Mainos
Mainos

Paljonko sinä muistat elämästäsi? Katariina tajusi, ettei muista oikeastaan mitään – asiantuntija kertoo, onko syytä huolestua

Missä asuttiin, mitä reittiä kouluun kuljettiin. Nämä asiat Katariina muistaa, samoin ystäviensä nimet. Tapahtumat hän on kuitenkin unohtanut.

Paljonko sinä muistat elämästäsi? Pystytkö sanomaan, mikä oli vuoden 1993 paras hetki? Entä viime kesäkuun?

Jutellessaan ystäviensä kanssa Katariina, 29, havahtui yllättäen siihen, ettei muista asioita lapsuudestaan ja nuoruudestaan kuten muut.

– En muista yhtään kokonaista tapahtumaa elämästäni ennen kouluikää. Minulla ei ole yhtään selkeää, kunnon muistoa, Katariina kuvailee.

– Joku kaveri, miesystäväni tai joku muu, kertoo, mitä olemme tehneet, tai kysyy ”hei, muistatko sen jutun”. Ja en muista. Sitä on alkanut oikein miettiä, että hetkinen, kuinka paljon minä itse asiassa muistankaan.

Missä asuttiin, mitä reittiä kouluun kuljettiin. Nämä asiat Katariina muistaa, samoin ystäviensä nimet. Tapahtumat hän on kuitenkin unohtanut.

Sen tajuaminen oli shokki.

Ihmisille on tyypillistä muistaa kuohuttavat tapahtumat

Miksi jotkut sitten muistavat enemmän kuin toiset? Tätä oikeuspsykologian dosentti Julia Korkmaniltakin kysytään toisinaan. Miksi yhdelle jää vahvoja muistikuvia, mutta toiselle pelkkää tyhjää?

– Siihen voi vaikuttaa hirveän moni eri asia. Ihmisten muistikyvyt ovat erilaiset. Esimerkiksi henkilöt, joiden kanssa olemme viettäneet lapsuudessa aikaa, heistä kaikki saattavat muistaa varsin erilaisia asioita, Korkman selittää.

Ihmisille on tyypillistä muistaa kuohuttavat tai tunteita herättävät tapahtumat, kuten syntymät ja kuolemat, kihlat ja erouutiset. Se, että "pelkkä arki" katoaa mielestä, ei ole mitenkään erikoista. Yllättäen muistamisessa saattaa kuitenkin auttaa tylsäksikin kuvattu, rutiininomainen elämä.

– Jos asioita tapahtuu aina suurin piirtein samoihin aikoihin, sekin helpottaa muistamista ja sen erottelemista, jos jotakin yllättävää tai poikkeavaa tapahtuu. Jos elämä on hyvin, en nyt sanoisi kaoottista, mutta jos uusia asioita tapahtuu koko ajan, niin se voi vaikuttaa muistiin siten, että on vaikeampi pitää mielessä, miten asiat yleensä tapahtuivat ja mikä on poikkeavaa siihen nähden, Korkman sanoo.

Muistot katoavat lapsuuden amnesiaan

Hyvin harvat saattavat muistaa jopa itselleen kaksivuotiaana tapahtuneita asioita, mutta suurimmalla osalla ihmisistä ei ole tietoisia muistikuvia tältä ajalta. Korkmanin mukaan kykyyn muistaa lapsuuden tapahtumia vaikuttaa esimerkiksi se, missä määrin vanhemmat tai muut läsnä olevat aikuiset keskustelevat lasten kanssa heidän kokemuksistaan.

– Jos vanhemmat käyvät lasten kanssa läpi, mitä tänään on tehty ja mitä sitten tapahtui, niin he tavallaan treenaavat muistamisen kykyjä. Ne lapset, joiden kanssa käydään läpi päivän tapahtumia, yleensä muistavat paremmin, Korkman sanoo.

– Me kaikki muistamme kuitenkin aika pieniä rippeitä lapsuudestamme, ja ylipäätään elämästämme. Se, ettei muista samoja rippeitä kuin muut, ei ole yhtään yllättävää. Se saattaa tietysti luoda sellaisen epävarmuuden tunteen, että miten on mahdollista, etten muista tätä, jos olen kuitenkin elänyt sen? Ja mitä kaikkea en muistakaan? Ja näinhän se tosiaan on, että on paljon kaikkea, mitä me emme muista.

Siitä tosiasiasta, ettei ihminen yleensä muista varhaislapsuuden kokemuksia, käytetään Korkmanin mukaan käsitettä lapsuuden amnesia.

– Tutkimusten mukaan tässä keskeinen asia on se, milloin lapsi on oppinut puhumaan sujuvasti. Vaikuttaa siltä, että kielellinen kyky kertoa tapahtumista auttaa myös jäsentämään tapahtumia niin, että niistä muodostuu selkeitä muistikuvia. On viitteitä siitä, että ihmisellä voi olla ikään kuin rippeitä preverbaalisesta muistista, mutta ne muistot ovat hyvin hataria ja niitä on hyvin vaikea jälkikäteen arvioida luotettaviksi tai epäluotettaviksi.

Lapsuuden amnesiassa vaihtelua esiintyy paljon: joku ei muista ennen neljättä ikävuottaan tapahtuneita asioita, joillakin muistamattomuus ulottuu 8-vuotiaaksi asti.

– Ihmisten on tietysti vaikea arvioida ikää varhaisimpiin muistikuviinsa liittyen. Se annetaan usein sen perusteella, että tiedetään, missä on asuttu, tai voidaan sitoa joku tapahtuma muistoihin, ja näin ollen jälkikäteen päätellä, miten vanha itsen on täytynyt olla, Korkman sanoo.

"Unohdanko tämän vuoden tapahtumat sitten kymmenen vuoden päästä?"

Katariinan muistoista kaikista eniten pimennossa ovat varhaislapsuus ja teini-iän keskivaiheet noin ikävuosilta 13–17. Myös arki ensimmäisen lapsen kanssa on hämärtynyt.

– Sain lapsen 20-vuotiaana ja tuntuu, että ainakin ensimmäiset 1–2 vuotta kuljettiin sumussa. Ei minulla ole sieltä mitään konkreettista muistikuvaa. Se on kuitenkin ajanjakso, joka on tapahtunut lähiaikoina, Katariina kuvaa.

Yläkouluikäisenä Katariina oli kolme vuotta kihloissa. Tästä ajasta hänellä on kaksi, kolme muistoa.

– Jotenkin se on pelottavaa, hän pohtii.

– Minulla on sellainen olo, että tämä niin sanottu muistinmenetys, eli se, että muistot alkavat kadota, on alkanut vasta nyt. Ihan kuin olisin muistanut muutama vuosi sitten vielä enemmän. Olen miettinyt, jatkuuko tämä näin, unohdanko tämän vuoden tapahtumat sitten kymmenen vuoden päästä. Samalla omat isovanhemmat voivat muistella vaikka kuinka paljon asioita omasta lapsuudestaan.

Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, mitkä muistot ovat aitoja

Katariina ei pysty kertomaan tapahtumista sanomalla "tuona tiettynä vuonna" tai "ollessani tämän ikäinen". 11-vuotiaana hän kävi lomamatkalla Gran Canarialla. Hän muistaa, keitä matkalla oli mukana, mutta yhtään konkreettista hetkeä ei ole jäänyt mieleen.

– Tuntuu, että nämä niin sanotut tietoiskutkin tulevat pitkälti valokuvien kautta, sellaisten asioiden, joita olet nähnyt ja kuullut jälkeenpäin. Se, ettei ole muistissa yhtään hetkeä sieltä, on outoa, Katariina pohtii.

Korkmanin mukaan omia haasteitaan muistamiseen todella tuo se, että useimmat meistä muistavat tärkeitä tapahtumia, kuten sisaruksen syntymän tai jonkun kuoleman – siis tapahtumia, joista on valokuvia, ja joista on puhuttu perhepiirissä.

– Tällöin on jälkikäteen ihan mahdotonta sanoa, onko tämä aito muisti, joka on pidetty hengissä, vai onko tämä muisti, johon on lisätty asioita kuvien ja kertomuksen perusteella, vai onko tämä kokonaan tuotettu muistikuva, jossa on ehkä enää rippeitä alkuperäisestä kokemuksesta, jos sitäkään, Korkman sanoo.

”Ai niin, sekin tapahtui! Niinhän se olikin!” Jos muiden ihmisten kanssa alkaa keskustella vanhoista tapahtumista, muistot alkavat usein herätä uudella tavalla henkiin. Jälkikäteen on usein mahdotonta arvioida, mikä on aitoa muistoa ja mikä ystävien kanssa tuotettua muistikuvaa.

– Muisti on hirveän muovautuvaa. On varmasti niin, että suurin osa meille tapahtuneista asioista, joita ei ole mietitty sen jälkeen, kun ne tapahtuivat, niin joko ne eivät ole jääneet lainkaan pitkäkestoiseen muistiin eli säilömuistiin, tai sitten ne pikkuhiljaa kuihtuvat sieltä pois, Korkman sanoo.

– Jos rupeaa ajattelemaan omaa lapsuuttaan ja pyrkii miettimään, mitä muistaa vaikkapa ihan kodistaan, niin usein uusia asioita saattaa tulla mieleen. Asioita, jotka eivät ole olleet mielessä pitkään pitkään aikaan. Ne tarvitsevat ikään kuin virkistystä.

Muiston aitous "ei se kaikkein tärkein asia"

Jos muiston täydellistä aitoutta onkin mahdoton arvioida, lienee helpottavaa kuulla, ettei sillä ihmisten elinhistoriassa aina ole niin paljon merkitystäkään.

– Se, muistaako ihminen oikeasti lapsuuden kokemuksia, vai onko hän niistä tietoinen muiden kertomusten taikka valokuvien kautta, ei ehkä ole se kaikkein tärkein asia, Korkman kuvailee.

Asiat ovat tapahtuneet, muisti niitä täydellisesti tai ei. Korkman huomauttaa, että suuri osa ihmisen käyttäytymistä voidaan oikeastaan nähdä "menneiden muistamisena".

– Se on mielenkiintoinen paradoksi: jos ajatellaan lapsen ensimmäisiä vuosia kolmivuotiaaksi asti, ne ovat tyypillisesti niitä vuosia, joista juuri kukaan ei muista juuri mitään. Silti nämä vuodet vaikuttavat lapsen kehitykseen ja persoonallisuuteen mitä suurimmissa määrin, eli ne jäävät elämään meihin hyvin vahvasti. Onhan sekin tietynlaista muistamista, miten reagoimme muihin ihmisiin, miten reagoimme lähisuhteissa. Mielestäni tämä on jotenkin kauniskin paradoksi.

Perheväkivalta voi vaikuttaa kykyyn muistaa

Lapsuudessa Katariinan perheessä oli perheväkivaltaa, mikä on osaltaan saattanut vaikuttaa muistojen syntymiseen.

– En tiedä, paljonko ihmiset oikeasti muistavat konkreettisia muistoja, päiviä ja hetkiä, kun on ollut joku sairaan hieno tapahtuma, tai vaikka hetki ystävän kanssa. Tuntuu, että sellaiset kaikki ovat jotenkin jääneet, Katariina kuvailee.

– Muistan myös välähdyksinä kurjimpia hetkiä elämässä. Sanotaan, että mieli suojelee, mutta olen vähän hämmentynyt siitä, että saatan muistaa tällaisia negatiivisia tapahtumia paljon selkeämmin kuin positiivisia.

Nuoruudessaan Katariina kärsi masennusjaksoista, ja piti tuona aikana päiväkirjaa tuntemuksistaan. Jälkeenpäin hän on lukenut tekstejään. Nämä hetket hän myös kokee muistavansa paremmin.

– Analysoin itse sitä, miksi vaikeammat hetket ovat jääneet kirkkaampina mieleen. Se varmasti vaikuttaa, että on vaikeina hetkinä kirjoittanut asioita ylös ja sitten on palannut niihin jälkeenpäin.

Julia Korkmanin mukaan perheväkivalta voi vaikuttaa ihmisen kykyyn muistaa lapsuuden tapahtumia. Vaikea kotitilanne on lapsen kognitiivisille kyvyille hirvittävän kuormittava.

– Monet ehkä assosioivat tällaisen heti siihen, että ikään kuin trauma itsessään on ollut se, mikä vaikuttaa muistiin. Se, että ei muista jotain, jotenkin viestisi siitä, että on tapahtunut jotakin niin kamalaa, että sitä on halunnut tukahduttaa, niin näin ei ollenkaan tarvitse olla, Korkman sanoo.

– Voi yksinkertaisesti olla niin, että kognitiivinen kapasiteetti on mennyt muuhun. Jos kasvuympäristö on ollut kaoottinen, kognitiivinen kapasiteetti menee aika vahvasti siihen, eikä siihen, että esimerkiksi reflektoisi tapahtuneita, Korkman kuvaa.

Masennus, pelko, ahdistuneisuus vaikuttavat kielteisesti muistiin. Se voi Korkmanin mukaan selittää muistamattomuutta jo pitkälle.

– Perheissä, joissa on väkivaltaa, ei myöskään ehkä ole tällaista strukturoitua, turvallista rutiiniarkea, jossa on paljon helpompi muodostaa muistoja siitä, että mitä yleensä tapahtuu. Perheessä vanhemmat eivät välttämättä myöskään ota aikaa, ehdi tai kykene käydä lapsen kanssa läpi sitä, että mitä kaikkea elämässä on tullut tehtyä. Pelottavia tilanteita kuitenkin usein muistetaan hyvin, eli kaoottisesta lapsuudesta, josta ei muuten muista kovinkaan paljon, voi hyvin olla, että muutamia pelottavimpia tilanteita muistetaan melko kirkkaasti.

"Muistissa sekoittuu helposti asioita"

Katariinaa eräs painajainen on seurannut vuosia. Aluksi hän piti painajaista unena, mutta nyt Katariina kuvaa painajaista haamumuistoiksi.

– Olen jotenkin ajatellut päässäni niin, että se on ollut unta, joka on jäänyt mieleeni, mutta nyt en enää ole varma. Että olisiko se kumminkin muisto. Silloin se olisi ensimmäinen muisto, joka minulla on. Eikä se olisi mikään kauhean hieno muisto, Katariina kuvailee.

Jos lapsuudessa on ollut väkivaltaa tai turvattomuutta, voi Korkmanin mukaan olla vaikea arvioida jälkikäteen, mitkä asiat ovat aidosti tapahtuneet, ja mitkä ovat tilanteen aiheuttamia pelkoja tai painajaisia. Korkmanin mukaan osa ihmisistä lähtee siitä oletuksesta, että jos asian kykenee näkemään mielessään, sen on oltava totta.

– Se on yltiöoptimistinen näkemys muistin toiminnasta. Muistissa sekoittuu helposti tapahtuneita asioita sellaisiin, joista olemme kuulleet puhuttavan, tai joita olemme vain ajatelleet. Tai nämä voivat värittää toinen toisiaan, Korkman kuvaa.

– Muistolta tuntuva painajainen saattaa kuvastaa sitä tunnetta, mikä ihmisellä on ollut kasvaessaan, ja se on tietysti tärkeä asia. Jos tämä vahvasti värittää käyttäytymistä, reaktioita tai suhtautumista muihin ihmisiin myös aikuisuudessa, niin kannattaa miettiä, haluaisiko käydä esimerkiksi psykoterapiassa työstämässä asiaa.

Terapian tarkoituksena ei ole kaivaa esiin lapsuuden kauheuksia, vaan oppia, miten asian kanssa voisi jatkaa aikuisena. Korkman muistuttaa, että kyky tulkita lapsuuden muistikuvia uudella tavalla on itse asiassa lahja.

– Kun ihminen aikuistuu, hän kykenee aivan eri tavalla ymmärtämään muiden ihmisten näkökulmia. Se kyky kehittyy todella myöhään, yli 20-vuotiaaksi asti, mikä ei ehkä yllätä ketään nuorten tai teini-ikäisten vanhempia, Korkman vinkkaa.

– Varmasti monella on näitä kokemuksia, että kun itse saa lapsia, näkee ja muistaa tiettyjä tilanteita omasta lapsuudestaan ja ymmärtää ihan eri tavalla kenties sitäkin, miten vanhempi käyttäytyi ja miltä hänestä mahtoi tuntua, kun hän sanoi niin tai näin. Ja miten aikuinen on varmasti yrittänyt parhaansa. Tätähän tapahtuu koko elämän ajan: näemme kokemiamme kokemuksia ja muistikuvia monipuolisemmin. Sehän on hirveän hyvä asia.

Muistikuvien sattumanvaraisuus ja vähäisyys ei ole sairaus

Kun Katariina havahtui muistamattomuuteensa, hän kirjoitti tilanteestaan sosiaalisessa mediassa. Muistiaukoista kertovaan tekstiin tuli paljon kommentteja.

– En ollutkaan niin ainutlaatuinen, eikä se ollut niin harvinaista kuin ajattelin. Tosi moni tuli sanomaan, että heillä on ihan samanlainen tilanne. Ajattelin jotenkin, että olisi enemmän niitä, jotka sanovat "ei, kyllä minä muistan kaiken", mutta ei niitä ollut kuin muutama. Toki tällainen teksti ehkä kerää enemmän niitä ihmisiä, joilla on sama tilanne, Katariina pohtii.

– Sain tosi hyvää lohtua ja vertaistukea. On lohdullista lukea sitä, ettei ole ainoa. Tosi moni oli luullut, että heissä on jotakin vikaa, ja meinannut hakeutua lääkäriin jopa. Täytyy sanoa, että kyllä se itselläkin mielessä kävi, että pitäisikö mennä tutkimaan, onko joku vika, Katariina pohtii.

Mieltä vaivaavat kysymykset siitä, palautuvatko muistot koskaan, vai onko ne menetetty lopullisesti. Samalla tutkimuksiin meneminen pelottaa.

– Mitä jos siellä sanottaisiin jotakin, tai nousisi mieleen yhtäkkiä sellaisia muistoja, että saisit tietää itsestäsi jotain, mistä et ole tietoinen? Se on sillä tavalla jännittävä ajatus.

Muistikuvien sattumanvaraisuus ja vähäisyys ei Korkmanin mukaan sinänsä ole sairaus. Jos todella tuntuu siltä, että muistaa yhä vähemmän, voi kovan huolen hälventää käymällä muistitutkimuksissa.

– Sen sijaan kova kognitiivinen kuormitus, kuten tiivis työtahti, pikkulasten vanhempien usein uneton ja joskus rankkakin arki, tai psyykkisesti raskas elämäntilanne, kuten ero tai läheisen kuolema, voivat vaikuttaa muistiin kielteisesti. Ei psyykestä ehkä pidä odottaakaan enemmän – täytyy olla muistille armollinen, sanoo Korkman.

– Muistihan on kauhean sattumanvaraista. Jos kokee, ettei muista yläasteen ajalta on yhtään mitään, niin suosittelisin käymään siellä vanhan koulurakennuksen liepeillä kävelemässä, ja ehkä sisälläkin, ja pihalla. Todennäköisyys sille, että mieleen tulee joku muistikuva siltä ajalta, nousee merkittävästi, koska aivot ja muistikuvat toimivat assosiointien kautta. Yksi asia tuo toisen, ikään kuin unohtuneen asian mieleen taas, ja vahvistaa niitä muistojen polkuja aivoissa, Korkman neuvoo.

Tai kokeilepa tätä: listaa nopeasti 25 suosikkielokuvaasi. Montako unohdit? Varmasti monta – ja sekin on aivan normaali ilmiö. Korkmanin mukaan ihminen yleensä kykenee muistamaan enemmän kuin mitä hetkessä tulee esille.

– Tämän huomaa minun alallani. Todistajapsykologiassa on todettu, että jos on esimerkiksi rikosprosesseissa asianosaisia, todistajia tai uhria, kuullaan useammin kuin kerran, muistikuvat saattavat tuottaa enemmän luotettavaa tietoa. Heitä tulee kuulla hyvin, eli ei johdatellen, vaan niin, että avoimesti annetaan heidän kertoa, mitä he muistavat. Kun on fokusoinut itsensä siihen tapahtumaan ja muistikuvaan, muutkin muistiassosiaatiot vahvistuvat.

***


Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot