Mainos
Mainos

Selviääkö kokematon nainen hengissä rugbytreeneistä? Toimitus testasi

Toimituksemme meni Warriors Rugby Clubin naisten avoimiin treeneihin kokeilemaan, onko rugby oikeasti pelottava laji.

Testaaja: Nainen, 28

Tausta: Vihaa hikijumppaa, mutta rakastaa hauskoja lajeja, kuten ilmajoogaa ja laskettelua. 

Kokemus:

"En tiennyt rugbysta lajina yhtään mitään saapuessani kentän laidalle: ainoastaan sen, että pelissä otetaan rajusti yhteen ja veri roiskuu. Pallonheittotaitoni ovat onnettomat ja kavahdan painimista, joten tunnustan, että jännitti.

Koska laji on niin vieras, alun harjoitukset menivät ensin yli hilseen. Juoksimme ja heittelimme palloa toisillemme, minä tosin lähinnä viskoin sitä minne sattui. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä joukkueessa oli todellista tekemisen riemua. Lihaskunto-osuus oli mieleeni: mikäpä oli punnertaessa aurinkoisella ruohokentällä, aina se salin päihittää!

Hauskoin, jännittävin ja rajuin osa treenejä olivat taklausharjoitukset, joissa harjoiteltiin kaatumaan ja kaatamaan toisia. Kontaktinotto ja tahallaan kaatuminen tuntuivat aluksi pelottavilta: enhän minä nyt voi mennä tuntematonta naista taklaamaan nurmikkoon.

Kyykkyasennot olivat todella tehokasta reisitreeniä, mutta tosissaan tehdessä sääret olisivat kyllä mustelmilla alta aikayksikön. Voitin kuitenkin alun pelon ja epävarmuuden, ja lopulta oli jo hauskaa taklata pehmusteita päin. Sen sijaan kunnon kaatumiset jätin suosiolla tekemättä.

Kuten harrastajat totesivatkin, rugby on "elämäntapa", ja ymmärrän pelikavereidemme innostuksen. Se on sosiaalisten rämäpäiden laji, mutta itse taidan olla liian nynny. Sen sijaan pelaajamiesten kanssa pistäytyisin mielelläni baarissa olusella pelin jälkeen…"

Testaaja: Nainen, 29

Tausta: Harrastaa liikuntaa epäsäännöllisesti. Ei (koulun liikuntatuntien jälkeen) mitään kokemusta pallopeleistä.

​Kokemus:

”Minulla on ystävä, joka harrastaa rugbya. Hän on jatkuvasti fyysisesti hajalla. Ennen treeneihin menoa ajattelen naisia, jotka juoksevat kohta minua päin. Ihan kohta minäkin runttaudun nurmeen ja saan varmaan aivotärähdyksen. Olen hyvin ennakkoluuloinen: ei runnotuksi tuleminen voi olla mukavaa.

Menemme Warriors Rugby Clubin naisten avoimiin treeneihin, joissa oli muitakin aloittelijoita. Treenit alkavat aloitetaan juoksemalla, tämän jälkeen syötetään munanmuotoista palloa toisille jonoissa juosten. Pallo osuu sormeeni ja siihen sattuu. Naurattaa: olen ollut treeneissä kolme minuuttia, ja nyt jo satutin itseni.

Rugbyssa palloa saa syöttää vain taaksepäin. Yllätyn siitä, miten paljon lajissa täytyy puhua: koko ajan pitää ilmaista olevansa asemissa ja valmiina ottamaan pallon vastaan. Loogistahan se on: eihän eteenpäin pinkova pelaaja näe taakseen. Heitto- ja pallonpitelyneuvoja saa vanhoilta harrastajilta koko ajan, yksin ei tarvitse pohtia. 

Lopulta päästäänkin itse asiaan – siihen kamalaan, pelottavaan taklaamiseen.

En pääse tarpeeksi alas enkä uskalla ottaa taklattavastani kiinni tarvittavalla voimalla. Toista pelaajaa saa todella syleillä jalkojen ympäriltä samalla, kun häntä tuuppaa koko painollaan olkapäällä lantioon. Kaatua ei tarvitse, mutta toista vasten kaatuminen ilman käsiä hirvittää.

Seuraavaksi taklataan ihmisen sijaan valtavaa, pehmustettua pötkylää. Nyt saa rynnätä! Osa vanhoista tekijöistä juoksee pötköä päin voimalla, joka liikuttaa koko patukkaa monta metriä. Itse keskityn lähinnä halaamaan pehmustetta lujasti kaatuessani sen päälle. Ja kas: ei satu! Alan innostua. Tässä sitä vain ryntäillään ja kaatuillaan!

Treenien kuvauksessa luvattiin opettaa, mitä tarkoittaa ruck. Tässä näkemykseni siitä, mitä se tarkoittaa: juoksen pallo kainalossa patjaan. Takanani tuleva nainen käskee minun mennä maihin, down, down, down! Kellahdan nurmelle kyljelleni. Näen maata pitkin, kuinka takanani tuleva nainen ryntää kohti, astuu pääni yli ja runttaa itsensä pehmusteen pitelijää vasten. Muuta en oikein näekään, sillä pitelen päätäni ja odotan, että joku astuu päälleni. Sitä ei tapahdu.

Ihmettelen, miksi pelkään kontaktia niin paljon. En tavallisesti tee missään treeneissä koskaan yhtään mitään, mikä voisi sattua vähääkään. Pelkään pientäkin kipua niin paljon, että se on jo naurettavaa.

Pääsen ongelmastani yli hyvin pian, kun on seuraavan harjoitteen aika, ja polvillaan oleva vanhempi pelaaja alkaa taklata minua nurmeen. Hän syleilee polveni suppuun ja tuuppaa lantioon. Pelkään hulluna, mutten voi olla kaatumatta, koska polvet pettävät.

Takamus osuu nurmeen, tups. Unohdan pitää niskani jäykkänä, ja pää osuu maahan, kops. Se ei satu, lähinnä pelästyn. Seuraava taklaus sujuu paremmin. Pää ei osu nurmeen, eikä mikään oikeastaan satu: tuntuu vain oudolta luottaa toiseen ja kaatua vapaasti.

Kun itse pääsen taklaajaksi, halaan kokenutta pelaajaa hysteerisesti. Myös taklaajan tulee kaatua, maahan asti. Minähän kaadun. Pääni tömähtää toisen pelaajan lantioon, töps. Maa ottaa vastaan. Mikään ei satu. Olen yllättynyt ja ilahtunut. Olo on vähän kuin lapsella, joka kohkaa innoissaan menemään välittämättä siitä, tuleeko polveen kaatuessa rupi vai ei.

Lopuksi pelaamme rugby-mukaelmaa, jossa yritetään taklaamisen sijaan varastaa vastakkaisen tiimin pelaajan vyötäröltä tarralappu, tagi. Pelaaminen tuntuu vaikealta, koska palloa ei syötetä eteenpäin. Tämä sekoittaa, enkä muista, mihin suuntaan tulee juosta. Kentällä pitäisi pysyä muodostelmassa, jota en myöskään osaa seurata. Yritän juosta sinne, mihin muutkin menevät.

Rugbyssa saa taklata vain sitä pelaajaa, jolla on pallo. Kun pallo tulee käsiini, havaitsen, että silmämääräisesti noin satatuhatta naista lähtee ryntäämään minua kohti tagejani havitellen. Kauhistun, ja syötän pallon heti pois. Näin ei pidä tehdä: tärkeintä on edetä mahdollisimman pitkälle ennen kuin joutuu taklatuksi. Seuraavalla kerralla etenen jo hieman enemmän.

Treenien piti kestää 1,5 tuntia. Lopulta ne kestävät yli kaksi. Olen uupunut ja väsynyt. Sormea jomottaa hieman. En ole aikoihin (kenties koskaan) ollut treeneissä, joissa osanottajat kehuisivat toisiaan yhtä vuolaasti. Kun joku onnistui, muut innostuivat. Ihanaa.

Seuravaana päivänä keho ei ole "perinteisellä tavalla" kipeä. Tuntuu, kuin olisi kokenut jonkinlaisen mankeloinnin. Ymmärrän, että pelaaminen olisi hyvin erilaista, jos kolme satakiloista miestä ryntäisi kentällä päälle. Olen kuitenkin järjettömän ylpeä itsestäni: voitin pelkoni, uskalsin kaatua ja minua taklattiin, vähän, hellästi. Eikä mitään silti sattunut."

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot