naisagentit olivat hyvin kirjavaa joukkoa, johon kuului niin lääkärinrouvia, myyjättäriä kuin tanssijattariakin.

Monilla SOE:n värväämistä naisista oli perhe ja jopa pieniä lapsia.

Ensi alkuun naiset saivat vain parin viikon mittaisen koulutuksen, mutta sodan jatkuessa SOE kehitti kuukausia kestävän rankan koulutusohjelman, joka antoi agenteille hyvät valmiudet toimia vaarallisessa tehtävässään. 

Wake oli kokenut vastarinta-agentti

Kun SOE värväsi Nancy Waken, koulutusohjelma oli jo käynnissä. Wake joutui käymään sen läpi, vaikka hänellä oli jo kokemusta salaisista tehtävistä ja hän oli viettänyt Ranskassa eräänlaista kaksoiselämää.

Uudessa-Seelannissa syntynyt Wake oli avioitunut marseillelaisen tehtailijan Henri Fioccan kanssa vuonna 1939, ja sodan sytyttyä hän oli alkanut miehensä taloudellisella tuella auttaa juutalaisia, alas ammuttuja brittilentäjiä ja muita vainottuja pakenemaan miehitetystä Ranskasta.


Wake oli saanut mainetta saksalaisten keskuudessa, ja nämä kutsuivat tuntematonta agenttia koodinimellä ”Valkoinen hiiri”.

Saksalaiset etsivät Wakea kaikkialta Etelä-Ranskasta, ja Gestapo
jopa kuulusteli häntä kahdesti tajuamatta, että juuri hän oli ”Valkoinen hiiri”.

Wake pakeni Britanniaan 

Lopulta Gestapo pääsi ”Valkoisen hiiren” jäljille, ja Wake joutui pakenemaan Ranskasta Britanniaan. Kun hän sitten yritti värväytyä sabotööriksi kenraali Charles de Gaullen johtamiin Vapaan Ranskan joukkoihin, SOE kiinnostui hänestä ja nappasi hänet palvelukseensa ranskalaisten nenän edestä.

 Agenttikoulutuksen ensimmäistä vaihetta kutsuttiin "hullujenhuoneeksi”. Sen aikana tulevat agentit muun muassa harjoittelivat armeijan esteradoilla, kävivät läpi psykologisia
testejä ja opiskelivat yhteistyötaitoja.

Wake selvisi ensimmäisestä vaiheesta sisulla ja eteni seuraavaan koulutusvaiheeseen. Se oli kuuden viikon mittainen leiri Inverie Bayssä Skotlannin ylämaalla.

Joukon ainoana naisena Wake onnistui välttämään varhaiset aamuharjoitukset kuukautiskipujen varjolla, mutta hän joutui kuitenkin osallistumaan 36 tunnin marssiin, maastojuoksuun ja esterataharjoitteluun sekä opettelemaan kranaatinheittoa, lähitaistelua, purjehtimista ja salamurhaamista miespuolisten tovereidensa mukana.

Lisäksi hän oppi, miten liikkua huomaamattomasti maastossa ja elää luonnon antimilla.

Wake selvisi kaikista harjoituksista kunnialla, ja Sten-konepistooliammunnassa hän osoittautui erityisen taitavaksi. Hän ei suinkaan ollut SOE:n ainoa taitava naisampuja, sillä myös agentti nimeltä Yvonne Rudellat päihitti toverinsa tarkkuusammunnassa.

Laskuvarjohyppy miehitysalueelle

Agenttikoulutus jatkui Manchesterissa, jossa SOE:n värväämät naiset oppivat hyppäämään laskuvarjolla. Se oli tärkeä osa agenttien koulutusta, sillä useimmat heistä oli määrä pudottaa laskuvarjolla Ranskaan.

Muuan laskuvarjojen pakkaajana työskennellyt nainen muisteli myöhemmin, miten naisagentit valmistautuivat hyppyihin ”täydessä tällingissä ja huulet punattuina”.

Muuten he eivät juurikaan poikenneet miespuolisista tovereistaan. Usein kouluttajat määräsivät naisagentit hyppäämään ensimmäisinä, jotta miehet varmasti hyppäisivät kasvojensa menettämisen pelossa perässä.

Hyppykoulutuksen jälkeen agentit harjoittelivat Gestapon kuulusteluista selviämistä ja opettelivat valmistamaan räjähteitä tarjolla olevista tarvikkeista, ja lopuksi he keskittyivät omaksumaan peitetarinansa.

Nancy Waken peitenimi oli Lucienne Suzanne Carlier ja koodinimi ”Hélène”, jota hänen oli käytettävä kaikessa yhteydenpidossaan Lontoon kanssa. Lopulta hän oli valmis toteuttamaan haaveensa taistella vihattuja saksalaisia vastaan.

Eräänä huhtikuisena yönä vuonna 1944 pahoinvoiva Nancy Wake hyppäsi laskuvarjollaan yhdysvaltalaisesta B-24 Liberator pommikoneesta Cosne-d’Allierin yläpuolella Keski-Ranskassa. 

Yllään hänellä oli kävelypuku, silkkisukat, hyppyhaalari, korkokengät ja kamelinkarvainen päällystakki. Hänen käsilaukussaan oli väärennetty henkilöllisyystodistus, miljoona frangia käteistä rahaa sekä luettelo kohteista, joita vastarintajoukkojen haluttiin sabotoivan ennen Normandian maihinnousua.  

Listalla oli muun muassa saksalaisten maanalaisia puhelinlinjoja, rautatien yhteysraide sekä kolme tehdasta. 

Yhdessä radistinsa ja toisen agentin kanssa Wake organisoi seuraavien viikkojen aikana useita aseiden ja muiden varusteiden laskuvarjopudotuksia, joiden ansiosta ranskalaiset vastarintajoukot pystyivät toteuttamaan sabotaasi-iskuja ja taistelemaan saksalaisia vastaan.

Väsymättä Wake kiersi tapaamassa vastarintaryhmittymiä ja jakamassa rahaa sekä taistelijoille että heidän perheilleen. Hän myös raportoi säännöllisesti työstään esimiehilleen Britanniaan.

Lontoon-kontaktiensa ansiosta Wake pystyi hankkimaan ranskalaisille runsaasti aseita ja rahaa, ja kevään 1944 kuluessa hänestä tuli lähes 7  000 taistelijan vastarinta-armeijan todellinen johtaja.

Waken kyky juoda kuka tahansa mies pöydän alle ei suinkaan vähentänyt ranskalaisten häntä kohtaan tuntemaa arvostusta.

Waken ja muiden agenttien suunnitelmat ja koordinointityö tuottivat tulosta: vastarintaryhmien toteuttamat sabotaasi-iskut tuhosivat saksalaisten viestiyhteyksiä ja hidastivat joukkojen siirtoja Normandian-rintamalle.

Vastarintataistelijoiden toimet tukivat myös operaatio Overlordin eli Normandian maihinnousun onnistumista, ja hyvin usein juuri SOE:n naisagenttien työllä oli korvaamattoman suuri merkitys Ranskan vastarintaverkostojen toiminnalle. 

Naiset olivat monessa mukana

Kun Nancy Wake hyppäsi laskuvarjolla Auvergneen, 30-vuotias Pearl Witherington oli toiminut jo kuukausien ajan hajanaisten vastarintaryhmien yhteyshenkilönä.

Normandian maihinnousun aikoihin Witherington nousi johtamaan vastarintaryhmää, jossa oli lopulta noin 1 500 jäsentä ja joka vastasi tuhansien laskuvarjoilla pudotettujen varustetonnien jakelusta alueellaan.

SOE:n naisagentit toimivat myös muissa tehtävissä, kuten radisteina, jotka olivat ainaisessa vaarassa paljastua. Esimerkiksi irlantilaissyntyinen Maureen O’Sullivan lähetti Ranskasta kaikkiaan 332 usein kriittisen tärkeää viestiä Lontooseen maastoon kätkemillään radiolähettimillä.

Naisagentit myös välittivät väsymättä viestejä ja kuljettivat räjähteitä ja muita tarvikkeita eri puolilla Ranskaa. Heidän ansiostaan Lontoo pystyi koordinoimaan vastarintaliikkeen toimintaa siten, että siitä oli mahdollisimman paljon hyötyä liittoutuneiden sotaponnistuksille.

Kasvovoide säästyi liekeiltä

SOE:n suunnitelmista ja koordinoinnista huolimatta SS-sotilaat onnistuivat saartamaan Auvergnen ylängön, jossa Nancy Wake ja hänen johtamansa ranskalaiset vastarintasissit piilottelivat kesäkuussa 1944.

Kun toinen saksalaisista Henschel-lentäjistä ohjasi koneensa uuteen syöksyyn kohti Waken kuorma-autoa, Wake hiljensi vaistomaisesti vauhtia. Lentäjä alkoi tulittaa autoa, ja konekiväärin luodit iskeytyivät taas tiehen auton eteen.

Helpotuksekseen Wake näki, että tällä kertaa luotisade kuitenkin loppui vajaan kymmenen metrin päässä kuorma-auton keulasta. Nopeuden hidastaminen oli hämännyt saksalaislentäjää ja saanut tämän tähtäämään liian eteen.

Wake onnistui välttämään konekiväärin luodit vielä kahdesti jarruttamalla yllättäen. Hänen määränpäähänsä, Freydefrontin kylään, oli vielä yli kolme kilometriä matkaa, kun tiensivusta yhtäkkiä syöksyi nuori vastarintasissi Waken auton eteen.

”Kylä on evakuoitu! Nopeasti, seuraa minua!” nuorukainen huusi.

Wake ja nuori ranskalainen heittäytyivät ojan pohjalle maantien viereen, kun saksalaisten Henschel jälleen koukkasi kohti kuorma-autoa ja tulitti sitä konekivääreillään.

Koneen kaarrettua pois Wake pujahti kuorma-auton ohjaamoon ja palasi pian mukanaan kattila, teepaketti, ihovoidepurnukka ja punainen satiinityyny.

”Nämä unohtuivat”, Wake selitti ihmettelevälle ranskalaiselle.

Hetkeä myöhemmin Henschel taas palasi tulittamaan kuorma-autoa, joka leimahti liekkeihin. Tulituksesta huolimatta Wake ja hänen ranskalainen toverinsa onnistuivat pääsemään turvaan läheiseen metsikköön, jossa saksalaislentäjä ei enää nähnyt heitä.

SS-joukot vetivät vesiperän

Illan tullen SS-joukot etenivät ylängölle, mutta useimmat ranskalaiset, jotka tunsivat maaston kuin omat taskunsa, olivat onnistuneet livahtamaan pakoon.

Wake pakeni muun muassa Truyèrejoen pohjaan juntattujen puupaalujen muodostamaa ”polkua”, jonka vedenpinnan väreet ja heijastukset kätkivät saksalaisilta.

Vastarintajoukot menettivät saksalaisten ja sissien välisissä yhteenotoissa noin sata taistelijaa. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1  400 sotilasta. Vastarinta-armeija oli kuitenkin kokenut vakavan takaiskun, sillä Waken radisti oli menettänyt lähettimensä ja koodit, joiden avulla hän oli tunnistautunut SOE:n päämajalle.

Radion ja koodien menetys oli vakava ongelma, sillä ilman aseita ja varusteita vastarinta-armeija ei pystyisi toimimaan tehokkaasti. Niinpä Wake taittoi jalan ja polkupyörällä 500 kilometrin edestakaisen matkan Châteaurouxin kaupunkiin, jossa toiminut radisti järjesti hänelle uuden yhteyden Lontooseen.

Waken reitti kulki saksalaisten linjojen läpi ja ylös ja alas vuorten rinteitä, mutta sitkeä agentti suoriutui matkasta alle kolmessa vuorokaudessa. Kun hän viimein palasi sissien tukikohtaan Saint Santinin kylään, hän purskahti uupumuksesta itkuun. Tarvittiin useita paloviinapaukkuja ja kolme päivää lepoa, ennen kuin hän toipui matkasta.

Sodan loppu toi huonoja uutisia

Heinä- ja elokuussa 1944 Waken sissiarmeija pani toimeksi. Siihen liittyi uusia jäseniä, ja se teki useita onnistuneita sabotaasi-iskuja, väijytyksiä ja hyökkäyksiä vihollisen saattueiden kimppuun.

Sissit onnistuivat jopa häätämään Gestapon pois Montluçonin kaupungista.

Wake oli mukana monissa väijytyksissä ja yhdessä rautatielinjan sabotaasi-iskussa, mutta enimmäkseen hän koordinoi aseiden ja varusteiden pudotuksia ja vastasi niiden toimittamisesta taistelijoille.

SOE:n johto palkitsi häntä ajoittain pakkaamalla asekuormiin muun muassa ihovoidetta ja huulipunia.

15. elokuuta 1944 liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Ranskassa. Kuukautta myöhemmin natseja myötäillyt Vichyn hallinto kaatui, ja suuri osa Ranskasta vapautui miehitysvallasta. Vasta silloin Wake sai tietää, että hänen aviomiehensä oli kuollut Gestapon kiduttamana jo vuonna 1943.

Tieto oli hänelle raskas isku, mutta toisaalta sota oli hänen osaltaan ohi, ja hän oli yhä elossa.

Britannia, Ranska ja Yhdysvallat myönsivät Wakelle sodan jälkeen kunniamerkkejä tunnustukseksi hänen tekemästään arvokkaasta työstä.

Normandian maihinnousun amerikkalaisten hautausmaa ja museo Omaha beach Colleville-sur-Mer Normandiassa 

Moni naisagentti menetti henkensä

Kaikki SOE:n 40 Ranskaan lähettämää naisagenttia eivät kuitenkaan selvinneet sodasta yhtä vähällä kuin Nancy Wake.

SOE oli varoittanut naisia siitä, että vain noin puolet heistä palaisi kotiin. Vaikka tilanne ei aivan niin synkkä ollutkaan, 14 naisagenttia kuoli palveluksessa.

Useimmat heistä joutuivat saksalaisten vangiksi ja kiduttamiksi, minkä jälkeen heidät vietiin keskitysleireille teloitettavaksi. Suurin osa naisista ei silti paljastanut salaisuuksia.

Myös hengissä selvinneet naiset vaikenivat pitkään kokemuksistaan, ja siksi SOE:n naisagenttien tärkeä työ on vasta nyt alkanut saada ansaitsemaansa tunnustusta.

Lue lisää Historia-julkaisun artikkeleita: 

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.