Mainos
Mainos

Kolmenkympin kriisi erottaa aikuiset lapsista

Se voi yllättää jo kaksvitosena, tai sitten se antaa odottaa tuloaan hyvän matkaa yli 30. ikävuoden. Parempi on, jos antaa kolmenkympin kriisin tulla vain. Sisäinen ääni, joka herättää sinussa levottomuutta kun olet kriisin kourissa, kuuluu oikeastaan sydämellesi. Kriisi vain vääntää volyyminappulaa kovemmalle.

30 on ihmiselle maaginen puoliväli. Parikymppisenä sitä voi vielä kuvitella pysyvänsä ikuisesti nuorena, mutta neljänkympin jälkeen ikääntymistään ei enää voi kieltää. Naiselle 30. ikävuosi tarkoittaa, että hedelmällisestä aikuisuudesta on enää puolet jäljellä.

Kolmenkympin kriisi käynnistyykin monilla naisilla juuri biologisen kellon tikityksenä. Kiistaton totuus rävähtää lapsettoman silmille: yli puolet siitä ajasta, jona olisi voinut saada lapsia, on jo "haaskattu". On päätettävä, haluanko ylipäätään lapsia. Onko minulla taloudelliset mahdollisuudet antaa heille sellainen lapsuus kuin haluaisin? Löydänkö ikinä miestä, jonka kanssa voisin perustaa perheen?

Tai ehkäpä hyppysissä onkin jo mies. Eikö se nyt millään voisi jo suostua lisääntymään, eikö se taukki ymmärrä, että naisilla on asian kanssa kiire, toisin kuin miehillä, jotka voivat saada vauvoja eläkepappoinakin?

"Olenko pelkkä siitosori?"

Mieluisan kumppanin löytäneillä naisilla kolmenkympin kriisi voi kärjistyä polttavan kuumaksi vauvakuumeeksi, jonka riepottelema potilas ohjaa aina keskustelun lapsiin eikä malta muuta ajatellakaan kuin vauvannimiä ja potkupukuja.

Pahimmillaan lapsi hankitaan kiireellä Sen Väärän kanssa, tai Se Oikea pakenee kokiessaan, että rakkaus on muuttunut painostukseksi, eikä nainen näe hänessä enää muuta kuin siitosorin.

Sinkuillakaan ei ole helppoa:

– Ravintolailtoina yli 30-vuotiaat naiset kysyvät heti kättelyssä, pidänkö lapsista. Jos en anna mieluisaa vastausta, he vaihtavat heti pöytää. Kovaa peliä, valittaa Richard.

Noin 30 vuoden iässä puhkeavalla vauvakuumeella on vankat biologiset juuret. Se on luonnon keino varmistaa, että enemmistö meistä jatkaa sukuaan. Biologisen kellon tikitys saattaa kuitenkin kätkeä alleen toisen, vakavamman äänen.

– Vasta lapsen saatuani ymmärsin, että sen levottoman tunteen sisälläni aiheuttikin epätyydyttävä parisuhde, ei lapsettomuus. Oli helpompaa yrittää täyttää tyhjiö lapsella kuin potkaista mies pihalle, kertoo Aleksandra.

’Kuinka kauan voin vain roikkua yliopistolla?’

Yhteiskunta, joka ajaa monet opiskelemaan ja tekemään pätkätöitä suhteettoman kauan, petaa toisen puhkeamispaikan kolmenkympin kriisille. 30-vuotiaaksi asti saa kai elää opiskelijaelämää ja tehdä sitä työtä mitä sattuu saamaan, mutta eikö sitten jo pitäisi ruveta kunnialliseksi veronmaksajaksi?

Kohta 30 vuotta täyttävä Mervi syö masennuslääkkeitä kriisiinsä.

– En vieläkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona, vaikka olen jo iso! Kuinka kauan voin vain roikkua yliopistolla ja antaa vanhempien avustaa minua hätätilanteissa? Minunhan pitäisi päinvastoin kohta jo alkaa avustaa vanhempiani! Toinen heistä jäi jo eläkkeelle.

Moni kyllä tietääkin, mitä haluaisi tehdä, mutta vakituiset työpaikat ovat useilla aloilla kiven alla. Kun turhautuminen kiehuu yli, kriisi käynnistyy varmasti.

Kolmenkympin kriisi voi alkaa myös vasta esikoisen synnyttyä tai unelmatyöpaikan löydyttyä. Yllätyksekseen ihmispoloinen huomaa, ettei olekaan onnellinen. Tässäkö on kaikki? Äitiys ei täyttänyt ruusunpunaisia odotuksia, eivätkä raha ja urakehitys olleetkaan onnen synonyymeja. Minä en viisastunutkaan vanhetessani, vaan eläminen on yhä sekavaa ja vaikeaa.

Näin kävi myös Tuomolle. Toisin kuin Mervillä, hänellä oli 30-vuotissyntymäpäivän lähestyessä elämä valmiina: hyvä työpaikka ja rauhallinen avioliitto. Tuomo ei itsekään ymmärtänyt, miksi hänestä rupesi yhtäkkiä tuntumaan siltä, että töissä on tyhmää ja koti-illat ovat ahdistavia.

– Kriisini opetti minulle, mitä oikeasti haluan elämältä. Vaihdoin työpaikkaa, uudistin pukeutumistyylini ja kampaukseni. Kaveripiirikin vaihtui, ja tuli avioero. En ollutkaan se mies, jolle vaimo aikoinaan sanoi "tahdon", Tuomo luettelee.

– Ehkä minulta jäi nuoruus elämättä. Samanikäisten ottaessa rennosti minä vaan paahdoin. Lopulta ei enää tuntunutkaan siltä, että haluan juosta tätä samaa kilparataa lopun elämäni, hän pohtii.

Kriisi on avain itsetuntemukseen

Kolmenkympin kriisi on kuin pyörremyrsky, josta selvinneitä yhdistää yksi asia. Kaikki he tietävät entistä paremmin, mitä oikeasti elämältään haluavat.

– Tämä elämä on mahdollisesti kaikki mitä meillä on. Miksi se pitäisi tuhlata asioihin, joita ei oikeastaan haluaisi tehdä? kysyy Tuomo.

– Olisi kamalaa, jos sitä kriisiä ei olisi tullut, koska silloin en vieläkään tuntisi sitä naista, joka oikeasti olen! sanoo Aleksandra.

Ennen kolmenkympin kriisiä seuraamme herkemmin muiden odotuksia silloinkin, kun omat toiveemme ja tarpeemme ovat niiden kanssa ristiriidassa. Voidaankin sanoa, että vasta kolmenkympin kriisi tekee nuorista aikuisia.

Ja sitten voikin jäädä odottamaan neljänkympin kriisiä.

Teksti: Natalia Laurila

Kuvat: Shutterstock, kuvien henkilöt eivät liity artikkeliin

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme