Mainos
Mainos

Lapsista ja ruoasta - osa 1

Lapset ja ruoka muodostavat yhtälön, johon ei lapseton henkilö saisi puuttua. Ainakin jos on uskominen mitä moninaisempia nettikeskusteluja ja sivukorvalla kuultuja marmatuksia. Hevon kakit sanon minä! Lapsia kohdellaan nykypäivän ruokapöydissä niin kaltoin, että jonkun on heitä ryhdyttävä puolustamaan. Tässä ensimmäinen erä. Niitä on useampia. Saa lyödä takaisin. Sanoilla.

Kassahihnakyttääjän paljastukset

Tunnustan, että harrastan kassahihnakyttäystä. On järkyttävää seurata, mitä moni perheenäiti kauppakassiinsa pakkaa. Jätetään maksa- ja lihaperunasoselaatikot tässä yhteydessä rauhaan. Tarkoitan erilaisia välipaloja, pakastepizzoja, virvoitusjuomia, pirtelöitä, karkkimuroja, nuggetteja, keksejä, mehujuomia, valmisburgereita, einespizzoja ja kumppaneita. Päälle vielä sipsit, naksut ja karkit. Kasviksia ei hihnalla liiemmin näy. Yleistys, mutta jokapäiväinen näky. Tästä seuraa pulskean karuja tilastoja. Parissakymmenessä vuodessa makeisten myynti on lisääntynyt 66 prosenttia, jäätelön myynti 45 prosenttia ja virvoitusjuomien myynti 30 prosenttia. Samassa ajassa lihavien lasten ja nuorten määrä on ikäryhmästä riippuen noussut kaksi- tai jopa kolminkertaiseksi. Suomalaisista leikki-ikäisistä n. 5–10 % ja kouluikäisistä n. 10–20 % on ylipainoisia, ja käyrät ovat kasvussa. Lapsena ylipainoisista 50–80 % on ylipainoisia myös aikuisina. Varusmiesten keskimääräinen paino on noussut runsaat kuusi kiloa reilun vuosikymmenen aikana. Suomalaisista 25–74-vuotiaista miehistä 70 % ja naisista 56 % on ylipainoisia. Haloo! Herätys! Lihavuuteen löytyy paljon yksilöllisiä ja hankalasti hoidettavia syitä, mutta 2/3-osuus suomalaisista ei sitä enää selitä. Kehossa on vain tuo tennispalloa pienempi suuaukko, jonka kautta lihomme. Katse peiliin, jääkaappiin ja suupieliin! Ja sitten lapsiin. Juuri kun opimme taltuttamaan lapsuuden "luonnonmukaiset" sairaudet, myrkytämme jälkeläisemme itse.

Popsi popsi, mutta vaihteeksi porkkanaa

Napostelukulttuuri on ongelman ydin. Energiankulutus toinen. Napsimme pikkuhyvää purtavaa aina, kun sellainen osuu käden ulottuville. Ruokateollisuus keksi sille kivan viattoman nimenkin, pikkunälkä. Ennen se hoidettiin tekemällä voileipä tai syömällä omena. Nyt nappaamme suolakeksejä tai energiapatukoita. Puhun nyt teille vanhemmat. Teidän muuttuneesta ruokakulttuurista lapsetkin pikkunälän oppivat. Teidän rapistelunne saa toiminnan näyttämään tavalliselta, hyväksyttävältä. Jokaista pikkunälkää ei tarvitse tyydyttää. Kukaan ei ole nääntynyt siihen. Kun naposteltavaa on koko ajan tarjolla, sitä myös syödään. Pikkunälkä heijastelee yhteiskuntaamme laajemminkin. Olemme tottuneet siihen, että jokaiseen ongelmaan löytyy hetimullenyt-ratkaisu. Hiukan hiukoo - nappaan keksin. Lapsi herättää - dvd päälle. Lapsi itkee - herkku suuhun. Lapsi ei tykkää - nuggetit kehiin. Näin eräässä marketissa kyltin "Ruokaratkaisut". Onko syöminen enää vain yksi elämän ongelmista, joka täytyy ratkaista ja mielellään mahdollisimman helpolla? Ratkaisutapoja on teollisuus kehittänyt viime vuosikymmeninä lukemattomia. Tulisitteko toimeen ilman mikroaaltouunia? Miksette?

Karkkipäivän paluu

Karkki ei tapa lasta. Päivittäinen karkki, suklaakeksi, limpparilasi tappaa, vaikkakin hitaasti. Mitä helkuttia tapahtui karkkipäivälle? Tarjoatko lapselle vaihtoehtoa säästää karkkiraha jotain hinguttua lelua varten vai käsketkö vain valita makeishyllyltä mieluinen pussi? Miksi opetat itse lapselle, mitä karkki tai limppari on? Eiköhän vesseli ehdi tutustua niihin elämänsä aikana ihan tarpeeksi muutenkin. Jos popsit itse namuja täyttämään ties mitä tarvettasi, älä opeta sitä lapselle normaalina mallina. Satunnainen herkuttelu on jopa suositeltavaa, mutta täytyykö silloin mennä helpoimman kautta ja ostaa valmis pussi? Leivo sunnuntaisin mitä mahtavimpia herkkuja ja ota lapsi mukaan. Et osaa leipoa? Eikö olisi hauska opetella yhdessä lapsen kanssa?

Perhe, syömään!

Perheen yhteinen ruokahetki ei ole retroa. Se on olennainen osa lapsen ruoka(-ja tapa)kasvatusta. En usko lähtökohtaisesti hetkeäkään, etteikö sellaiselle olisi nykyäänkin aikaa. Ei välttämättä ihan joka päivä, mutta edes muutaman kerran viikossa. Mikäli aika ei riitä joka päivä ruoanlaittoon, voisiko safkaa tehdä kerralla isompi satsi pakkaseen? Siitä syntyisi perheateria hetkessä. Mikäli ruokahetki ei onnistu "normaaliin" aikaan, niin eikö sitä voisi siirtää? Italialaiset lapset syövät koulusta tullessaan välipalan ja perhe nauttii illallisen klo 20 maissa. Monet myöhemminkin. Ei onnistuisi teillä? Yritä edes! Jos et ehdi syödä edes kerran päivässä hyvin oikeaa ruokaa ja keskustella hetkeä perheen kanssa, pitäisikö elämän arvojärjestystä tarkastella? Missä muualla lapsi saa mallia oikeaoppiseen ruokailuun ja mahdollisuuden maistaa uusia makuja? 10-15 kerran maistelukokemus totuttaa usein lapsen uuteen makuun, vaikka ei olisi siitä alussa pitänytkään. Pakotus voi aiheuttaa pysyvämmän trauman. Tilaatko ravintolassa lapselle aina lastenlistalta? Löytyisikö menulta ruoka, joka voisi maistua vaikka puolikkaana? Tarjoatko lapselle maistiaisia omasta annoksestasi? Lapsi oppii ja tottuu osallistumalla. Valikoi ruoat kaupassa, pilkkoo helpot raaka-aineet keittiössä, kattaa pöytää, tyhjentää astianpesukonetta jne. Tarina ruoan takana lisää sen kiehtovuutta niin aikuisissa kuin lapsissakin. Käykää lähituottajatiloilla. Kasvattakaa yrttejä kotona. Lapsi näkee, mistä ruoka tulee ja suostuu varmasti helpommin maistamaan uusia yrttimakuja.

Tupajumit

1980-luvulla tuli kotitalouksiin kaksi käänteentekevää mikroa. Uuni ja kotitietokone. Sain 9-vuotislahjaksi Commodore 64:n, joka muutti monet ulkoleikit sisätiloihin ruutua tuijottamaan. Ulkona oleminen oli silti luonnollinen osa elämää. Lankapuhelin pakotti usein lähtemään etsimään kavereita kyliltä. Välillä tuli poljettua kilometrikaupalla, kun olivat menneet johonkin uuteen paikkaan hengailemaan. Riittäisikö nykyajan lapsella kärsivällisyyttä samaan, jos otettaisiin kännykkä pois? Enää ei tarvitse pyöräillä kaverin luo vain soittaakseen ovikelloa ja todeta tämän olevan jossain sen ja sen kanssa. Kännykkä ja netti kertovat vastauksen heti. Tämänkaltainen liikunta oli kuitenkin olennainen osa arkea, vaikka harrastuksissa kävinkin. Mitä on tullut sen tilalle? Olisiko ulkotuntien hyvä olla tasapainossa tietokone- ja dvd-tuntien kanssa?

Kun Taavi ei vaan tykkää

Jotta en jeesustelisi liikaa, kerron jälleen kerran, että itselläni oli lapsena pari isompaa ruokarajoitetta. Opin syömään vasta kolmikymppisenä kalaa ja sieniä (lisää aiheesta). Sääli sinänsä, mutta pari makurajoitetta voi ihmisellä mielestäni ihan hyvin olla. Ei se ole niin vakavaa. Aina välillä kannattaa suhtautua asiaan avoimesti ja yrittää pitää maistamastaan. Niin minäkin opin. Periaatteellinen inhoaminen on lapsellista. On kuitenkin typerää, että lapsen yletön nirsoilu laitetaan hänen piikkiin. En voi mitenkään hahmottaa, että jonkun lapsen makuaistille sopii vain spaghetti ja nuggetit. Oletko ihan varmasti tehnyt parhaasi, jotta lapsi pitäisi kokonaisvaltaisesta ateriasta? Vai oletko ulkoistanut ongelmasi ja sysännyt syyn lapselle, kun meidän Taavi ei vain tykkää mistään? Kiristys ja uhkailu voi usein toimia, mutta oletko yrittänyt muita keinoja? Niitä on paljon ja ihan potentiaalisia. Googlaa vaikka. Ei keskustelupalstoille.

Lasten ruokasaagan toisessa osassa valotan ympäristöä, jossa nykyajan pienokainen kasvaa. Markkinakoneisto iskee kiinni välittömästi, mutta miten siltä voi suojautua? Onko teidän perheessä Happy Meal palkinto ja juhlaruoka? Miksi?

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme