Mainos
Mainos

Kolumni: En pidä lapsista, ja sitä olen saanut selitellä koko elämäni ajan

Mitä sanoisit, jos en pitäisi lapsestasi? Miten reagoisit? Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat ihmisiä. Tästä voi vetää johtopäätöksen siitä, ettemme kaikki tule toistemme sydänystäviksi – emme nyt, emmekä huomenna.

Kerron nyt salaisuuden, joka varsinkin sukujuhlissa kannattaa pitää visusti itsellään. No niin, tässä se tulee. Valmiina.

Minä en pidä lapsista.

Sieluni silmällä näen jo ilmeen kasvoillasi. Olen nähnyt sen saman ilmeen satoja kertoja: tyrmistyneen kauhun, jonka myötä kämmen tavoittelee sydänalaa. ”Siis mitä se sanoi?”

Nuorempana ajattelin, että vihaan lapsia. Myöhemmin olen tajunnut, etten vihaa lapsia; en vain pidä kaikista lapsista, aivan kuten en pidä kaikista ihmisistäkään. Silti se, ettei maagisesti rakastakaan jokaista lattiaa lapiolla hakkaavaa nelivuotiasta, on jotenkin tabu: ”Eihän pienestä lapsesta nyt vaan voi olla pitämättä!”

Kyllä voi. Aivan kuten voin olla pitämättä myös vaativasta työkaverista, aina vihaisella tuulella olevasta myyjätädistä ja valittavasta sukulaisesta. Voin olla kohtelias ja asiallinen tavatessani nämä ihmiset, mutta minun ei ole pakko oletuksena ilahtua ja innostua heistä.

Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat ihmisiä. Tästä voi vetää johtopäätöksen siitä, ettemme kaikki tule toistemme sydänystäviksi – emme nyt, emmekä huomenna. Voin ymmärtää lastasi; voin ymmärtää, että hän opettelee elämää eikä vielä osaa kaikkea. Voin ymmärtää, ettei hän vielä osaa hillitä impulssejaan. Ja voin silti elää hyvää elämää, ilman lasta.

En vihaa itkeviä pikkuvauvoja; minusta bussissa huutavan lapsen ja hänen vanhempansa syyllistäminen on idioottimaista. Vauvat itkevät – sitä ne tekevät, janosta, turhautumisesta, nälästä tai suuttumuksesta, ja vielä monta kertaa päivässä. Se on niin sanotusti voi voi, koittakaa kestää. Mutta sitä, miten koko ajan huomiota mankuvaa, vaatteista repivää, huutavaa ja juoksevaa viisivuotiasta pitäisi erikseen oikein ihastella, en voi ymmärtää. ”Kun se on niin luova ja energinen!”

Joo, minäkin voin tulla teille olemaan luova ja energinen. Ai niin, mutta eihän se käy. Minä olen yli 7-vuotias.

Nyt siellä takarivissä joku huutaa, että oikeastihan minä pidän lapsista (jos en vielä, niin mieli muuttuu, kun se oikea löytyy/biologinen kello/naiseus/äidinvaisto/lisää tähän omasi, olen kuullut ne kaikki), en vain pidä huonoista vanhemmista. Siis niistä, joiden lapsi juoksee, läimii ja nauraa räkäisesti päälle.

Aivan, en pidäkään. Jos hankit lapsen, voisit myös kasvattaa hänet. Mutta arvaa, tässä se tulee, se häpeistä suurin: jos lapsi syö kiltisti ja hiljaa maissinaksua paikallaan junassa, en silti ihastu.

Mikä häpeä! Miten epänormaalia! Mikä oiva tilaisuus antaa 245 neuvoa siitä, kuinka mieli vielä muuttuu – vain siksi, että Luoja on antanut munasarjat!

Kun lapsirakkaat ystäväni kohtaavat vauvan, heidän kasvoilleen syttyy valo. Se onnellisuuden hehku, joka kertoo, että kohta pääsee taputtamaan pientä, pulleaa poskea ja kysymään ”mikä lelu sulla siinä on?”. Minun kasvoilleni ei syty mikään, koska en erityisesti ilahdu kohdatessani vauvan. Kuten en ylenpalttisesti ilostu niistä muistakaan sadoista ihmisistä, jotka ohitan päivittäin bussissa, kaupassa, kirjastossa ja kadulla.

En kumarru palvomaan jokaista 89-vuotiasta tai hymyile spontaanisti kaikille 44-vuotiaille punapäille. Enkä hymyile spontaanisti kaikille lapsillekaan. Koska ihmiset ovat erilaisia. Ja lapsetkin ovat ihmisiä.

Toki tunnen ihania lapsia. Rakastettavia lapsia. Lapsia, joista en luopuisi mistään hinnasta. Tunnen monia samanlaisia aikuisiakin. Mutta se, että naapuritalon kolmoskerroksen Virtanen saa vauvan, ei automaattisesti tee tuosta vauvasta minulle tärkeää ihmistä. Enhän minä tunne häntä, tai tiedä hänestä mitään! Ja miksi tuo vauva automaattisesti pitäisi minusta? Emmehän me, kaksi vierasta ihmistä, tunne toisiamme!

Sanotaan, että ihmiset ovat koira- tai kissaihmisiä. Lisäisin joukon jatkoksi vielä vauvaihmiset – ne, joiden kasvoille onnellisuuden hehku paistaa, kun näköpiiriin ilmestyvät lastenrattaat. Minä en kuulu heihin. Ja sitä olen saanut selitellä satoja kertoja elämäni aikana.

Perusreaktioihin kuuluvat ikisuosikki ”niin mikset pidä lapsista”, ymmärtävästi nyökätty ”mutta kyllä se siitä vielä muuttuu” , hämmentynyt ”vai niin” ja hymyilevästi vinkattu ”mutta kyllä omaa lastaan aina rakastaa!”. Päälle tulee joskus bonuksena kekseliäs syyllistys siitä, ettei minuakaan olisi, jos vanhempani olisivat ajatelleet samalla tavalla. Ihan olisi elämä jäänyt väliin, eikä tätäkään tekstiä olisi! Ja parempi olisikin niin, kun eihän pienestä lapsesta nyt vaan voi olla pitämättä!

Se, ettei nainen oletusarvoisesti pidä kaikista maailman lapsista, tuntuu olevan monelle ongelmista suurin, heti verotuksen ja kellonsiirron jälkeen. Lapsen hankintaa ei tarvitse selitellä, mutta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta tentataan joka kulman takana. Vastauksia kysymyksiin ei kuitenkaan yleensä haluta kuulla; halutaan vain antaa ne 245 neuvoa siitä, miten mielipide kohta muuttuu.

Itse en jaksa selitellä ajatuksiani enää muuten kuin sanomalla, etten pidä kaikista aikuisistakaan. Miten voisin? Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Ja lapset, hekin ovat omia persooniaan. Ihmisiä.

Kirjoittaja on yli 30-vuotias, lapseton nainen, joka ei luultavasti aio lisääntyä tulevaisuudessa.

***


Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme