Mainos
Mainos

Lihaa sisältävän eläimen syömisestä

Laitoin lauantaina Facebookiin kuvia lankomiehen metsästyssaaliista. Huomasin, että kuvan laittamisen jälkeen häipyi välittömästi kolme sivun tykkääjää. En nyt sellaisesta pahoita mieltäni, vaikka kunnianhimoinen tykkääjämäärän kasvattamisessa olenkin. Pysähdyin kuitenkin jälleen miettimään nykymenon irtaantumista ravintonsa lähteistä. Puolet suomalaisten ostamasta lihasta on jauhelihaa. Geneeristä massaa, josta eläintä - tai siis kaikkia siinä olevia - ei pysty hahmottamaan. "Tuo kaupasta kanaa" tarkoittaa useimmissa perheissä vakuumiin pakattua marinadimössöä täynnä siivutettua broilerin rintafileetä. Joulukinkku merkitsee usein lihaliimalla kokoonpuristettua, rasvatonta lihapötköä porsaan kinkkuosasta. Makkaraa pidetään liharuokana, vaikka lihan ja lihaliiman osuus siitä olisi hitusen yli 50 %.

Kaikkien näiden takaa löytyy kasvatettu eläin, joka on elänyt varsin yksipuolisen elämän vain ja ainoastaan päätyäkseen lautasellemme. En yritä herättää tunnontuskia lihansyönnistä. Muistuttaa vain siitä, mitä oikeasti syömme. Moni on sanonut, että ei koskisi lihaan, mikäli olisi käynyt teurastamolla. Eikö siinä ole jotain ristiriitaista? Syömme iloisin mielin erilaisia lihaan verrattavia mössöjä, jotka ovat usein jopa "meitä ajatellen" värjättyjä, mutta emme halua tietää, mitä sisäämme oikeasti laitamme.

Elämän tarkoitus

Olin joskus sitä mieltä, että jokaisen lihansyöjän tulisi ainakin kerran tappaa itse syömänsä eläin. Sellainen, jolla on jalat. Olen heltynyt tästä luolamiesajatuksesta hiukan. Seuratessani myöhemmin syömäni jäniksen riiputtamista ja nylkemistä, syntyi tuohon raaka-aineeseen aivan erilainen suhde. En rupea nyt henkiseksi ja höpöttämään naiiveja ajatuksia kaupunkilaispojan silmiä avaavasta elämyksestä Savon perukoilla. Puhun siitä, että nähdessä raaka-aineen kulun luonnosta tai kasvimaalta haarukkaan, ruokaa arvostaa väistämättä eri tavalla kuin suojakaasuun pakattua, etukorttitarjouksessa olevaa lihakimpaletta hienolla etiketillä. On täysin eri asia heittää esimerkiksi itse kasvatettua ruokaa roskiin, kun sen on keväällä laittanut itämään ja seurannut puutarhassa innokkaan malttamattomana kasvua usean kuukauden ajan. Tuon koko prosessin oltua loppujen lopuksi täysin ajan, tilan, vaivan ja maaperän tuhlausta, kokee aivan toisenlaisia morkkiksia kuin vain lanaamalla haarukalla perusmättöä lautaselta bioskiin. Olen tämän kokenut enkä halua sitä enää. Samaa mietin valmistaessani teerestä ja jäniksestä riistapiirasta. Miten pahalta tuntuisi, jos lopputulos ei olisikaan hyvä tai pahimmassa tapauksessa tärvelisin koko raaka-aineen? Eläinten elämä, onnistunut osuma, paripäiväinen riiputus ja parin tunnin käsittely olisivat kaikki olleet täysin turhaa. Onneksi piiras maistui ja sen olemusta osasi kunnioittaa (resepti).

Luu vetävän käteen

Törmään aina silloin tällöin ihmisiin, jotka vierastavat luullisia ruhonosia. Niin raaka-aineena kuin lautasellakin. Ymmärrän, että luinen osa herättää sekä epävarmuutta valmistamisessa että epäluuloa laadussa. Tässä mahtava uutispläjäys. Mitä enemmän merkkejä kuolleesta eläimestä lihanpalassa on, sitä edullisempaa ja maukkaampaa se on ja lisäksi yleensä myös helpoiten kokattavaa. Liha pataan, rehuja mukaan, nestettä sekaan ja uuniin muutamaksi tunniksi. Ei oo niin tarkkaa. Hämmentävämpää on silloin, kun ihminen pitää ällönä mitä tahansa ruhonosaa, josta voi hahmottaa, mitä varten ja missä kohtaa se on eläimessä ollut. Toisin sanoen, halutaan kieltää itseltä totuus. Olenkin tuosta jokamiehen teurastusvelvollisuudesta vaihtanut jokamiehen teurastuksen seurantavelvollisuuden toivomiseen. Kukin lihaa syövä kansalainen olisi kerran vuodessa velvoitettu näkemään, miten lehmä muuttuu naudanpaistiksi ja häränpihviksi. Miten suussasulava kassler leikataan possun niskasta. Miten eläinten vatsa viilletään auki ja otetaan sisäelimet ulos. Millaisen höyhentämiskoneen läpi broitsut menevät. Kaikki tapahtuu vain siksi, että meidän pojat tykkää tosi paljon niistä itämaisittain maustetuista broitskufileistä ja meidän ukko on aivan hulluna uunimakkaraan.

Muistan kironneeni, kun hajotin pari vuotta sitten hampaani fasaanista löytyneeseen hauliin. Fasaani olisi varmasti käskenyt pitämään pääni kiinni. Nautitaan siis lihasta, kokeillaan välillä jotain muuta ja heitetään aina silloin tällöin kunnioittava ajatus sille elämälle, joka luotiin ja päätettiin meidän hedonistisen luonteemme takia. Poissa silmistä on poissa mielestä, mutta ei olemasta.

PS.Ensi kuussa vietetään valtakunnallista lihatonta lokakuuta (FB-sivu). ;)

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme