Mainos
Mainos

Ravintola-arvostelu: Bistro Le Pot, Tampere

Maalaisranskalainen keittiö kuuluu lähtökohtaisesti suosikkeihini. Kun tv:stä ja ties mistä tutuksi tullut Arto Rastas ilmoitti avaavansa siihen pohjaavan ravintolan Tampereen rautatieaseman kylkeen, olin innoissani. Hella Huone -raflalla referenssinsä antanut kokki kuuluu kaupungin kokkikermaan. Viime vuoden lopussa ovensa aukaisseesta Bistro Le Potista kuulin kuitenkin hyvin ristiriitaista palautetta. Aivan kuin ihmiset olisivat käyneet eri paikoissa. Pakkohan asioiden laita oli käydä itse toteamassa. 

Vanhan Sevillan tilaan rakennetussa ravintolassa on yhä varsin avara tunnelma, joka tässä tapauksessa ei ole pelkästään hyvä juttu. Lämminhenkistä tunnelmaa on vaikeaa luoda suuressa tilassa. Lauantai-iltana paikka on kuitenkin täynnä ja kulmapöytä suo sopivan verran omaa rauhaa. Tarjoilija ottaa meidät epävarman iloisesti vastaan ja ehdottaa selkeästi ulkoaopetellusti päivän alkudrinkkiä, Lillet Roséta. Cocktailit ovat Le Potissa olleet alusta lähtien kunnossa, joten otamme sellaiset. Suurin kuulemani kritiikki on kohdistunut paikan palvelutasoon. Le Potissa homman hoitavat enimmäkseen harjoittelijat tai näin ainakin olen hahmottanut. Tämä ilmenee nopeasti todeksi. Tarjoilijat ovat ystävällisiä ja asenne on kohdillaan, mutta kokemus ja itsevarmuus puuttuvat. Se ei ole heidän vikansa.

VAROVASTI LIIKKEELLE

Otan alkuun härkärilletteä ja appelsiinilla glaseerattua briossia (10 eur). Vaimolle maalaissalaattia ja anjovista (9 eur) ja seurueelle lisäksi ranskalaista sipulikeittoa (9 eur) ja gratinoituja vihersimpukoita Pernod-voilla (6 kpl/16 eur). Rillette on juuri sellaista ronskin hienostunutta ruokaa, jota kuvittelen saavani hyvästä ranskalaisesta bistrosta. Vahvaa makua, joka pysyttelee silti tyylikkäänä. Maalaissalaattia kuvaa parhaiten sana tylsä. Etenkin, kun kaikille tuli alkuun samasta salaattipohjasta tehty alkusalaatti. Sipulikeitto on ok, mutta unohdettava. Simpukat maistuivat ja tuntuivat pakasteelta. Niistä lähtökohdista ok. Pernod’ta ei liiemmin maistanut.

LAIMEAA JA HAALEAA

Pääruoiksi pöytään tuli paljon patoja (à 19 eur), kuten raflan nimestäkin voi päätellä. Kuhaa ja katkarapuja valkoviinikastikkeessa. Ensimmäisenä vastaan pistää lämpötila. Ruoka on lämmintä, ei kuumaa. Pata-asteikolla se on haaleaa. Kala on mautonta, katkikset likimain kumisia. Äyriäispata Bouillabaisse sortuu klassikkonimen mukaanottamiseen. En hahmota, mikä siinä on Bouillabaisse. Maku on melko tylsä, hivenen tunkkainen ja lämpötila sama kuin edellämainittu. Ylikypsä porsas Dijon-sinappikastikkeessa ja hapankaali on mauton ja kuivahko. Eikä sekään kuuma. Alamme katua, ettemme ottaneet sitä, mitä monen teki oikeasti mieli, mutta se olisi ollut tylsää. Entrecôte maustevoilla ja ranskalasilla olisi toiminut varmasti paremmin. Lisukkeet olivat semitylsiä ja -mauttomia, mutta gruyere-perunagratiini kuumaa. Harvoin se nousee koko pöydän ihastelun kohteeksi.

RAPEAKUORINEN CRÈME BRÛLÉE

Jälkkäriksi (à 9,50 eur) järjestyksessään neljäs meitä palvellut tarjoilija vastaa kysymykseen, onko Crème Brûlée heillä oikeasti hyvää, kertoen että sen kuori on rapea ja se tulee sellaiseen laakeaan astiaan. Ellei kyseessä olisi ollut parhaansa yrittävä harjoittelija, en olisi kyennyt vaientamaan sarkasmiani. Punaviinissä haudutettu päärynä ja Crème Anglaise on tylsä, mutta toimiva. Suklaatorttu Amarettolla maustetun kirsikan kera oli paras ja kaunein jälkiruoka-annos. Kuohkea ja maukas ampumatta Amarettoa yli. 

MALTTI ON VALTTIA. VIINIEN HINNOITTELUSSA.

Paikan positiivisimmaksi puoleksi lasken viinien hinnoittelun. Se oli noin kolminkertainen Alkon hinnastoon eli keskivertoa edullisempi. Mua ei ärsytä maksaa 39 euroa 12,50 euron laadukkaasta viinistä, jollainen mm. alsacelainen Riesling Lieu-Dit Muehlforst on. Viinilista on muutenkin houkutteleva. Juomaa ei ehditty meille silti liiemmin tarjoamaan ja välillä tuntui, että se parin kolmen lasillisen innostava fiilis alkoi taittua vahingossa väsymykseksi, kun pöytä ehti olla kolme varttia ilman juomaa.

Tiivistyksenä Le Pot todensi kaikki ne negatiivissävyiset huhut, joita olen muutaman kuukauden varrella kuullut. Ruoka ei ole huonoa, mutta ei mitenkään kehuttavaakaan. Suurin ongelma on palvelussa. Meitä palveli viisi tarjoilijaa, joista kukaan ei yrittänytkään ottaa pöytää haltuun ja luomaan tunnelmaa. Keskittyminen oli liiaksi kiinni teknisessä suorittamisessa. Lasken sen ainoastaan työnantajan piikkiin. Hyviä tarjoilijoita heistä vielä joskus tulee. Saimme kahdestaan aikaan 145 euron laskun, jolla tiedän viettäväni ensiluokkaisen illan toisaalla Tampereella. (Laskusta jäi uupumaan jonkin verran myymättä jäänyttä juomaa.)

Le Pot on oikonut kaikissa niissä kohdissa, jotka saisivat minut heittämään kotikeittiössäni vapaalle ja lähtemään ulos nauttimaan. Sääli. Erittäin sääli.

Bistro Le Pot

Itsenäisyydenkatu 2, Tampere

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme