Helena Petäistön kolumni: Attentaattien Pariisi

Tänä lauantai-iltana Pariisin terassit, kahvilat ja ravintolat ammottavat tyhjyyttään. Pelko ei ole siihen pelkkä syy - kenelläkään ei vain ole halua mennä viettämään hauskaa iltaa ulkona niin kuin lauantaisin tehdään. Pariisi suree syvästi.

Niin kauan kuin minä muistan, Pariisissa on ollut attentaatteja ja erilaisia iskuja, jotka ovat järkyttäneet ranskalaisia sydänjuuria myöten ja myös vaikeuttaneet kaupunkilaisten elämää, kun poliisi- ja turvatarkastukset tulevat jokapäiväisiksi. Mutta koskaan ne eivät ole lannistaneet pariisilaisia pitkäksi aikaa. Siksi uskon, että kun tämä järkytys ja suruaika menevät ohi, pikku hiljaa pariisilaiset tointuvat tästäkin. Mutta ehkä ihan näin järkyttyneitä täällä ei ole vielä koskaan oltu.

Kaupungissa on koettu kovia historian saatossa lukemattomia kertoja. Suomalaisena saan aina kuulla, miten viikingit piirittivät ja ryöstivät Pariisin ja tappoivat julmasti kaikki asukkaat, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Ja kollektiivisessa muistissa on tietysti Pariisin saksalaismiehitys toisen maailmansodan aikana, joka jätti monenlaisia traumoja.

Tällä kertaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että viime yön käsittämättömät tapahtumat koettelevat kaiken nähneiden pariisilaistenkin sietokykyä enemmän kuin lukuisat muut attentaatit viime vuosikymmeninä ja jopa enemmän kuin tammikuisen Charlie Hebdon toimituksen verilöyly.

Ensimmäistä kertaa pariisilaiset tuntuivat pelkäävän, kun yöllä tuli kehoitus pysyä sisätiloissa ja kun kadut tyhjenivät niilläkin alueilla, joilla ne tavallisesti ovat tungokseen asti täynnä lauantain vastaisena yönä. Ulkonaliikkumiskielto on vapautta rakastavalle pariisilaiselle äärimmäisen paha juttu. Eräs kollega sattui olemaan yöllä juuri Bataclanin konserttisalin seuduilla ja joutui muiden mukana vetäytymään sisäpihalle poliisien työntämänä. Siitä hän ei ole tointunut vieläkään.

Tänään päivällä onneksi sentään pariisilaiselämän lainalaisuudet voittivat pelon, ja suuri osa meni normaaliin tapaansa torille, josta viikonlopun herkut ostetaan tuoreina. Hyvä ystäväni ja taitava kotikokki Michel sattuu asumaan Place de la Républiquen lähellä eli juuri niillä tienoilla, missä sijaitsevat Bataclan ja myös kamputsealaisravintola, joka joutui iskun kohteeksi.

Michelin kertoman mukaan klo 11 tänään Les Enfants Rouges -tori, koko kaupungin vanhin tori, ei juuri eronnut tavallisesta lauantaista. Torin vihannesröykkiöiden ja pasteijakasojen keskellä vaikutti lähes siltä, että jos yöllä säikähdettiin pahan kerran, niin nyt pelon ja säikähdyksen lisäksi oli tullut pariisilaisille tyypillinen piirre; kiukku. Torikeskusteluista raportoidessaan Michel kertoi, että yleinen tunnetila oli päättäväisyys siitä, että nyt Isisin porukalle on nyt todella näytettävä, ettemme anna heidän tuhota elämäämme.

Tiedustelupalvelu vain entistä tehokkaammin ja sinnikkäämmin soluttautumaan terroristisakkeihin! Sehän on ollut ranskalaisen tiedustelupalvelun vahvuus pitkään ja sillä on lukuisia attentaatteja saatu myös estetyksi. Mutta nyt vastassa ovat entistä raaemmat joukot. Ehkä eniten ranskalaisia on hätkäyttänyt tässä iskussa se, että kaikilla terroristeilla oli vyöllään itsemurhapommi.

Itse pääsin palaamaan Pariisiin vasta illan suussa EU:n ja Afrikan maiden huippukokouksen jälkeen Maltalta. Suorat lennot olivat täpötäysiä, joten jouduin tulemaan pitkän kaavan kautta, viimeisenä välilaskupaikkana München. Loppukuulutuksessaan Lufthansan lentoemäntä näki aiheelliseksi toivottaa turvallista oleskelua Pariisissa.

Kun astelin Schengen-alueeseen kuuluvan Pariisin terminaaliin, odotin passitarkastusta, kun rajatarkastukset kerran uhattiin palauttaa. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan Maltan Vallettan lentokentällä olin kolme päivää aiemmin tietämättäni yrittänyt kävellä passitarkastuksen ohi, mutta siellä sen sijaan tuli stoppi. EU-huippukokouksen takia passit tarkastettiin kaikilta kahden päivän ajan. Pariisin kentällä kuitenkin näkyi vain tullimiehiä seisomassa; poliisit olivat ulkona.

Lentokenttäjuna ei poikennut tavanomaisesta, eikä kukaan kuulunut puhuvan attentaateista. Keskustassa vaihdoin metroon Saint Michelin asemalla, joka muistetaan 1980-luvun verilöylystä. Silloiseen attentaattisarjaan kuului myös Rue de Rennesin isku, jonka tekijöiden uskottiin tulleen Libanonista ja jonka johdosta tasavallan presidentti Jacques Chirac sivalsi maan televisiossa:

–Ja se suomalainen komentajakin oli lomailemassa Pohjolan perukoilla! Kyseessä oli rauhanturvajoukkojen silloinen komentaja Gustav Häglund.

Vuoden 2005 levottomuuksien johdosta voimaan astui hälytystila osassa maata kymmenen päivän ajan. Nyt tilanne on kuitenkin niin paljon vakavampi, että hälytystila on ulotettu koko maahan - mitä ei ole koskaan tapahtunut sitten 1960-luvulla käydyn Algerian sodan jälkeen. Käytännössä se tarkoittaa poliisille laajennettuja oikeuksia. Itse muistan vieläkin autoni takakontin tyhjentämisen Neuillyn sillalla aamuruuhkasta huolimatta. Silloin etsittiin kidnapattua teollisuuspohattaa, paroni Empainiä.

Terroristien tarkoituksena on nimenomaan pelon luominen kansalaisten keskuudessa. Tämä attentaatti oli siitä oikea malliesimerkki: Useita iskuja yhtä aikaa osoittamaan organisaation pelottavaa voimaa ja iskut sellaisiin paikkoihin, joissa tavalliset ihmiset käyvät.

Moni pariisilainen olikin varmasti shokissa viime yönä. Presidentti Francois Hollande oli selvästi järkyttynyt. Edes tammikuussa häntä ei nähty yhtä pois tolaltaan. Mutta tänään päivällä hän oli selvästi kerännyt itsensä ja oli haudanvakava, mutta muuten oma itsensä.

Tosiasia on, että Ranskassa on odotettu uutta terroristi-iskua aina siitä lähtien, kun Ranska on ollut mukana Yhdysvaltain johtamassa taistelussa Isisiä vastaan ja pommittamassa Isisin kohteita Syyriassa. Ranskan osuus pommituksista on mitättömän pieni, arviolta pari prosenttia, mutta Ranskaan iskeminen on moninkertaisesti helpompaa kuin Yhdysvaltoihin. Iskua odotettiin Pariisissa kohta alkavan suuren ilmastokonferenssin aikana tai sen alla. Tämä isku yllätti ajoituksellaan.

Mutta vielä takaisin metroon, johon vaihdoin sieltä lentokenttäjunasta: Tänä lauantai-iltana Pariisin metrojunat olivat lähes tyhjät, kaukana tavanomaisesta lauantai-illan ruuhkasta, jolloin vaunut natisevat liitoksissaan ja kaikki ovat kuin sillit purkissa pyntättyinä iltamenoihin.

Metrossa törmäsin yhdessä Pariisin suurimmista sairaaloista työskentelevään hoitajaan, joka oli aivan näännyksissä. Tilanne sairaalassa on kuulemma äärirajoilla, ja kaikki ovat joutuneet tekemään töitä enemmän kuin koskaan, kun loukkaantuneita on tuotu ensiapuun ja hoitoon liukuhihnalla.

Kun pääsin ulos metrosta, lähistöllä oleva suuri, suosittu ja aina vilkas brasserie oli typötyhjä päivällisaikaan. Kotikatuni lukuisissa bistroissa yhdelläkään ei ollut lauantai-illalle tyypillistä väkimäärää. Alakerran pikkubistrossa, joka on aina täynnä, istui yksi ainoa nainen odottamassa ystäväänsä. Puolustuksekseen hän kertoi, että treffit oli tehty jo aikoja sitten eikä hän siksi halunnut peruuttaa.

– Mutta emme me juhli tänä iltana, hän vakuutti.

Kyseessä on siis ehkä sekoitus sekä pelosta että surusta. Edessä on kolmen päivän virallinen suruaika koko maassa. Maanantaina ovat liput puolitangossa ja minuutin hiljaisuus puolilta päivin kaikkialla.

Osallistu keskusteluun

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.