Mainos
Mainos

Justiina menetti 1990-luvulla lähes kaiken, muttei luovuttanut: "Köyhälläkin voi olla hyvä joulu"

Selkävian ja konkurssin vuoksi Justiina eli köyhyydessä yli kaksi vuotta. Koskaan hän ei kuitenkaan luovuttanut.

Oli 1990-luvun puoliväli. Justiina*, kuten niin monet muutkin suomalaiset, putosi perheineen yhteiskunnan tyhjiöön.

– Olin itse pudonnut tyhjän päälle niin, että olin ravintolatyöntekijä. Töihin oli tullut isoja oluttankkeja, 55 litraa. Niitä nostellessa meni selkä, Justiina muistaa.

Justiina sai yksityiseltä lääkäriasemalta tilaa helpottavan piikin, mutta terveyskeskuslääkäri totesi, että piikkejä olisi tarvittu liki päivittäin. Ilman selän tuskaa helpottavaa piikkiä Justiina ei pärjännyt töissä.

– Jäi kaksi vaihtoehtoa: joko lähden pois ravintola-alalta, tai sitten olen halvaantumisvaarassa 24 tuntia vuorokaudessa.

Koska irtisanoutumisesta seuraisi karenssi, Justiina sinnitteli töissä pari kuukautta. Sitten keho ei kestänyt enempää. Oli pakko irtisanoutua.

"Meille ei jäänyt kuin tuulen huuhtoma takapuoli"

Justiinan mies oli tuohon aikaan yksityisyrittäjänä. Yritys kuitenkin ajautui konkurssiin.

– Yhtäkkiä olemme tyhjän päällä. Minulla on karenssi ja toisella konkurssi päällä. Menimme sosiaalitoimistoon. Emme saaneet avustuksia mistään, kun konkurssipesän asiat olivat kesken. Rahaa ei ollut.

Lopulta konkurssi vei Justiinalta asunnonkin. Perhe sai kaupungin vuokra-asunnon, koska miehellä oli teini-ikäinen tytär.

– Se oli ainoa yhteiskunnan tuki, jonka saimme. Niin paljon kun siitä alettiinkin puhua, että konkurssin tehneet ovat ihan hirveässä tilanteessa, niin siihen hätään ei valtio ehtinyt, Justiina sanoo.

– Kaikki meni. Meille ei jäänyt kuin tuulen huuhtoma takapuoli.

Koskaan Justiina ei kuitenkaan luovuttanut.

– Olen pienen maatilallisen tytär, en ole koskaan elänyt leveästi. En osannut edes hätääntyä. Mielessäni oli aina laulu, jonka olin lapsuudessani kuullut: ”äiti teki ihmekauhalla soppaa”. Luotin aina siihen, että elämä kantaa.

"Yhtäkkiä huomasimme, että meillähän on kaikki jouluksi"

Justiina miehineen keräsi tyhjiä pulloja ja tölkkejä, joista saaduilla tuloilla maksoi elämistään.

– Asuimme keskustassa, työpäivä alkoi illalla yhdentoista aikoihin ja kesti neljään asti, Viikonloppuisin ravintolat olivat tuolloin auki kahteen. Keräsimme kaikki mahdolliset tyhjät pullot ja tölkit, joita oli.

Perheen köyhää kurimusta jatkui 2,5 vuotta. Vuosiin mahtui joulujakin. Justiina otti kaiken luovuutensa käyttöön.

– Kuulin yllättäen, että nyt appivanhemmat tulevat meille jouluksi. Ei hyvää päivää! Minulla on 20 markkaa rahaa, hän muistaa ajatelleensa.

Ystävät tulivat perheen pelastukseksi: Justiinan ystävä oli saanut työnantajaltaan lahjaksi kinkkukupongin, jolla kaupasta sai lunastaa 5–6 kilon kinkun. Ystävä lahjoitti sen Justiinalle; toinen toi leipomiaan joulutorttuja, joihin Justiinalla ei ollut varaa.

– Meillä oli mökillä kasvaneita perunoita jäljellä, niistä sain perunalaatikkoa, ja sama oli porkkanoissa. Miehen tuttavilta, joka kasvattivat vihanneksia, saimme joululahjaksi neljä kiloa lanttua. Yhtäkkiä huomasimme, että meillähän on kaikki jouluksi. Meidän ei tarvitse kertoa, että meillä ei ole rahaa.

Sienisalaattia perhe teki jouluiksi itse keräämistään sienistä. Lanttulaatikot saatiin milloin roskiksen lantuista, milloin lahjoituskasviksista.

– Olimme ulkoiluihmisiä, olleet onneksi aina. Olen maalla syntynyt, ja varmaan kasvanutkin perunankukka suussa. Tunsimme sienet, rakastimme mönkiä sienimetsällä ja etsiä niitä. Meillä meni kaksi kuukauttakin niin, ettei ollut rahaa ostaa yhtään kahvia. Keräsimme vadelman lehtiä, nokkosia ja muuta, ja teimme niistä teetä, ja pirun hyvää yrttiteetä saimmekin.

Joulukoristeiksi perhe ei ostanut ”kaupan krääsiä”. Justiina teki vanhoista kynttilän jäämistä uusia kynttilöitä. Foliosta ja kahvipaketeista saatiin tähtiä ikkunoihin.

– Köyhälläkin voi olla hyvä joulu. Ja onnellinen. Ei raha aina onnea tuo, vaan se, kun yhdessä yritettiin, yhdessä tehtiin, ja kun saatiin vähänkin jotain kasaan, oltiin tosi ylpeitä ja onnellisia.

"Aamulla ei aina tiedetty, mitä illalla syödään"

Ruokaa Justiinan perhe haki kauppojen roskiksista, jotka tuohon aikaan eivät vielä olleet lukossa.

– Kauppa meni kahdeksalta kiinni, ja tiesimme, että yhdeksään mennessä he tuovat ruoat. Toki niissä oli viimeinen myyntipäivä sinä päivänä, mutta eihän se miksikään mene. Jos se on tuntia aiemmin vielä ollut myynnissä, niin ei se tunnissa mene pahaksi. Ei läskinpala tajua eikä maitolitra ymmärrä, että viittä vaille 12 illalla se on juotavaa, mutta viisi yli ei enää ole, Justiina kuvaa.

Kotona hän jatkojalosti ruoat kiireesti eteenpäin. Köyhyydestä huolimatta Justiina kertoo, että perheellä oli aina hyvää ruokaa pöydässään.

– Mitä enemmän osasimme, sitä enemmän opettelimme. Aamulla ei aina tiedetty, mitä illalla syödään, mutta kyllä me joka ikinen päivä söimme, ja söimmekin hyvin. Eivät meidän tuttavamme tienneet. Ihan lähimmät saattoivat tietää, että ruokakauppamme oli kauppojen roskis, hän sanoo.

– Silloin, kun olet köyhä, joudut käyttämään koko mielikuvituksesi, koko kapasiteettisi. Ja rukoilemaan ja toivomaan, että on hyviä lähimmäisiä.

Sen jälkeen, kun perhe oli käynyt roskiksilla ”ruokakaupassa”, oli aika kiertää UFFin laatikot. Näin käytiin myös ”jouluostoksilla”.

– Mies nosti minut luukulle, olen hyvin pienikokoinen. Nostin säkit niin pitkältä, kuin yletin, ulos, ja lopulta hyppäsin laatikon sisään ottamaan viimeisetkin säkit sieltä. Koputin luukkuun, ja ukko veti minut ulos, Justiina muistaa.

– Kävimme nämä vaatepussit läpi ihan nätisti, emme repineet, vaan nätisti avasimme. Katsoimme, mitä tarvitsemme, onko tytölle tai meille sopivaa vaatetta. Kaikki villavaatteet, paidat ja takit, otimme talteen.

Loput vaatteet Justiina viikkasi nätisti takaisin pussiin. Pussi pantiin takaisin laatikkoon. Kotona hän purki villavaatteet, pesi ja keri langat ja kutoi niistä joululahjat.

– Niistä minä kudoin ihmisille, lähimmäisilleni, joululahjoja. Oli villasukkaa, oli lapasta, miehen nuorimmalle tytölle villapaita. Kukaan ei tiennyt, että elimme tällä tavalla.

Tänäkään päivänä hän ei vie vanhoja villapaitoja kierrätykseen.

– Kyllä minä ne puran ja jatkojalostan. En vieläkään pysty heittämään pois mitään, minkä voin hyödyntää.

Parvekkeellakin kasvoi ruokaa

Justiina muistaa, miten konkurssin tehneet eivät tuohon aikaan saaneet apua yhteiskunnalta. Kaikkea piti miettiä tarkasti: piti laskea, koska rahaa bensaan on tarpeeksi, niin, että vierailu vanhempien luokse tai mökille onnistuu.

– Emme olleet ainoita, meitä oli paljon, jotka olivat aivan pulassa. Apua ei tullut mistään, koska konkurssipesän selvitys oli kesken, ja niin kauan kun pesä oli epäselvä, et saanut mistään jenin jeniä. Terveyteni oli siinä kohtaa sellainen, etten kerta kaikkiaan pystynyt menemään töihin.

Kaupassa hän kysyi kalakauppiaalta, mihin asiakkaille valmiiksi fileoidun kalan ruodot ja kalan pää menevät. Kun kävi ilmi, että ruodot heitetään roskikseen, Justiina halusi ostaa ne itselleen; öisin hän keitteli kalan osista keittoa.

– Keitto oli kirkasta, tietysti. Ei meillä ollut rahaa maitoon. Saatoin viimeisistä jauhopussinpohjista tehdä sämpylät veteen. Mutta kuumaan sämpylään ei tarvitse kuin vähän margariinia, ja sitten se lämmin soppa, vaikka onkin kirkas keitto. Se on hyvää.

Parvekkeellaankin Justiina kasvatti ruokaa.

– Toiset kasvattivat parvekkeella kukkia. Minullakin parvekkeella kasvoi vaikka mitä! Oli persiljaa, tilliä, avomaankurkkua. Ne olivat parvekelaatikoissa. Se oli onnellinen parveke, aurinkoon päin. Toisilla roikkui amppelikukkia, meillä tomaatteja. Saimme hirveän paljon näin, Justiina muistaa.

Joskus parvekkeen kauneutta kehuttiinkin. Eihän tielle asti näkynyt, ettei parveke olekaan täynnä kukkia.

– Tomaatti kukkii aikanaan, samoin avomaankurkku.

"Osaan tämän nyhjää tyhjästä -aatteen"

Nyt Justiinan elämä on erilaista. Selkänsä hän kuntoutti mökillä, hitaasti pehmeällä maalla kävellen.

– Opettelin sillä tavalla kävelemään, että oli halko toisessa kädessä, ja toisessa kädessä toinen halko. Kävin hakemassa puita, joilla lämmitin sitä hataraa mökkiä. Siinähän se päivä menikin, kun kaksi halkoa vie kerrallaan. Hait vettä 50 metrin päästä, mutta pystyit ottamaan kahteen ämpäriin molempiin vain litran, kun ei selkä kestä enempää. Näin kuntoutin itse itseni, Justiina muistelee.

– Hetken kestää elämää. Se oli vain sellainen opettavainen jakso. Yllätin lääkärin, kävelen, en halvaantunut. Jos olisin jatkanut ammatissani, en olisi tässä.

Köyhien vuosien jälkeen on tapahtunut paljon. Tuli avioero, biologinen lapsi ja sijaislapsiakin. Perhe kerää edelleen marjoja ja sieniä ja on niin omavarainen kuin mahdollista.

– Osaan tämän nyhjää tyhjästä -aatteen, edelleenkin tykkään mönkiä metsässä, kerätä sieniä ja jemmata pakkaseen. Luojan kiitos sille, joka on keksinyt pakastimen! Kitkerä olen siitä, että nykyään kerrostaloissa ei ole enää kylmäkellareita. Toisaalta kyllä ymmärrän sen, Justiina sanoo.

– Rakastan tarjouslehtiä, katson ne hyvin tarkkaan. En lähde kauppaan ilman kauppalappua. Mietin viikon syömiset etukäteen. Leivon itse niin paljon, kuin suinkin pystyn, koska jos hyvin seuraa tarjouksia, esimerkiksi jauhoja saa hyvinkin edullisesti. Elän vähän tällä tavalla, kun oma, rakas äiti sanoo, että on oppinut venyttämään pennin soikeaksi, niin minä koen, että venytän sen rautalangaksi.

Parvekekin toimii edelleen kasvimaana. Justiina uskoo myös läheisten auttamiseen.

– Olen meidän lapsille aina sanonut, että jos naapurin mummolla tai papalla on nälkä, niin köyhiä emme ole, etteikö meiltä liikenisi pari kinkkusiivua ja laatikoita. Voimme kutsua meille joulupöytäänkin, ei haittaa. Joka joulu pienestä kinkustamme vien jollekin vanhukselle jouluaterian, hän kuvaa.

– En ole katkera, en yhteiskunnalle enkä elämälle. Toisaalta se (kokemus) oli rikkaus, sen pohjalta on helppo ponnista parempaan ja osaa olla kiitollinen siitä paremmasta. Kun on omiakin lapsia, osaa suhteuttaa asiat eri lailla.

*Justiinan nimi on muutettu.

***


Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme