Mainos
Mainos

Viime perjantai muutti jälleen kulinaarista maailmaani. Tiesin, että Suomessa tarjolla oleva kiinalainen ruoka ei taida ihan vastata alkuperäistä. Kun luulot todistetaan oikeaksi pieksemällä makuhermot ruotuun urakalla, jää jäljelle hämmennys, kulinaarinen itsetutkiskelu ja yksi pahimmista ähkyistäni. 

Tipautin pari kuolatippaa suustani luettuani lokakuun alussa helsinkiläisen kulinaariporukan vierailusta sichuanilaista keittiötä edustavassa Mei Lin -ravintolassa. Eikä aikaakaan, kun maailmallakin ansioitunut, MTV3:n Huomenta Suomen viinimies, ViinipiruArto Koskelo nakkasi kutsulla vastaavanlaiseen mässäilyyn. Kiitosta vain juuri toisen opuksensa julkaisseelle viinimiehelle. Ravintola halusi tarjota ruoan, juomat meni omaan piikkiin. Junaliput heti tilaukseen ja odottamaan.

HERRASKANSA. Paikalle kokoontui melkoinen sakki herrasmiehiksi itseään kutsuvia ruoan rakastajia. Pöydän pään valloitti Suomen ensimmäinen Top Chef Akseli Herlevi. Myötäpäivään edeten pöydän ääreen oli istuutunut Vuoden ravintolaksikin valitun Juuren ravintoloitsija Ilja Björs, Helsingin ruokakulttuuristrategiaa luotsaava Ville Relander, Koskelo, viiniammattilainen, mutta suurelle yleisölle paremmin tv-kokkina tutuksi tullut Santeri Hämäläinen, Munkkiniemessä sijaitsevan Sushi Sanin ravintoloitsija Kimmo Jylhä ja kokki Oskar Klein, viiniammattilainen Larry Sari, ravintolakoulu Perhon kouluttaja chef Sampo Kantele sekä Shanghai Cowboysta ja Sandrosta tuttu Richard McCormick. Kaiken kunniaksi pöytään istui myös Mei Linin ravintoloitsija, Minhua Zhou. Mutta se namedroppingista ja asiaan - maan ja kenties maanosan parhaaseen sichuanialaiseen keittiöön.

JUOMAKSI PELKKÄÄ KIINALAISTA. Luvassa oli maistelua ensi vuoden menusta. Ensimmäiseksi eteemme isketään ruokajuomapullot. Etiketit kiinaksi. Pelottavaa, mutta kutkuttavaa. Riisiviiniä, 54-prosenttista yrttiviinaa ja osmonkäämijuomaa. Olin kuvitellut juovani pääosin olutta. Minhua kertoo, että viimeksi porukka oli saanut varsin chilipainotteista ruokaa. Tällä kertaa jotain muuta. Molemmat olettamukseni illan kulusta osoittautuivat vääriksi.

Pöytään laitetaan kaksi lautasta täynnä kurkulla täytettyjä pieniä possurullia chilisessä ja valkosipulisessa seesamikastikkeessa. Maistan yhden ja ilmoitan syöväni elämäni parasta kiinalaista. Minhua tarkentaa Arton kauhoessa järjettömän hyvää mausteliemeä lusikalla huiviinsa, että kiinalainen keittiö koostuu viidestä alueesta, joista Sichuan on vain yksi. Aasialainen keittiö on meille tuttu käsite, mutta kuinka typerältä eurooppalainen keittiö kuulostaisi? Pelkästään Välimeren ympäriltä löytyy reilun tusinan verran suuria ruokakulttuureja ja valtava määrä niiden alakulttuureja. Sama Aasiassa ja Kiinassa. Unohdetaan käsite kiinalainen ruoka.

NIIN SUPERHYVÄÄ, ETTEI SANOTUKSI SAA. Seuraavaksi saamme eteemme sikanaudalla täytettyjä wonton-nyyttejä sisältävän keiton. Kuulemma tyypillinen aamiaisruoka Shanghaista, Minhuan kotikaupungista. Eikä aikaakaan, kun pöytää koristaa jo seuraava annos, mustapavuilla ja hienonnetulla kanafileellä kruunattu jättikatkarapu. Porukka alkaa olla hämillään ruoan erinomaisuudesta. Kädet viuhtovat kilpaa ilmasta sopivia sanoja suuhun, joka pursusi makuhermot räjäyttäviä makuja. Useimmat pystyvät vain nyökkäilemään toisten julistamiin ylisanoihin. Puhuminen olisi haitannut nauttimista. Laadukas riisiviini on mielenkiintoinen kokemus. Kollektiiviseksi kuvailuksi mietimme jotain konjakin, soijan, Marsala-viinin ja saken yhteistä rakkauslasta. Päätelkää siitä. Kuvat ruoista alhaalla tarjoilujärjestyksessä.

Neljäs annos hämmensi. Ja niin taisi olla tarkoituskin. Maissintähkäksi puettu patukka paljastui ovelasti friteeratuksi kuhafileeksi. Chef Kantele tiesi tekniikan. Filee rullataan pötköksi, laitetaan kelmuun ja viillellään pysty- ja vaakasuoraan. Kelmu pois ja paistamaan. Keskikohdassa kiinni olevat riekaleet jähmettyvät maissinsiemeniä muistuttaviksi kuutioiksi. Kokonaisuus pysyy kasassa, koska on vielä kiinni ”tukirungossa”, joka sekin on siis samaa syötävää fileetä. Nerokasta. Mukaan appelsiinikastiketta ja hurmos jatkui. Heti perään pöytään tuodaan possunvatsaa, sieniä, papuja ja paprikaa sisältävä vati. Suu ja mieli ovat ilotulituksesta ymmällään. Kun yhdestä mausta toipuu, puskee seuraavaa jo sisään. Uusia makuja, kussakin annoksessa omansa. Välillä kurkunpäätä polttelee chili, kunnes paikalle siintää makeus. Illallisen makuviuhka on huikaiseva. Mikään ei maistu suomalaiseen makuun sovitetulta "kiinalaiselta". Lautanen on säilynyt samana koko ajan, mikä sopii kyllä testosteronilla ladattuun mässäilyiltaan, mutta pelkään makujen alkavan sotkeutua keskenään. Patonkipalaa on tässä maassa turha toivoa pyyhkijäksi.

UPPOPAISTETTU VONKALE. Näen ensimmäistä kertaa riisiä. Ripauksena ribsien päällä. Pitkään hautuneet herkkupalat kalutaan vauhdilla sisuksiin. Riisillä täytetään Kiinassa lopuksi vatsa, mikäli jäi nälkä. Tänään sitä ei voi edes kuvitella. Etenkään, kun pöytään isketään brutaalilla tavalla houkutteleva friteerattu vonkale. Kalaksi sen tunnistaa pyrstöstä. Minhua arvuuttelee tapansa mukaan raaka-ainetta. Kuhahan sekin oli. Hapanimelällä kastikkeella kruunattuna. Kastikkeella, jonka freshin tuhti olemus on kaukana kotimaisten kinkkien natriumglutamaattisaastasta. Jossain näillä nurkilla Minhua nappaa litraisen lekan pöytään ja kaataa alussa mainittua 54-volttista yrttisytykettä laseihin. En ole snapsien ystävä. Voin ottaa seurassa yhden kohteliaisuudesta. Niinpä nytkin. Minhua nostaa lasia ja äijät seuraavat. Pieni nainen tempaiseekin koko ammuksen kerralla. Köriläät katsovat hetken toisiaan ja kulauttavat nesteen alas. Pakkasnesteen vahvuista litkua voi kutsua käsittämättömästi jopa hyväksi. Suu räjähtää yrttitorpedosta ja kurkkua kihelmöi enemmänkin miellyttävä chilinen jälkipolte kuin naaman irveen saava alkoholipotku. Koskelo kuvailee makua jopa elegantiksi, mikä on 15 % kossua vahvemmasta aineesta paljon, mutta osuvasti sanottu.

MUT HEI, LISÄÄ RUOKAA. Kahteen otteeseen paistettua porsaan rasvaa. Sellaista pekonia rasvaisempaa. Ja törkyhyvää. Ei aivan rapsakkaa, vaan vielä mehevyytensä säilyttänyttä. Mukana mm. purjoa. Poikien herkkä illallinen jatkuu kunpo kanalla. (Toivottavasti muistan sen oikein, siltä se ainakin vaikutti.) Kanaa, maapähkinöitä, paprikaa ja kurkkua yllättävän fressinä säilyneenä. Kunkin raaka-aineen pystyi vielä maistamaan selkeästi mausteliemien läpi. Sama tosin oli illan jokaisessa ruoassa. Sitten näkyi nuudelia. Seesamiöljyllä maustetussa kastikkeessa. Perään makeassa, todella maukkaassa kastikkeessa olevaa munakoisoa. Tarkemmat makumuistot alkoivat jo mennä kulinaaritykityksessä sekaisin. En pistä yrttiviinan piikkiin.

Loppusuoralla maisteltiin gyoza-nyyttejä chilidipillä, riisinuudelia sekä sichunialaista mapo tofu -annosta. Kruunu oli vielä tulematta. Illan päätteeksi pöytää koristi tuikulla lämpiävä hot pot, jonka pääosassa komeili siivutettu kanan kivipiira. Ensimmäinen maistamani. Ja illan kuudestoista ruoka. Olin syönyt maltillisesti aiemmin päivällä. Olin silti huolestunut astuessani Mei Liniin sisään ilman varsinaista näläntunnetta. Jossain kymmenennen lajin kohdalla koin ylpeyttä, kun muutama kanssaruokailija alkoi tuskailla täyttyvää vatsaansa ja itse santsasin paria annosta huoletta. Noin 12. ruokalajin kohdalla tuntui, kuin koko nautittu ruokamassa olisi valahtanut kerralla vatsanpohjalle. Aterian lopussa iski elämäni pahin ähky. Öljyn, chilin ja 60-kiloiselle kohtuuton ruokamäärä taittoivat kamelinselän. Tunsin chilistä ja lämpimästä tunnelmasta syntyneen poskipäiden pintahien muuttuvan kylmäksi. Tuntui kuin paisunut vatsalaukku olisi tukkinut jonkun toisen olennaisen sisäelimen toiminnan.

MESTARI ITSE. Minhua kutsui itse kokin paikalle esittäytymään. Paikalle saapuu pieni suuri mies, joka saa välittömästi pöytäseurueelta aplodit. Mies oli pitänyt jokaisen makunystyröille oppitunnin, jota ne eivät hevin unohda. Olo tuntui tuskalliselta, mutta rikkaalta. Syön reissunpäällä vain paikallisen keittiön antia. En tiedä, millaista sushin kuuluisi olla, miten hyvältä se pystyy maistumaan. En tiedä, millaiseen makumaailmaan voisin astua Intiassa. Mutta uskallan uskoa ja toivoa, että tämän illan jälkeen olen saanut palasen ihka aitoa kiinalaista ruokaa oppien, ettei sellaista ole edes olemassa. Se oli sichuanilaista. Minhua tulkkaa Wang-kokin ajatuksia ja käy selville, että he ovat tuomassa alkuvuodesta miehen vaimon Suomeen. Viisas veto. Tästä äijästä on syytä pitää kiinni. Hän sai kulinaarisille nautinnoille vihkiytyneen äijäporukan rakastumaan ruokaan vielä hiukan tulisemmin. Varmasti sinutkin.

PS. Osmonkäämijuoma jäi minulta väliin, koska jouduin juoksemaan viimeiseen Tampereen-junaan. Voitte kuvitella, miten mukava spurtti se oli illan jälkeen.

Mei Lin Chinese Restaurant

Lönnrotinkatu 33-35, Helsinki

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme