Erikoisartikkeli: Areenan kuninkaan viimeinen taistelu päättyi veriseen tappioon – hautalöytö paljasti gladiaattorielämän salat

Luurankoja ilman päätä, murskattuja pääkalloja sekä murtuneita luita. Kahdelta alueelta 90-luvulla löydetyt hautausmaat ovat avanneet tutkijoille sitä maailmaa, jossa Rooman gladiaattorit elivät parituhatta vuotta sitten - sitä, miten he harjoittelivat, taistelivat ja kuolivat.

MTV Uutiset julkaisee artikkelin gladiaattoreista yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.

Hiki helmeili gladiaattorien alastomilla ja arpisilla ylävartaloilla, kun he kiertelivät toistensa ympärillä. Iltapäivän aurinko paahtoi Efesosta roomalaisessa Asian provinssissa, ja kaupungin areena oli täynnä innokkaita katsojia.

Monet olivat odottaneet koko päivän juuri tätä taistelua, jossa kaupungin kuuluisin gladiaattori Palumbus taistelisi jäähyväisottelunsa uutta lupaavaa vastustajaa vastaan. Kokenut Palumbus oli kolme vuotta vuodattanut verta areenalla, ja tämän ottelun jälkeen hänen oli määrä lopettaa.

Palumbus jännitti lihaksensa ja heittäytyi koko painollaan eteenpäin raskas kilpi suojanaan. Koko 20 000 hengen katsojajoukko puhkesi ihastuneeseen mylvintään. Nuori gladiaattori oli kuitenkin valppaana. Hän hyppäsi sivuun viime hetkellä ja iski sitten vastustajaa terävällä miekallaan.

Palumbus hoippui. Miekka oli lävistänyt hänen paksut selkälihaksensa ja työntynyt selkärankaan asti.

Väkijoukon läpi kulki kohahdus. Palumbuksen polvet pettivät hänen altaan, ja puoliksi tajuttomana kivusta hän kuuli vastustajansa lähestyvän.

Hän oli hävinnyt viimeisen taistelunsa.

Viime hetkellä Palumbus nosti etusormensa osoittaakseen pyytävänsä armoa. Nuori gladiaattori pysähtyi äkisti ja jäi odottamaan konkarin vierelle. Oli yleisön ja taistelun järjestäjän, varakkaan Vediuksen, tehtävä päättää, annettaisiinko armon käydä oikeudesta. Palumbus oli taistellut hyvin, mutta monet katsojista olivat menettäneet paljon rahaa hänen häviönsä takia. He halusivat nähdä verta.

Tuhansista suista alkoi kuulua rytmikkäästi: ”Iugula, Iugula!” – ”Tapa!”

Viivytellen Vedius nousi istuimeltaan katsomon etuosassa ja nosti peukalonsa: Palumbuksen anomus oli hylätty. 

Tyytyväinen mumina nousi katsomosta.  Viimeisillä voimillaan Palumbus kohosi polvilleen, tarttui verisillä käsillään vastustajan reisiin ja paljasti niskansa. Tämä kohotti miekkansa, ja hetkeä myöhemmin miekan terä lävisti Palumbuksen niskalihakset ja jatkoi sydämeen asti.

Orjat eivät saaneet avioitua

Palumbus sai surmansa 200-luvulla. Lähes 1 800 vuotta myöhemmin arkeologit löysivät hänen hautakivensä pieneltä hautausmaalta läheltä Efesoksen areenan raunioita.

Hautakivessä Palumbus on kuvattu palmunlehvä toisessa kädessään osoituksena hänen lukuisista voitoistaan, toisessa kädessään hänellä on gladius-miekka. Gladiuksesta juontuu myös taistelijoiden nimi, gladiaattori.

Hautakirjoitus kertoo, että Palumbuksen hautakiven pystytti hänen vaimonsa. Tiedetään, että Rooman lain mukaan orjat eivät saaneet mennä naimisiin, joten Palumbus ei siis ollut orja, kuten useimmat gladiaattorit. Hän oli saattanut ryhtyä gladiaattoriksi omasta tahdostaan tai ehkä vain ansaitakseen rahaa.

Se on kuitenkin varmaa, että monien muiden gladiaattorien tapaan hän menetti henkensä verenjanoisen yleisön vaatimuksesta.

Palumbuksen hauta on osa vuonna 1993 tehtyä löytöä, josta tutkijat ovat saaneet valtavasti tietoa Rooman valtakunnan luhistumisesta lähtien historioitsijoita kiehtoneista ja kauhistuttaneista gladiaattoritaisteluista.

Palumbuksen maallisten jäännösten lisäksi arkeologit löysivät ainakin 67 muun gladiaattorin jäännökset 20 neliömetrin suuruiselta hautausmaalta Efesoksesta.

Hautausmaalta on kerätty tuhansia luita ja luunkappaleita, jotka on tutkittu tarkasti. Tutkimusten perusteella asiantuntijat ovat voineet selvittää monia asioita aina gladiaattorien ruokavaliosta taisteluihin ja gladiaattorien kuolinsyihin asti.

Löydetyistä 68 luurangosta 66 kuului 20–35-vuotiaille miehille. Heidän luunsa ovat olleet vahvat kuin nykyajan huippu-urheilijoilla, ja niissä oli selviä merkkejä ankarasta ja tiiviistä pitkäaikaisesta harjoittelusta.

Luiden vammoista tutkijat ovat voineet päätellä, että noin puolet gladiaattoreista oli haavoittunut taisteluissa.

Yllättävintä on kuitenkin, että luiden vammat ovat melko vähäisiä eivätkä muistuta lainkaan esimerkiksi niitä lukuisia rajuja vaurioita, jollaisia on löydetty Euroopassa keskiajalla käydyissä sodissa kuolleiden sotilaiden luurangoista.

Gladiaattoreilla ei esimerkiksi ollut jälkiä pistovammoista lantiossa eikä selkärangan alaosassa. Se viittaa siihen, että iskut vatsan alueelle olivat gladiaattoritaistelussa kiellettyjä, ilmeisesti sen vuoksi, että pistohaava sisäelimiin olisi tiennyt väistämätöntä kuolemaa.

Taistelut käytiin todennäköisesti tarkkojen sääntöjen mukaan, ja ne ovat olleet paljon kurinalaisempia ja vähemmän raakoja kuin historioitsijat ovat aiemmin olettaneet.

Ylimystö halveksi gladiaattoreita

Ensimmäinen maininta gladiaattoritaisteluista Roomassa on vuodelta 264 eaa. Taistelijat olivat sotavankeja, jotka pakotettiin ottelemaan kuolemaan asti edesmenneen aatelismiehen kunniaksi.

Ensimmäiset taistelut olivat yksinkertaisia, ja niillä oli vain vähän yleisöä, mutta vähitellen gladiaattoritaisteluista tuli suosittua huvia. Roomalaiset poliitikot tajusivat, että kamppailut lisäsivät heidän suosiotaan, ja järjestivät siksi ahkerasti julkisia taisteluita.

Lajin yleisösuosion lisääntyessä perustettiin gladiaattorikouluja, joiden ainoa tarkoitus oli harjoittaa ja vuokrata taistelijoita.

Gladiaattorien suosio ei suinkaan ulottunut kaikkiin kansanosiin. Useimmat ylhäiset roomalaiset halveksivat rahvaanomaisia taisteluita ja pitivät gladiaattoreita karkeina prostituoituina, jotka myivät ruumistaan julkisesti. Lisäksi taistelijat olivat usein rikoksista tuomittuja orjia tai sotavankeja, jotka oli myyty gladiaattorikouluun.

Kuitenkin myös vapaat miehet, kuten Palumbus, saattoivat ryhtyä gladiaattoreiksi. Osalla syy oli seikkailunhalu tai kuuluisuuden kaipuu, osalla silkka rahantarve.

Vapaille miehille maksettiin 2 000 sestertiusta viisivuotisesta sopimuksesta gladiaattorikoulun kanssa. Palkka vastasi vain noin 1,5 vuoden normaaleja keskiansioita, mutta se saattoi pelastaa velkoihin joutuneen roomalaisen vaikeuksilta.

Lepsuilusta rangaistiin ankarasti

Gladiaattorikoulua johti lanista, joka oli usein itsekin ollut aiemmin gladiaattori.

Oppilaat, myös vapaat miehet, olivat lanistan omaisuutta, ja heidän piti vannoa olevansa valmiita ”poltettavaksi, sidottavaksi, piestäväksi ja tapettavaksi miekalla”. Kolme ensimmäistä koskivat rangaistuksia, viimeinen puolestaan liittyi taisteluihin.

Oppilaat asuivat koulussa pienissä kahden-kolmen hengen kopeissa. Harjoitukset alkoivat varhain aamulla, ja niissä käytettiin puisia miekkoja ja esimerkiksi pajunoksista punottuja kilpiä. Harjoitusmiekka ja -kilpi painoivat kaksi kertaa oikeita enemmän, mikä kasvatti gladiaattorien lihaskuntoa. Harjoitusvastustajana oli aluksi palus, parimetrinen maahan isketty paalu.

”Ensin hän oli hyökkäävinään kohti vastustajan päätä ja kasvoja, sitten hän uhkasi tätä sivusta ja yritti sitten osua tätä polviin ja jalkoihin”, kuvaili roomalainen kirjailija Vegetius gladiaattorioppilaan harjoittelua paalun kanssa.

Edistyttyään oppilaat taistelivat toisiaan vastaan puumiekoin. Kouluttajat, jotka olivat yleensä entisiä gladiaattoreita, valvoivat harjoittelua tarkasti. Jollei oppilas osoittanut riittävää innostusta, häntä rangaistiin piiskaamalla tai polttamalla hehkuvalla raudalla.

Aamusta iltaan kestävä harjoittelu oli roomalaisten lähteiden mukaan niin rankkaa, että jotkut oppilaat kuolivat uupumukseen tai harjoittelussa saamiinsa vammoihin.

Efesoksesta löydetyistä luurangoista monilla oli kallovammoja, jotka olivat syntyneet lyömisestä tylpällä esineellä – ehkä taisteluharjoituksissa käytetyillä puumiekoilla. Osalla vammat olivat parantuneet, osalla ne olivat olleet kuolettavia.

Brittiläisestä Yorkin kaupungista löydetyn hautapaikan 80 gladiaattorin luurangoista osalla toisen käden olkavarsi oli pidempi kuin toisen. Lisäksi paksummat luut viittaavat miekkakäden vahvempaan lihaksistoon. Nämä gladiaattorit olivat ilmeisesti aloittaneet taisteluharjoittelun luustonsa ollessa vielä kasvuvaiheessa.

Gladiaattorien ravinto oli melko yksipuolista mutta ilmeisesti tarkoin harkittu. Efesoksesta löydettyjen luurankojen strontiumpitoisuus on tutkimuksissa osoittautunut kaksi kertaa niin korkeaksi kuin muilla tuon ajan ihmisillä.

Se osoittaa, että gladiaattorit söivät runsaasti kasviksia. Tutkimusta tukevat roomalaiset lähteet, joiden mukaan taistelijat söivät erityisesti papuja ja ohraa, todennäköisesti niiden runsaan hiilihydraatti- ja proteiinipitoisuuden vuoksi.

Tutkijoiden mukaan gladiaattorien oli todennäköisesti hyödyllistä olla hieman pulskia, sillä paksu rasvakerros suojasi verisuonia ja sisäelimiä pistohaavoilta.

Gladiaattorit joivat lisäksi luujauhoa ja puuhiiltä sisältävää liuosta, joka sisälsi runsaasti luiden vahvuutta edistävää kalsiumia.

Avainsana oli rohkeus

Harjoitteluvaihe kesti yleensä kaksi vuotta, jonka aikana oppilas erikoistui tietyksi taistelijatyypiksi. Niitä olivat muun muassa suosittu retiarius, joka taisteli verkon ja kolmipiikkisen atraimen kanssa, ja murmillo, jonka varusteita olivat miekka ja kilpi.

Taisteluja varten opeteltiin erilaisia hyökkäys- ja puolustustaktiikoita. Tositaistelussa niihin ei ollut kuitenkaan hyvä luottaa liikaa. Yleisö halveksi liian varovaisia, pelkurimaisia gladiaattoreita, ja äkämystynyt yleisö saattoi pahassa tapauksessa koitua taistelijan kuolemaksi, jos taistelun järjestäjä antoi yleisön päättää hänen kohtalostaan.

Samasta syystä yksi gladiaattorikoulun tärkeimmistä opetuksista oli se, että pelkoaan ei saanut näyttää, vaan gladiaattorin piti osoittaa rohkeutta tilanteessa kuin tilanteessa.

Roomalaisten lähteiden mukaan esimerkiksi Caligulan gladiaattorit oli opetettu olemaan räpäyttämättä silmiään aseen viuhahtaessa kasvojensa ohi. Gladiaattorin piti pystyä tappamaan sääliä tuntematta ja kuolemaan pelotta.

Sen valtaosa gladiaattoreista oppikin niin hyvin, että jopa Rooman yläluokka, joka muuten halveksi ammattitappelijoita, oli siitä vaikuttunut. Roomalainen valtiomies Cicero peräänkuulutti roomalaisilta samanlaista arvokkuutta ja rohkeutta, jota gladiaattori osoittivat:

”Kun heidän herransa niin toivoo, he kuolevat halukkaasti. Oletteko nähneet gladiaattorin ilmeenkään tuolloin värähtävän? Oletteko nähneet yhdenkään gladiaattorin, joka makaa maassa lyötynä ja on määrätty ottamaan vastaan kuolemanisku, yrittävän väistää sitä?"

”Tapa, murskaa hänet!”

Gladiaattoritaistelujen alkuaikoina niitä käytiin lähes yksinomaan Italian niemimaalla, mutta ajan mittaan ne levisivät laajalle Rooman provinsseihin.

Jopa muualle sijoitetuilla roomalaisilla sotajoukoilla kerrotaan olleen usein oma teatteri gladiaattoritaisteluja varten leirissään tai sen välittömässä läheisyydessä.

Gladiaattoreista, heidän taistelulajistaan sekä kunkin taistelijan aiemmista voitoista kerrottiin ohjelmalehtisissä tai amfiteatterin seinillä olleissa kylteissä. Näiden tietojen perusteella yleisö saattoi lyödä vetoa taistelujen tuloksista.

Eri tyypeillä oli omat ihailijakerhonsa, jotka uskollisesti kannustivat suosikkejaan ja parjasivat näiden vastustajia taistelussa.

Katsojat saivat ostaa myös niin sanottuja kiroustauluja, joilla he saattoivat toivoa jumalilta epäonnea valitsemalleen taistelijalle. Pohjoisafrikkalaisesta amfiteatterista on muun muassa löytynyt taulu, jossa luki:

”Haavoita Galliusta, tapa ja murskaa hänet, Priman poika, tänään amfiteatterin areenalla.”

Viime kädessä taistelun tulos riippui kuitenkin gladiaattorin taidoista. Mitä useamman taistelun gladiaattori oli voittanut, sitä pienempi oli hänen riskinsä tulla surmatuksi, kun hän hävisi.

Kokeneesta ja voittoisasta gladiaattorista piti maksaa enemmän vuokraa kuin kokemattomasta, ja jos hän kuoli, taistelun järjestäjän piti maksaa lanitalle korvaukseksi jopa 50 kertaa alkuperäistä korkeampi summa.

Siksi tähtigladiaattorit pantiin usein taistelemaan aloittelijoita vastaan, ja jotkut gladiaattorit saattoivat kehuskella jopa 150 voitolla.

Villieläimiä teurastettiin

Taistelupäivä amfiteatterissa oli juhlapäivä, ja gladiaattorinäytöksiä edelsivät yleensä venatio-nimiset eläinnäytökset, joissa ”metsästäjät” (venatores) ja eläintaistelijat (bestiarii) kamppailivat eläimiä vastaan.

He olivat myös gladiaattorikoulun taistelijoita, mutta eivät niin arvostettuja kuin muut gladiaattorit, koska heidän vastustajinaan oli yksinomaan eläimiä, esimerkiksi tiikereitä, leijonia, karhuja ja norsuja.

Eläintaistelut olivat yleensä todellisia verilöylyjä. Kun keisari Titus vihki Colosseumin amfiteatterin käyttöön, areenalla surmattiin 9 000 villieläintä.

Moni gladiaattorikin menetti henkensä eläintaisteluissa. 500-luvulta peräisin olevan lähteen mukaan esimerkiksi eräs venatore ”päätyi vastustajansa ateriaksi”.

Gladiaattorien kalmistosta Yorkista löydetyt luut kertovat myös omaa tarinaansa.  80 luurangon jäännöksistä on löydetty selviä jälkiä jonkin suuren petoeläimen, mahdollisesti tiikerin tai leijonan, puremista.

Aamun eläinkamppailujen jälkeen pidettiin lounastauko, jonka aikana saatettiin teloittaa rikollisia yleisön viihdytykseksi.

Tauon jälkeen alkoivat odotetut gladiaattoritaistelut. Gladiaattorit astelivat areenalle torvisoiton säestyksellä, tervehtivät yleisöä ja alkoivat lämmitellä puumiekoin. Sitten areenalle lähetettiin ensimmäinen taistelupari.

Armeliaisuus saattoi kostautua

Gladiaattorit aloittivat taistelun yleisön kannustaessa villisti. Yleensä vastakkain oli kaksi eri tyyppiä edustavaa ja siten eri lailla aseistettua gladiaattoria.

Taistelun perimmäinen tarkoitus ei ollut vastustajan surmaaminen vaan tämän vahingoittaminen niin, että vastustaja luovuttaisi. Ennen kaikkea kysymys oli taistelijoiden rohkeudesta ja kekseliäisyydestä sekä yleisön suosion voittamisesta.

Jos gladiaattori haavoittui vakavasti, hän saattoi anoa armoa nostamalla etusormensa pystyyn tai laskemalla aseensa ja kilpensä. Silloin tuomari keskeytti taistelun, minkä jälkeen kamppailun järjestäjä eli editor päätti, saiko gladiaattori pitää henkensä.

Monesti taistelun järjestäjä kuulosteli yleisön tunnelmia. Jos katsojat olivat sitä mieltä, että gladiaattori oli taistellut ansiokkaasti, he huusivat ”missos” – päästä menemään. Jos editor oli myöntyväinen, gladiaattori sai lähteä areenalta hengissä.

Jos yleisö sitä vastoin huusi ”iugula” – tapa – gladiaattorin päivät olivat todennäköisesti luetut.

Editor saattoi toimia yleisön toiveen mukaan, mikä tarkoitti sitä, että hän joutuisi maksamaan gladiaattorin vuokranneelle lanistalle korvausta kuolleesta taistelijasta.

Jos hän taas olisi armollinen ja jättäisi gladiaattorin henkiin, häntä voitaisiin syyttää saituruudesta.

Taistelun maksanut editor osoitti päätöksensä kääntämällä peukaloaan – sen asennosta nykytutkijoilla ei ole varmuutta. Erään tulkinnan mukaan alaspäin osoittava peukalo tarkoitti, että gladiaattori sai pitää henkensä, ylös käännetty sitä, että hävinnyt surmattiin.

Kirjallisten lähteiden ja hautakaiverrusten perusteella tutkijat ovat päätelleet, että tuomio oli yleensä hävinneelle suosiollinen ajanlaskumme alun ensimmäisellä vuosisadalla.

Toisella ja kolmannella vuosisadalla taistelut raaistuivat ja armonanomus hylättiin useammin. Ensimmäisellä vuosisadalla joka kymmenennen taisteluista arvioidaan päättyneen toisen taistelijan kuolemaan, kun pari vuosisataa myöhemmin niin kävi jopa puolessa taisteluista.

Taisteluja järjestänyt Publius Justus kerskailee vuodelta 249 peräisin olevassa kirjoituksessa hylänneensä armonanomuksen ja määränneensä hävinneen gladiaattorin surmattavaksi 11 taistelussa peräkkäin.

Joskus taistelun järjestäjä saattoi antaa voittajan päättää vastustajan kohtalosta. Monissa gladiaattorien hautakivissä heitä ylistetään vastustajansa hengen säästämisestä.

Gladiaattori Urbicuksen hautakirjoitus osoittaa kuitenkin, että jalomielisyydellä saattoi olla huonot seuraukset. Ilmeisesti hän oli hyvää hyvyyttään armahtanut vastustajan, joka oli sitten myöhemmin surmannut hänet taistelussa.

Niinpä kivessä lukee: ”Neuvon sinua tuomitsemaan kuolemaan vastustajasi, jonka olet voittanut.”

Häviäjä saattoi saada armoniskun moukarilla

Jos gladiaattorilta evättiin armahdus, hänen piti vielä kuolemansa hetkellä todistaa olevansa peloton taistelija.

Jos hävinnyt oli riittävän voimissaan, hän asettui polvilleen ja tarttui molemmin käsin voittajan toiseen reiteen. Tämä tarttui kuolemaantuomittua päästä ja iski sitten miekkansa solisluiden välistä tai niskan läpi tämän sydämeen.

Jos vastustaja oli niin pahasti haavoittunut, ettei kyennyt nousemaan polvilleen, voittaja iski miekkansa vatsallaan makaavan vastustajan sydämeen selästä tai niskasta kuten edellä.

Efesoksen luulöytöjen perusteella molemmat teloitusmenetelmät olivat yleisiä.

Tutkijoita hämmästytti Efesoksessa neljä luurankoa, joiden kallo oli ilmeisesti murskattu moukarilla. Yhden selityksen mukaan kuolettavasti haavoittuneelle taistelijalle, joka varmasti myöhemmin menehtyisi vammoihinsa, annettiin armonisku moukarilla.

Sen antoi ehkä Manalan lautturiksi Kharoniksi pukeutunut orja, joka roomalaisten lähteiden mukaan kuului gladiaattoritaistelujen seremoniahahmoihin. Hän saapui areenalle moukaria kantaen ja muistuttaen gladiaattoritaisteluihin olennaisesti liittyvästä kuolemasta.

Efesoksen gladiaattoreista poiketen suurelta osalta Yorkista löytyneistä gladiaattoreista oli isketty pää irti. Tutkijat uskovat, että myös nämä gladiaattorit ovat olleet niin vaikeasti haavoittuneita, etteivät olisi kuitenkaan eläneet pitkään.

Taistelut hiipuivat vähitellen

Gladiaattorikamppailuja käytiin Rooman valtakunnassa lähes 700 vuotta. Kun kristinusko laillistettiin Roomassa 300-luvulla, gladiaattoritaisteluja alettiin vaatia lopetettavaksi.

Keisari Konstantinus I kielsi gladiaattoritaistelut vuonna 325, mutta kiellolla ei ollut juurikaan vaikutusta, vaan taistelut jatkuivat edelleen. Vasta 400-luvulla ne vähitellen hiipuivat, eikä niitä enää juuri mainita myöhemmissä kirjoituksissa.

Gladiaattoritaisteluista jäivät jäljelle valtavat taisteluareenat ja lukuisten yleisön edessä kuolleiden gladiaattorien hautamuistomerkit. Yksi näistä oli gladiaattori Palumbuksen hautakivi, jonka oli pystyttänyt hänen vaimonsa Hymnis.

Kiven teksti on lyhyt: ”Rakkaan aviomieheni Palumbuksen muistolle.”

Lue lisää gladiaattori- ja Rooma-aiheisia artikkeleita Historia-julkaisusta:

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.