Mainos
Mainos

Miksi mies itkee?

Miehen puhkeaminen kyyneliin on edelleen tabu, vaikka kyky itkeä on muun muassa osoitus myötätunnosta. Eurooppalaisen miehen julkiset kyyneleet päätyvät edelleen lehtien otsikoihin ja kansikuviin.

– Ei, minä en itke julkisesti. Joskus vaan on vaikeaa pidättää kyyneleitä, sanoi Carl Bildt Bosniassa.

Miehen ei edelleenkään sovi itkeä julkisesti, mutta niin ei ole aina ollut. Akilles, kreikkalaisen draaman sankari suli kyyneliin, kun hän menetti rakkaan orjattarensa. Raamatussa kerrotaan että Jeesus itki usein, erityisesti kun Lasarus kuoli ja nousi ylös kuolleista.

Vuonna 1972 demokraattien presidenttikandidaatti Edmund Muskie menetti vaalivoittonsa, kun erehtyi itkemään poliittisessa tilaisuudessa. Vaikka lasten kasvatuksessa korostetaan sukupuolineutraalisuutta, on miesten itku yhä tabu – jalkapalloa ja katastrofeja lukuun ottamatta.

Luther ja akkamainen suru

Keskiajalla oli tavallista, että ihmiset itkivät julkisesti näyttääkseen suruaan. Kun kuningas Filip kuoli vuonna 1467 Brüggen kaupungissa Belgiassa kuultiin itkua ja kiljumista ja tuskaista valitushuutoa. Uskonpuhdistaja Martin Lutheristaitkeminen ja sureminen olivat akkamaista ja typerää. Mutta sekä hän ja hänen aikalaisensa itkivät kun suru kohteli heitä henkilökohtaisesti. 1600- ja 1700-luvulla miehinen suru sai nykyisen muotonsa. Aristokratiassa ja hoveissa itku oli aivan liian rahvaanomaista. Sen sijaan teattereissa itkettiin joukolla. Ranskan vallankumouksen julmuuksia seurasivat massojen itkijäiset.

1800-luvun Euroopassa miehen tuli edustaa teollisen vallankumouksen arvoja, kilpailuhenkeä ja kovuutta.

Itku ei sopinut tähän kontrolloituun kuvaan. Ruotsalaisen historioitsija Claes Ekenstamin mukaan 2000-luvulla miehet itkevät yhä vähemmän, vaikka sosiologiassa puhutaan uudesta miehestä ja kulttuuri painottaa ihmissuhdetaitoja ja inhimillistä kanssakäyntiä.

Hautajaiset ja jalkapallokatsomo ovat hyväksyttyjä itkun areenoita

– Ei, minä en itke. Olen itkenyt kaksi kertaa aikuisiällä, molempien kerran isoäitieni hautajaisissa, sanoo ranskalainen Patrick.

Tässä tilanteessa miehen itku on hyväksyttävää. Toinen sosiaalisesti hyväksytty tilanne on urheilu. Erityisesti tiukan saksalaisen tai englantilaisen kasvatuksen saaneet voivat vapautua itkuun jalkapallostadionilla.

Englantilaisesta jalkapalloilijasta Paul Gascoignesta tuli kansallinen ikoni vuonna 1990, kun hän itki julkisesti maan häviötä. Saksan MM-kisoissa katsojat kyynelehtivät vuolaasti. Intialainen krikettisankari on itkenyt televisiossa tappiotaan.

– Urheilun areenalla mies voi näyttää tunteitaan tappion ja voiton hetkellä, itkeä kun kansallishymni soi, kirjoittaa englantilainen sosiologi.

Miehet voivat surra myös joukolla. Muita miehisiä itkun aiheita ovat avioero, orgasmi, potkut, työpaikan vaihtaminen, ulkomaankomennus, lapsen syntymä, mutta kyyneliä ei näytetä vain julkisesti. Suomalainen veteraanipolvi saattaa herahtaa kyyneliin kuultuaan sanan Isänmaa tai matkalla menetettyyn Karjalaan.

Miksi on tärkeää itkeä?

Amerikkalainen psykoterapeutti Alexander Lowen katsoo, että itku, syvä itku, on hyvin tärkeää ihmiselle. Kyky itkeä kuvastaa ihmisen kykyä nähdä surua, kipua, kärsimystä ja tarpeita muissa ihmisissä. Kyky itkeä on samalla osoitus myötätunnosta. Itkun puute osoittaa, että on menetetty kyky kokea empatiaa. 1900-luvulla itku on vähentynyt ja kyyneleistä on tullut yksityistä. Karskiutta ja raavautta ihaillaan poikkeuksetta eri kulttuureissa.

2000-luvun poliittiseksi strategiaksi on kohonnut myötätunto ja empatia. Poliitikkojen on osattava kanavoida kollektiivisia tunteita ja kollektiivista surua. Eräs osoitus tästä oli Tony Blairintoiminta prinsessaDianankuoleman aikana 1997, hän osasi suremalla eheyttää kansakunnan. Katastrofit ja kamalat tapahtumat, kuten tsunami, World Traden tornien sortuminen vaativat myötätuntoista esisurijaa. Suomalaisia on puhuttanut isä Mitron pyöreä ja varsin tunteellinen olemus, jossa ovat herkässä suru ja ilo. Ne ovat kontrastissa kontrolloitujen poliitikkojen kanssa.

Vaikka 1990-luvulta lähtien on puhuttu uudesta miehestä, ovat eurooppalaisen miehen julkiset kyyneleet poikkeus, jolla päädytään yhä lehtien otsikoihin ja kansikuviin.


Teksti: Laura Parkkinen

Kuvat: Shutterstock

Lähteenä:

Claes Ekenstam: En historia om manlig gråt. Teoksessa Rädd att falla – studier i manligheten. Gidlunds Förlag. 1998.

Bernard Capp: Masculinity, Patriarchy and Power.

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot