Mainos
Mainos

Jenni korjautti rintansa raskauden jälkeen: Lähinnä naurattaa hurskastelu siitä, miten arvet pitäisi ottaa kunniamerkkeinä

Kun synnytys muutti kehoa pysyvästi, Jenni yritti kestää ja sopeutua – niinhän äitien kuuluu tehdä. Lopulta hän ymmärsi, ettei paha olo kehosta parane itkemällä. Jenni kävi plastiikkakirurgilla.

Arpia. Ihopussi, roikkuva vatsa. Pysyvästi erkaantuneet vatsalihakset.

Netti on pullollaan äitejä, jotka etsivät vertaistukea raskaudenjälkeisen vatsan kanssa elämiseen. Raskauden jälkeen oma keho ei tuntunut omalta, sanoo myös Jenni*, 28.

– Olin nuori ja hoikka saadessani lapsia. Jo ensimmäisen raskauden jälkeen vatsa menetti kimmoisuutensa ja kiinteytensä, ja arvista sai kommenttia uimarannalla, hän sanoo.

"Onpas sinulle käynyt huonosti". "Vatsastasi kyllä näkee synnytykset". Näin Jennille puhuttiin.

– Hävetti, että kaksikymppisenä nuorena naisena ja normipainoisena ei silti voinut kulkea hyvillä mielin bikineissä, vaan kroppa tuntui vieraalta, hän sanoo.

Raskauskilot karisivat imetyksen aikana. Samalla kuitenkin lähti täyte rinnoista. Toisen raskauden jälkeen jälki oli jatkuvasta rasvauksesta ja muista hoitotoimenpiteistä huolimatta vielä pahempaa.

– Yliaikainen raskaus ja valtava vatsa. Kun lapsi sitten syntyi, jäi jäljelle velttoa ihoa ja arpia. Vaikka vetäisin vatsaa sisään, niin kumartuessani vatsan kohdalla nahka roikkuu, Jenni sanoo.

Rintoihinsa hän ei ollut täysin tyytyväinen ennen raskauttakaan.

– Sen jälkeen, kun kaikki täyte on imetty kuiviin, en enää käyttänyt muita kuin push up-liivejä. Siis pakostikin: kuppikoon täyte kun oli vaan löysää ihoa ja kudosta, joten jotta liivit tukisivat, niissä oli pakko olla ”pyöreyttä” omasta takaa, Jenni toteaa.

– Yhdistettynä vatsaan tämä tarkoitti sitä, että oma kroppa herätti lähinnä inhoa. Liiviostokset päättyivät kyyneliin, bikinejä en ole käyttänyt vuosiin. Tunsin olevani vanha, vaikka en ollut täyttänyt edes 30 vuotta.  Halusin oman kehoni takaisin.

"En näe, miksi minun pitäisi marttyyrina kärsiä"

Jenni yritti kestää ja sopeutua – niinhän äitien kuuluu tehdä. Arvet pitää kantaa ylpeydellä ja raskauden muuttamaa kehoa syleillä. Muutosta omassa olotilassa ei kuitenkaan tapahtunut.

Lopulta Jenni ymmärsi, ettei tilanne itkemällä parane.

– Marssin plastiikkakirurgille ja se oli paras päätös koskaan. Rinnat korjattiin implanteilla, mutta vatsan kiristys on vasta haaveissa. Se on sen verran kallis toimenpide ja sen jälkeen ei saisi enää hankkia vahingossakaan lapsia, mutta kymmenen vuoden päästä aion korjata vatsankin, Jenni kuvaa.

– Lähinnä naurattaa, kun joku hurskastelee, että arvet pitäisi ottaa kunniamerkkeinä. Kaduttaa vain, etten mennyt aiemmin. Omalla kohdallani elämänlaatu parani huimasti, kun yhtäkkiä pystyi tuntemaan olonsa naiselliseksi. Rinnat ovat auttaneet suhtautumaan paremmin muuhunkin kehoon. Enää äitivatsa ei häiritse ihan niin paljoa, kun ainakin on povea kompensoimassa tilannetta.

Jennille on jopa sanottu, että katuu lapsiaan, koska vihaa roikkuvaa vatsanahkaa tai rintojaa.

– Typerä ajatus! Rakastan lapsiani ja he ovat roikkuvatsan arvoisia, muttei se tarkoita, etten silti surisi kehon muuttumista, Jenni sanoo.

– En myöskään näe, miksi minun pitäisi marttyyrina kärsiä arvista tai roikkuvista rinnoista, jos kerran on vaihtoehtoja. Minusta on epäinhimillistä odottaa, että äitiys tekee naisesta jonkinlaisen pyhimyksen, jolle omalla elämänlaadulla tai ulkonäöllä ei ole mitään väliä ja jonka naiseus kutistuu pelkäksi äitiydeksi.

Jenni on saanut ”uusista” rinnoistaan positiivisia kommentteja lähinnä ihmisiltä, jotka eivät tiedä leikkauksesta.

– Kun joka kesäinen valituskuoro alkaa ja mammat surevat riipputissejä ja roikkuvatsaa, saan nyt kuulla, että minulla on sentään tissit. Ensimmäisen kerran raskauksien jälkeen olen tyytyväinen kehooni, kiitos leikkauksen.

*Jennin nimi on muutettu

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme