Mainos
Mainos

Anna, 48, sairasti liki 30 vuotta: "Bulimia on oire jostakin, ei se alkuperäinen ongelma"

Pitkään bulimiaa sairastanut nainen uskoo, että bulimia on oire jostain. Hän itse käsitteli ruoan avulla ahdistavia tunteitaan.

Miksi sokeri himottaa meitä? Katso ravitsemusterapeutin haastattelu yllä olevalta videolta.

Näinkö sen pitikin mennä? Tämäkö oli tapa opetella käsittelemään tunteita – yksinäisyyttä ja vihaa?

Liki kolme vuosikymmentä bulimiaa sairastaneen Annan, 48, syömishäiriö ei ole oireillut yli neljään vuoteen. Anna ei halua puhua asiasta omalla nimellään perheensä vuoksi.

– En tarvinnut bulimiaa enää. Tuli vain tunne, että nyt riittää, Anna muistelee taannoista päätöstään.

Bulimia oli suojamekanismi

Aiemmin bulimia oli keino selvitä ahdistavista tunteista. Tunteista, joita Anna ei pystynyt tunnistamaan, eikä ilman ruokaa käsittelemään.

Bulimialla tarkoitetaan ruoan ahmintakohtauksia. Kohtauksilla on ominaista tavallista suuremman runsasenergisen ruokamäärän syöminen lyhyessä ajassa ja samanaikainen tunne hallinnan puutteesta. Ahminnan jälkeen tavallisesti aiheutetaan itse oksentaminen.

Bulimialle on ominaista voimakas lihavuuden ja lihomisen pelko. Se on yleistynyt viime vuosikymmenien aikana nopeasti länsimaissa. Eri tutkimusten mukaan naisopiskelijoista 20–40 prosenttia kärsii ajoittaisista bulimiaoireista.

Oksentelun seurauksena bulimia voi synnyttää hampaiden reikiintymistä, ientulehduksia, sylkirauhasten turpoamista ja suun haavaumia. Mahdollisia seurauksia ovat myös nestehukka, vakavatkin sydämen rytmihäiriöt sekä kuukautisten poisjääminen tai epäsäännöllisyys.

Lähde: Duodecim Terveyskirjasto

Tällainen tunne oli varsinkin yksinäisyys: yksin kotiin saapuessaan Anna kävi usein kaupan kautta. Sisällä möyrivä ahdistus laukaisi ahminnan ja sitä seuranneen oksentamisen.

Bulimia oli ollut kaikki nämä vuosikymmeniksi venyneet vuodet Annalle tavallaan kuin ystävä, joka on estänyt häntä murtumasta ja auttanut käsittelemään mustaa möykkyä rintalastan alla.

– Bulimia oli suojamekanismi, koska en pystynyt käsittelemään tunteitani. Jos minulle ei olisi tullut bulimiaa, olisin voinut alkaa käyttämään huumeita tai alkoholia, Anna miettii.

– Ruoka on mun riippuvuus.

Ruoka palkitsi, mutta pelotti

Anna on kova analysoimaan asioita – myös omaa bulimiaansa, joka laukesi 16-vuotiaana.

Tuolloin itsestään epävarma Anna oli lihonut laihduttamansa kilot takaisin. Se stressasi seurustelukuvioita, eivätkä asiaa parantaneen isältä ja liikunnanopettajalta saadut painoon liittyvät kommentit.

Törkeistä kommenteista kumpuavaa kurjaa oloa Anna oli oppinut parantamaan hyvällä ruoalla.

– Jollain hullulla tavalla rakastin itseäni bulimialla. Olen oppinut, että ruoalla hemmotellaan ja rakastetaan. Yritin tehdä niin itselleni, mutta sitten iski lihomisen pelko.

Oli päästävä oksentamaan.

Ymmärrystä oli vaikea löytää

Anna sanoo puhuneensa bulimiasta avoimesti lähipiirilleen, vaikkei odottanutkaan kenenkään ymmärtävän hänen oireiluaan.

– Tuntuuhan se järjellä ajateltuna itsekin hullulta: miksi ihminen ahmisi ja oksentaisi?

Anna halusi kuitenkin kertoa bulimiastaan, jotta kokisi tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tukea hän ei edes odottanut. Sitä ja apua hän päätti etsiä omin voimin, vaikka se on osoittautunut matkan varrella vaikeaksi.

– Tavallisilla lääkäreillä ei tunnu olevan käsitystä, mistä bulimiassa on kyse. Minulle tarjottiin kirjaa luettavaksi, Anna kertoo.

Lääkärit tuntuivat uskovan enemmän silmiään kuin korviaan: terveen näköinen Anna ei vaikuttanut sairaalta.

– Bulimia ei näkynyt minusta pahimmissakaan vaiheissa päälle päin. Olen pirteä, laitettu ja käyn treenaamassa. Kun olin lääkärin vastaanotolla, hän uskoi enemmän, mitä näki kuin mitä yritin hänelle kertoa.

Anna sai lähetteen julkiselle psykiatriselle poliklinikalle kerrottuaan itsemurha-ajatuksistaan. Polilla kerrottiin, miten bulimia vaikuttaa elämään, muttei menty sairausleiman lyömistä syvemmälle.

– Jokainen sairastava pitäisi nähdä yksilönä.

Se on Annan viesti syömishäiriöistä kärsiviä hoitaville.

Apua kolmannelta terapeutilta

Anna itse ei saanut syömishäiriöön keskittyvästä hoidosta apua – vertaistukea lukuun ottamatta.

Vertaistukea hän haki äkillisesti katkenneen terapiasuhteen jälkeen. Mielialalääkityksensä samoihin aikoihin lopettanut Anna ui syvissä vesissä ja ajatteli itsemurhaa. Vertaistukiryhmästä hän löysi yhteenkuuluvuutta ja tunteen, ettei hän ole hullu.

Viimein Annan törmäsi myös Siihen Oikeaan terapeuttiin.

– Löysin terapeutin television keskusteluohjelmasta. Ohjelman aikana tuli fiilis, että tuossa on terapeuttini.

"Vähän kuin sipulin kuorintaa"

Anna tapasi terapeutin ja kaksikon kemiat natsasivat. Terapeutti oli ammattitaitoinen ja henkilönä Annan mieleen. Se mahdollisti tunteiden käsittelyyn liittyvien ongelmien viemisen loppuun.

– On vaatinut pitkän aikaa, että pääsee ydinkysymysten äärelle. Se on vähän kuin sipulin kuorintaa: aina löytyy uusia kerroksia, mutta jokainen on kuorittava, että pääsee ytimeen asti.

Yhteensä Anna on käynyt puhumassa terapeuteille yli 10 vuoden ajan. Hoitoon on uponnut paljon rahaa, mutta se on ollut sen arvoista.

– Menee mustan huumorin puolelle, mutta olisin vaikka ollut syömättä, jotta pääsen terapiaan.

Jos vihaa ei päästä ulos, se kääntyy sisään

Terapia oli Annalle turvallinen paikka, jossa sai tuntea pelottavia tunteita. Siellä hän oppi, että saa tuntea vihaa.

– Olin kiltti tyttö ja oppinut, etten saa ilmaista vihaa. Pistin kampoihin vanhempia vastaan, mutten oikealla tavalla.

Kun Anna vihdoin antoi vihan tulla ulos, vyöryvä tunne pelotti. Hän ajatteli olevansa hullu.

Hullumpana hän näkee kuitenkin vihan patoamisen sisälleen.

– Jos et voi olla vihainen oikealle kohteelle, viha kääntyy sisäänpäin.

Silloin ihminen satuttaa itse itseään.

Aina on toivoa

Anna haluaa muistuttaa muita bulimiasta kärsiviä siitä, että aina on toivoa. Bulimiaoireistaan päässyt Anna suosittelee erityisesti Syömishäiriöliiton vertaistukitoimintaa, jossa on itsekin mukana – nykyään ryhmänvetäjän roolissa.

– Vertaistuki auttaa ymmärtämään, ettei ole yksin, ettei ole ainoa, ettei ole hullu.

Anna muistuttaa myös, että avun hakeminen ei ole koskaan liian myöhäistä.

– Yksin ei pidä jäädä. Mitä pidempään on yksin, sitä huonompi tie on edessä. Jokaisella on oikeus apuun.

Omien kokemustensa pohjalta Anna sanoo, että vaikka bulimia on sairaus, pelkästään syömishäiriöön keskittyminen ei riitä.

– Bulimia on mielestäni oire jostakin, eikä se alkuperäinen ongelma, Anna sanoo.

Oireilun syy pitää kuoria esiin, mutta sitä ei tarvitse tehdä yksin.

***


Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme