Mainos
Mainos
Hyvää elämää kansikuva

Riitta, 72, on ollut yksin 30 vuotta – ”En ole mikään onnellinen sinkku – monessa asiassa tunnen olevani puolikas”

Tänäkin sunnuntaina Riitta Heleste, 72, syö kauniisti kattamansa lounaan yksin. Hänen viimeinen kunnon parisuhteensa päättyi kolme vuosikymmentä sitten, ystäviä on alkanut kuolla ympäriltä ja lapsilla on omat kiireensä. Hän haluaisi kumppanin, mutta ne miehet, jotka eivät ole naimisissa tai kuolleita, hakevat tanssiin nuorempia ja kauniimpia. Olo on usein puolikas. 

– Minä en ole mikään onnellinen sinkku. Kärsin yksinäisyydestä, ja haluaisin rinnalleni ihanan miehen, Riitta Heleste sanoo suoraan.

Riitta kyllä ”osaa” olla yksin. Lukuun ottamatta muutamaa kuukaudenpäivät kestänyttä yritelmää tai satunnaisia parin illan juttuja hän on ollut yksin viimeiset 30 vuotta.

Hän on luonut itselleen omanlaisensa kodin ja elämän. Hän opiskelee kieliä, laulaa kuorossa, käy uimassa ja pitää tanssitunteja ikätovereilleen. Hän vie vapaaehtoisena kulttuurikaverina konsertteihin ihmisiä, jotka eivät kuka mistäkin esteestä johtuen pääsisi niihin yksin. Hänellä on tekemistä ja tuttavia.

Ethän sinä voi olla yksinäinen, moni sanoo.

– No mutta. Nämä harrastuksethan ovat korvikkeita sille, että ei ole sitä hyvää parisuhdetta, Riitta toteaa.

Tyhjä pesä herätti yksinäisyyteen

Riitta ei ole ollut yksin aina. Hän meni naimisiin 19-vuotiaana ja sai miehensä kanssa yhden pojan ja yhden tytön. Kun suhde päättyi 15 vuotta myöhemmin, lapset jäivät hänelle.

Nelikymppisenä Riitta asui vuoden avoliitossa ja tuli raskaaksi, mutta sukset menivät ristiin miehen kanssa jo odotusaikana. Suhteesta syntyneen tyttären, iltatähtensä, Riitta on kasvattanut yksin. Kun hän pikkulapsiajan loputtua alkoi tuntea olevansa valmis uuteen suhteeseen, tytär olikin siinä iässä, etteivät miesvieraat olleet tervetulleita.

– Päätin sitten, että en tuo ketään kotiin. Meni vuosia, etten käynyt missään, Riitta sanoo.

– Välillä oli parin illan juttuja, mutta väsyin niihinkin, kun miehet eivät tuntuneet välittävän, olivatko he naimisissa. Alkoi tympiä ne markkinat.

48-vuotiaana Riitta sai ensimmäisen ja ainakin toistaiseksi ainoan lapsenlapsensa. Sekin toi sisältöä elämään.

Mutta lapset ja lapsenlapset kasvavat. 12 vuotta sitten Riitan kuopus muutti pois kotoa. Pesä jäi tyhjäksi. Samaan aikaan lapsenlapsi oli varttunut varhaisteiniksi, eikä mummua enää tarvittu.

– Silloin tunsin todellisen yksinäisyyden, Riitta sanoo.

Hieman myöhemmin Riitan sydänystävä kuoli.

– Siitä yksinäisyyteni lähti vielä syvenemään. Se oli tosi vaikea vaihe elämässäni.

”Olisi pitänyt olla aktiivisempi”

Ensin Riitta ajatteli, että kyllä tämä tästä. Kyllä minä vielä jonkun löydän.

– Sanotaanko näin, että en kuitenkaan oikein panostanut siihen. Nyt yli 70-vuotiaana tuntuukin olevan jo myöhäistä. Olisi pitänyt silloin kuusikymppisenä käydä enemmän jossakin ja olla vähän aktiivisempi. Nyt miehet vain harvenevat. Hyvät ovat joko kuolleet tai naimisissa, Riitta sanoo.

Läheisten verkkokin pienenee. Hiljattain Riitta menetti toisen sydänystävänsä. Kahvittelukavereita on edelleen paljon jäljellä, mutta samanlaisia sydänystäviä ei. Vuosi sitten siskokin kuoli.

Lapsiaan ja lapsenlastaan Riitta harmittelee näkevänsä ihan liian harvoin. Tapaamiset keskittyvät juhlapyhiin.

"Hyvää en ole saanut, ja huonoa en huoli."

– Meillä on kyllä hyvät välit, ja nyt polvileikkauksen jälkeisenä toipilasaikana molemmat tytöt ovat auttaneet minua sen, minkä ovat kiireiltään ehtineet. Mutta he elävät konkreettisesti ruuhkavuosia. On opiskelut, työt ja yritys. Yhteistä aikaa saa aina vähän niin kuin anoa.

– Toivoisin perhekeskeisempää elämää, mutta kanssakäymisen kulttuurit ovat erilaisia. Yritän tyytyä tähän.

Välillä yksinäisyys tuntuu vammalta

Riitta kertoo miettineensä monelta kantilta, miksi hän on edelleen yksin.

– Hyvää en ole saanut, ja huonoa en huoli, hän toteaa.

Aikaisempien kokemusten ja omien periaatteidensa vuoksi Riitta toivoo, että kumppani ei käyttäisi alkoholia ollenkaan tai hyvin kohtuudella. Muuten hänelle riittäisi, että mies on siisti, kunnollinen ja mukava.

– Mukavuus on ihan kertakaikkinen edellytys. Jos toinen on tosikko eikä naura minun jutuilleni tai saa minua nauramaan, se tökkii. Ulkonäöllisesti ei ole muuta väliä kuin että mies huolehtii itsestään.

Riitta myöntää, että kumppanille asetetut kriteerit ovat laskeneet iän myötä.

– Koen yksinäisyyden välillä niin vakavana ”vammana”, että voisin suostua moniin asioihin, joita en ehkä joskus nuorempana kuvitellutkaan. Jos mies on mukava, olisin valmis menemään jopa jääkiekko-otteluun tai golfaamaan, Riitta naurahtaa.

Viime talvena Riitta itse asiassa luuli jo löytäneensä etsimänsä. Tuolloin suomalainen mies lähestyi häntä Las Palmasissa.

– Ikä ei estä sitä, etteikö voisi todellakin rakastua ja syntyä ihana, romanttinen suhde. Meillä syntyi, ja se oli ihan täydellistä. Kolme viikkoa olimme yhdessä kaiken aikaa.

Suomessa etäsuhteena jatkunut romanssi tuntui vakavalta, mutta eroprosessin keskellä ollut mies palasi yllättäen yhteen vaimonsa kanssa.

– Vielä maaliskuun alussa kuvittelin, kuinka viettäisimme yhdessä kesälomaa. Kaikki oli puhuttu, ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttui. Se on täytynyt vain hammasta purren hyväksyä.

”Niin monessa asiassa tunnen olevani puolikas”

Riitta ei arastele sanoa, missä hän kaipaa miestä eniten.

– Sängyssä, totta kai. Se on ihan selvä asia, ei sille mitään voi. Karkeasti sanoen kaikkea muuta voi tehdä naisten kanssa.

Puheliaana ja sosiaalisena ihmisenä tekisi myös hyvää jutella päivän kuulumiset läpi toisen ihmisen kanssa. Ja saada ruokaseuraa.

– Syön aina yksin. Juhlapyhinä pyrimme kokoontumaan perheen kanssa yhteisille aterioille, mutta aina muulloin katan sen kauniin sunnuntailounaan yksin ja istun syömään sen yksin. Minulla on vuodessa 50 surullista sunnuntaita.

Yksinäisyys sattuu myös kodin ulkopuolella.

– Niin monessa asiassa tunnen olevani puolikas, Riitta huokaa.

– Katselen usein erilaisissa tilaisuuksissa, kuinka ihmiset ovat pareittain, ja sitten parit vielä löytävät toisensa niin, että heitä on neljä tai kuusi yhdessä. Tällainen yksinäinen on puolikas ja tulee vielä pienemmäksi osaksi, kun ne parit ryhmittyvät.

Sinkkua ei välttämättä edes kutsuta mukaan, kun pariskunnat tapaavat toisiaan.

– Eikä minua toisaalta kiinnostaisikaan, koska olemme niin eri aaltopituuksilla.

Kuviin sinkku kyllä törmää, olivat ne sitten illanvietoista tai rakastavaisten matkoilta tai vuosipäiviltä.

– Seurustelevat pystyvät matkustelemaan halvemmalla, koska heidän ei tarvitse maksaa hotellihuonetta yksin. Minulla on pieni eläke ja vuokra-asunto, joten säästän kauan ennen kuin pääsen minnekään. Parisuhteessa olisi se taloudellinenkin etu, että voisi jakaa kuluja toisen kanssa.

– Tällä hetkellä minulla ei ole mitään mahdollisuutta mennä kipeän polveni kanssa edes sieni- tai marjametsään. Useimmiten ne ovat juuri pariskuntia, jotka sinne menevät ja sitten esittelevät saaliitaan Facebookissa.

Riitta myöntää, että rakkaudentäyteisten päivitysten näkeminen tekee kipeääkin.

– On vaikea olla niin jalostunut ihminen, että osaisi aidosti tuntea onnea kaikkien puolesta. Vaikka välillä onnittelen ja laitan sydämen kuvia Facebookiin, niin silti kateus on niin raadollinen tunne, että tunnen myös sitä.

”Vieressä on aina nuorempia ja kauniimpia”

Vielä viisikymppisenä Riittaa vietiin tanssilavoilla kovaa. Kun hän muutama vuosi sitten ennen polvileikkaustaan alkoi käydä lavoilla uudelleen, ei voinut enää puhua kovasta viennistä, jos viennistä ollenkaan.

– Ei auta, vaikka ostaisin uuden mekon ja sukkahousut ja hymyilisin kauniisti rivissä, silti liian usein jään seinäruusuksi. Vieressä on aina nuorempia ja kauniimpia, Riitta sanoo.

– En ole oikein kenenkään tuttu enkä niin viehättävä, että minua haettaisiin tanssiin sillä perusteella. Olen vähän ylipainoinen, ja sirot naiset ovat niitä suosittuja.

Riitta kuvailee haun odottelua pitkässä naisrivistössä kaksiosaiseksi kauheudeksi.

– Ensin on se pettymys, kun sinua ei haeta. Sitten on se häpeä, kun kaikki näkevät, että sinua ei haeta. En tiedä, kumpi on pahempaa. Sitä haluaa vaipua maan alle ja olla sen näköinen kuin ei olisi välittänytkään.

Tyttärensä usutuksesta Riitta on kokeillut nettideittailua, mutta tarjonta ei ollut häävi.

– Huomasin myös, että miehet hakivat 10–20 vuotta nuorempaa naista. Sillä logiikalla minulle kuuluisi 80–90-vuotias ukko. Nehän ovat jo kuolleet, enkä minä sellaista huolisikaan.

Riitta on sitä mieltä, että hän voisi laittaa miehen etsimisen hyllylle.

– En ajattele sitä täysipäiväisesti. Tässä vaiheessa elämää haaveet ja toiveet pienenevät. Enemmän unelmoin siitä, että polveni tervehtyisi ja pystyisin vielä tanssimaan – ja edes kerran matkustamaan Las Palmasiin. Olen käynyt siellä 70-luvulta lähtien, ja siitä on tullut minulle toinen koti.

– Yritän asennoitua niin, että en olisi niin puolikas, Riitta päättää.

Yksinäisyyden yllättämät

Kenestä tahansa voi tulla yksinäinen. Ripsa Koskinen-Papusen dokumentissa oman tarinansa kertovat vakavasti sairaan lapsen yksinhuoltajaäiti, nelikymppinen sinkkunainen, suosittu rokkari, 11-vuotias tyttö sekä eronnut, eläkkeelle jäänyt muurari. Miten ahdistavalta yksinäisyys voi tuntua ja miten sen kanssa voi elää?

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme