Erikoisartikkeli: Salamannopea yllätysisku mereltä – viikinkien ylivoima lähti vuosien harjoittelusta

Kun viikingit lähtivät valloittamaan vieraita maita, he eivät lähteneet suunnittelematta, vain verisiä taisteluita odottaen. Voitokkaiden matkojen taustalla olivat vuosien harjoittelu sekä tarkkaan laaditut hyökkäyssuunnitelmat. Mutta jos joukkojen johtaja kuoli taisteluissa, alkoi viikinkiyhteisössä ilmetä ongelmia.

MTV Uutiset julkaisee artikkelin viikinkien elämästä yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.

Salskeiden viikinkisoturien joukkio kulki valittaen pitkin pohjoisitalialaisen Lunan kaupungin katuja. Keskellään he kantoivat päällikkönsä Hastingin paareilla makaavaa ruumista, jonka ympärille he olivat asetelleet kullalla ja jalokivillä koristeltuja koristekirveitä sekä seremoniallisia miekkoja.

Lunan piispa oli edellisenä päivänä kastanut Hastingin kristinuskoon, sillä tämä oli kuolemansairas ja kaste oli ollut hänen viimeinen toiveensa. Nyt Hasting oli kuollut, ja hänet oli tarkoitus haudata Lunan luostarin kirkkoon.

Pian kirkko täyttyi ihmisistä, ja papit messusivat toivottaen Hastingille joutuisaa matkaa taivaan valtakuntaan.

”Kun ruumista sitten oltiin kantamassa hautaan, Hasting ponkaisikin pystyyn, veti miekan tupesta ja iski Raamattua pitelevän piispan hengiltä”, kirjoitti normannihistorioitsija Dudo.

Siinä samassa myös Hastingin soturit tarttuivat miekkoihinsa.

”Seurasi kauhea teurastus. Viikingit surmasivat kaikki kuin lammaslauman kimppuun päässeet sudet. Karjuen he hakkasivat hengiltä miehet, naiset ja lapset”, Dudo kuvaili.

Sitten Hasting miehineen avasi kaupungin portit, ja pian Lunaan rynni satoja viikinkejä.

Hasting oli viekkaudella saavuttanut sen, mihin hän ei voimalla ja väellä olisi pystynyt, vaikka hänellä olikin mukanaan 60 sotalaivaa ja noin 2 200 soturia: hän valloitti vankasti linnoitetun Lunan ja keräsi muhkean ryöstösaaliin itselleen ja sotureilleen.

Oveluus oli usein avain voittoon

Kertomus Hastingin ovelasta juonesta Lunassa vuonna 860 kirjoitettiin muistiin noin 150 vuotta myöhemmin, ja se on luultavasti reilusti liioiteltu.

Hastingin ja Björn Rautakyljen kaltaiset viikinkipäälliköt olivat kuitenkin paitsi taitavia sotureita, myös viekkaita taktikoita. Aikalaislähteistä käy selvästi ilmi, että Pohjolan riuskat soturit eivät aina saavuttaneet voittojaan pelkästään voimakeinoin, vaan usein he kukistivat vihollisensa oveluudellaan.

Viikingit kylvivät kauhua Euroopan rannikkoseuduille ja jokivarsille noin vuosien 790–1050 välisenä aikana. Menestyksekkäitä ryöstöretkiä edelsi kuitenkin vuosia kestänyt sotilaskoulutus, tehokas tiedustelu ja taktinen taito.

Jopa pelottavat berserkit – raivokkaat soturit, jotka saagojen mukaan taistelivat transsissa ilman rautapaitaa ”hulluina kuin sudet ja koirat” – olivat laskelmoitu osa viikinkien hyökkäystaktiikkaa. Joukkojen kärjessä rynnistävien berserkkien tarkoituksena oli säikyttää ja lannistaa vihollinen heti alkuunsa.

Soturikoulutus alkoi jo lapsena

Kronikoiden, saagojen ja arkeologisten löytöjen ansiosta tiedetään, että viikingit alkoivat opiskella sotataitoja jo lapsina.

Jokaisen kylän keskellä oli aukio, jossa niin aikuiset kuin 5–6-vuotiaat lapsetkin mittelivät voimiaan sekä taistelutaidoissa että erilaisissa urheilulajeissa.

Lapset harjoittelivat kasvattaakseen voimiaan myöhempää soturielämää varten, kun taas aikuiset urheilivat huvin vuoksi ja pysyäkseen kunnossa.

Heiðarviga-saagan mukaan Pohjolan asukkailla oli myös tapana kokoontua yhteen kisailemaan ja painimaan.

Taisteluharjoituksia johtivat kokeneet soturit, jotka opettivat lapsille muun muassa hyökkäys- ja puolustustekniikoita. Poikien piti esimerkiksi oppia käyttämään aseita molemmilla käsillään siltä ­varalta, että he sattuisivat joskus haavoittumaan käteen taistelussa.

Eri alueiden viikingit ­kokoontuivat säännöllisesti yhteen suuriin urheilukisoihin. Mittelöt olivat ­rajuja, mutta niissä noudatettiin tiukkoja sääntöjä, joilla pyrittiin varmistamaan, ettei kukaan louk­kaantuisi ­vakavasti.

Viikingit arvostivat fyysistä koskemattomuuttaan niin paljon, että jos joku yritti tahallaan vahingoittaa toista ottelussa, hänet hylättiin ja hänen tekonsa tuomittiin. Soturi sai kyllä lietsoa itsensä berserkkiraivoon taistelussa, mutta rauhan aikana ja arkielämässä hänen oli hillittävä itsensä.

23343471 - Copy

Uskollisuudenvala päällikölle

Poikien soturikoulutus päättyi heidän täytettyään 12 vuotta. Silloin heidän odotettiin hallitsevan monenlaisia soturien taitoja, kuten miekan, kirveen ja kilven käyttöä, jousiammuntaa, keihäänheittoa, painimista, ratsastusta, uintia sekä pituus- ja korkeushyppyä.

Viikinkisoturien piti kuitenkin osata muutakin kuin taistella. Tosimies tiesi, miten metsästää itselleen ruokaa, pitää aseensa kunnossa, takoa miekanterän ja nuolenkärkiä sekä korjata rikkoontuneen kilven tai rengaspaidan.

Myös henkinen puoli oli tärkeä: viikingit arvostivat miehiä, jotka osasivat kirjoittaa riimuilla, pelata hne­fa­tafl-lautapeliä, sepittää runoja ja soittaa harppua. Heidän sota- ja ryöstöretkillään oli aina mukana runolaulaja eli skaldi, joka rohkaisi miehiä taisteluun laulamalla ylistyslauluja päälliköstä sekä tarunomaisista sankarikuninkaista ja heidän uskollisista sotureistaan.

Kaikki taistelutaitoiset viikinki­nuorukaiset haaveilivat todennäköisesti pääsystä soturiksi päällikön hirdiin, ­johon viikinkien sodankäynti ­perustui.

Hirdit olivat eräänlaisia kaarteja tai veljeskuntia, ja niiden koko saattoi vaihdella yhden laivan miehistöstä useaan tuhanteen mieheen, jotka kaikki olivat vannoneet päällikölleen ikuista uskollisuutta. Vastalahjaksi päällikkö lupasi miehilleen rikkauksia ja kunniaa, joiden symboliksi hän lahjoitti uudelle hirdin jäsenelle kultasormuksen.

Hirdiin liittyvä veljeys merkitsi myös keskinäistä yhteenkuuluvuutta, sillä hirdin jäsenet tiesivät, että he saattoivat luottaa toisiinsa tiukassakin paikassa.

Uskollisuudenvalan ansiosta viikinkisoturit olivat taistelussa ehdottoman ­kurinalaisia, mutta se oli myös heidän heikko kohtansa. Jos päällikkö kuoli taistelussa, hänen ­soturinsa pötkivät yleensä pakoon tai antautuivat ja edesmenneen päällikön hird hajosi.

Ryöstöretket herättivät pelkoa

Viikinkien ensimmäiset ryöstöretket 700-luvun loppupuolella olivat todennäköisesti pienten soturijoukkojen tiedustelureissuja, joilla viikingit kartoittivat Pohjois-Euroopan rannikkoseutuja ja suunnittelivat tuleviin hyökkäyksiin liittyviä taktisia seikkoja.

Ryöstöretket ­alkoivat pian noudattaa vakiintunutta kaavaa, jonka keskeisin piirre oli salamannopea yllätysisku mereltä. Ryöstökohteensa ­viikingit valikoivat aiemmilla retkillä ­kerättyjen tai kiertäviltä kauppiailta saatujen tietojen perusteella.

Yllätysmomentti oli hyökkäyksen onnistumisen kannalta elintärkeä, ja siksi iskut ajoittuivat lähes poikkeuksetta aamunkoittoon.

Rannikkoa lähestyessään viikingit laskivat laivojensa purjeet ja soutivat kohti maata. Viikinkien pitkälaivojen runko oli kapea ja matala, minkä vuoksi niitä oli erittäin vaikea havaita maalta. Lisäksi laivoissa oli melko ­tasainen pohja, minkä ansiosta niillä pystyi soutamaan matalaan veteen jokisuulle tai merenrannan tuntumaan ja kahlaamaan sieltä maihin.

Maihin päästyään viikinkisoturit hyökkäsivät kohteeksi valittuun kylään tai luostariin karjuen ja aseitaan heiluttaen. Heidän tavoitteenaan oli lamauttaa vastustajat niin, etteivät nämä ­rohjenneet taistella vastaan. Monien ­aikalaiskertomusten perusteella taktiikka toimi erinomaisesti.

Äkkipako jakoi vihollisen

Pohjoisranskalaisen Saint-Bertinin luostarin aikakirjassa on säilynyt kauhistuneen munkin kertomus viikingeistä, jotka vuonna 842 hyökkäsivät Quentovicin kauppakaupunkiin ”aivan yllättäen aamunkoitteessa”.

Hyökkääjät riehuivat silmittömästi ja tappoivat kaikki sukupuoleen katsomatta, eikä kaupunkiin jäänyt jäljelle muita rakennuksia kuin ne, joiden omistajat olivat maksaneet niiden säästämisestä tuholta.

Kiristys oli viikinkien ryöstöretkien keskeinen taktiikka.

Pääjoukon hyökätessä kohteeseen muut soturit piirittivät kaupungin tai luostarin niin, etteivät sen asukkaat päässeet pakenemaan. Hyökkääjät poimivat joukosta nopeasti papit, rikkaat kauppiaat ja ylimykset, joilta he sitten vaativat suuria lunnaita. He tarjoutuivat myös säästämään tärkeät julkiset rakennukset – tietystikin sievoista maksua vastaan. Muut rakennukset he tyhjensivät arvotavarasta ja tuikkasivat sen jälkeen tuleen. Kaupunkien asukkaat otettiin orjiksi.

Joskus harvoin saattoi käydä niin, ­että vihollisen sotilaat ehtivät paikalle ennen kuin viikingit olivat saaneet ryöstelystä tarpeekseen.

Silloin pohjanmiehet jakautuivat pieniin ryhmiin, jotka pakenivat kukin taholleen. Näin vastapuolen oli joko luovuttava takaa-­ajosta tai hajaannuttava pieniin joukkioihin, joita vastaan viikingit olivat usein etulyöntiasemassa muun muassa perinpohjaisen taistelukoulutuksensa ansiosta.

Takaa-ajon päätyttyä viikingit tapasivat ennalta sovitussa kohtaamispaikassa, josta he purjehtivat seuraavaan kohteeseen.

Ihmiset olivat paras saalis

Ajan mittaan viikinkien taidot ja rohkeus kasvoivat entisestään. He tekivät yhä pitempiä ryöstöretkiä, ­seilasivat laivoillaan jokia pitkin yhä kauemmas sisämaahan ja alkoivat valikoida kohteikseen yhä suurempia ja vaikeammin valloitettavia kohteita, kuten vankasti linnoitettuja kaupunkeja.

Kesäkuussa 843 norjalaiset viikinkipäälliköt Åsgeir ja Gunnar purjehtivat 67 laivalla Bretagnen eteläpuolella virtaavalle Loire­joelle päämääränään roomalaisten aikoinaan perustama Nantesin kaupunki, jota ympäröivät korkeat mutta rapistuneet muurit.

Tieto lähestyvästä vihollisesta saavutti kaupungin 24. kesäkuuta, jolloin kaupunkiin oli tullut paljon lähiseutujen ihmisiä juhannuksen viettoon.

Nantesin portit suljettiin, mutta siitä ei ollut apua, sillä viikingit ylittivät muurit valtaustikkaiden avulla. Silminnäkijä kuvasi Nantesin tapahtumia vanhassa kronikassa:

”Kun kaupunkilaiset näkivät hyökkääjien tulevan suurin joukoin muurin ylitse, he kiiruhtivat Pyhän Pietarin ja Paavalin kated­raaliin, salpasivat kirkon ovet ja rukoilivat Jumalalta pelastusta, sillä itse he eivät pystyneet itseään pelastamaan.”

Jonkin ajan kuluttua viikingit mursivat katedraalin ovet ja surmasivat piispan kesken Sursum cordis- eli ”ylen­täkää sydämenne”-rukouksen. Seurasi säälimätön verilöyly:

”Lapset pitivät kiinni surmatuista äideistään ja imivät verta maidon sijaan; kirkon kivilattia värjäytyi punaiseksi pyhien miesten verestä, ja veri valui ­pyhältä alttarilta. Sitten pakanat ryöstivät koko kaupungin ja sytyttivät kirkon palamaan. He ottivat myös runsaasti vankeja lunnaiden toivossa ja palasivat ­lopulta laivoilleen.”

Viikinkien verenjanoa on luultavasti liioiteltu tässä kuten niin monissa muissakin silmännäkijäkertomuksissa.

Vangit olivat heille arvokkaampia elävinä kuin kuolleina, eivätkä he siksi surmanneet kuin pakon edessä. Useimpia vankeja ei tapettu vaan heistä tehtiin orjia joko omaan käyttöön tai myytäväksi.

Viikingit voittivat Maldonissa

Vähitellen yhä suuremmiksi kasvaneet viikinkiarmeijat uskalsivat haastaa taisteluun jopa kuninkaiden sotajoukkoja.

Vuonna 991 suuri viikinkilaivasto suuntasi Pohjolasta kohti Englantia. Sitä johtivat Tanskan kuningas Sven Haaraparta ja norjalainen päällikkö Olavi Tryggvenpoika, ja siihen kuului 94 laivaa ja 4  000 kokenutta soturia Norjasta, Tanskasta sekä nykyisten Baltian maiden, Venäjän ja Ukrainan alueilta.

Kullankiilto silmissään viikingit purjehtivat kohti Englannin itärannikolla ­sijaitsevaa Maldonin kaupunkia, jossa oli rahapaja, ja leiriytyivät Northeyn saarelle kaupungin edustalle.

Englannin kuningas Ethelred kokosi armeijan, nimitti sen johtoon sotapäällikkö Byrhtnothin, ja määräsi sen mars­si­maan rannikolle Northeyn lähistölle. Vesi merenlahdessa oli niin matalaa, ­että viikingit kahlasivat saarelta englantilaisia vastaan.

Armeijat asettuivat ­riviin vastakkain, ja viikinkisoturien päiden yllä liehui viirejä, joissa oli ­kuvattuna korppeja, lohikäärmeitä, ­susia ja muita kauhistuttavia eläimiä.

Muinaisenglantilainen sankarilaulu The Battle of Maldon kuvaa seurannutta taistelua:

”Sudet rynnistivät taisteluun, sillä vettä he eivät pelänneet. Yli kimmeltävän veden he tulivat kilpineen. Terävät keihäät lensivät, ja jousilla piti kiirettä. Taistelu oli kiivas. Sotureita kaatui molemmin puolin, nuorukaisia makasi hengettömänä maassa."

Byrhtnoth lähetti miehensä rynnäkköön viikinkejä vastaan, mutta näiden tiivis kilpimuuri kesti hyökkäyksen. Sitten viikingit lähtivät vastahyökkäykseen. Erään nuoren viikinkisoturin keihäs haavoitti Byrhtnothia, ja muuan toinen viikinki syöksyi ottamaan tältä rautapaitaa, kultasormuksia sekä kullalla koristeltua miekkaa.

Byrhtnoth puolusti itseään raivokkaasti, mutta sitten hänen kimppuunsa tuli vielä kolmas viikinki, joka iski miekallaan häntä käteen niin, että hänen kullalla silattu miekkansa putosi maahan. Vakavasti haavoittunut Byrhtnoth kannusti miehiään jatkamaan taistelua, ja sitten hän käänsi katseensa kohti taivasta ja rukoili sielunsa puolesta.

”Sitten pakanat surmasivat hänet”, sankarilaulussa kerrotaan.

Viikingit pyrkivät yleensä surmaamaan vihollisen päällikön, ja taktiikka tuotti tälläkin kertaa tulosta. Kun tieto Byrht­nothin kuolemasta levisi, moni eng­lantilainen pötki pakoon.

Viikingit perivät suojelurahaa

Viikingit voittivat Maldonin taistelun, mutta he menettivät siinä runsaasti miehiä.

Taisteluihin liittyi aina suuria riskejä, ja siksi viikingit pyrkivätkin yleensä välttämään suoria yhteenottoja. Sen sijaan he vaativat korvausta siitä, että he eivät hyökkäisi ihmisten kimppuun. Vanhoissa teksteissä on säilynyt monia esimerkkejä siitä, että ”suojelurahan” periminen oli itse asiassa pohjanmiesten tuottoisin sotataktiikka.

Vuonna 866 frankkien kuningas Kaarle Kaljupää maksoi viikinkipäälliköille Odolle ja Rotbertille 4  000 naulaa hopeaa rauhasta. Summa oli valtava, ja se pakotti Kaarlen verottamaan alamaisiaan ankarasti.

Tuohon aikaan viikinkien suurkaupungista Hedebystä sai ­ostaa hyvän miekan 125 grammalla ­hopeaa, ja lunnasrahoilla olisi saanut hankittua peräti 14  500 miekkaa.

Myös Sven Haaraparta ja Olavi Trygg­venpoika rikastuivat lunnailla. Esimerkiksi Maldonin taistelun jälkeen he vaativat Englannin kuninkaalta Ethelrediltä 10  000 naulaa hopeaa maksuksi siitä, että he jättäisivät muut Englannin itärannikon kaupungit rauhaan.

Kaksi vuotta ja useita ryöstöretkiä myöhemmin Ethelred maksoi heille vielä 16  000 naulaa hopeaa ”suojelurahaa”.

Viikingit olivat siis ovelia taktikoita, mutta he tiesivät myös, milloin oli kannattavampaa olla taistelematta.

Kaikesta oveluudesta huolimatta viikinkien kulta-aika hiipui hiljalleen 1000-luvun kuluessa. Syynä siihen on pidetty muun muassa sisäisiä valtataisteluja, hallitsijasukujen sammumista ­perillisen puuttuessa sekä kristinuskon vääjäämätöntä leviämistä Pohjolan ­perukoille.

Viikinkiaika oli ohi, ja Pohjolan asukkaat alkoivat vähä vähältä ­eurooppalaistua.

Lue lisää viikinkiaiheisia artikkeleita Historia-julkaisusta:

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.