Mainos
Mainos

Millaista on olla miehen elätettävänä?

Millaista on olla miehen elätettävänä? Lue Helmestä 30-vuotiaan Saran ja 53-vuotiaan Jaanan kokemuksista.

Saran tarina:

En käy töissä koska mies ei halua. Toisin sanoen kävisin varmaan ainakin osapäivätöissä, jos päättäisin asiasta ihan yksin, mutta vaimon kotona oleminen on miehelle statussymboli, jota hän on tavoitellut pitkään. Se on hänelle tärkeämpää kuin ura minulle.

Olemme siitä onnellisessa asemassa, ettei meidän tarvitse tuoda kahta palkkapussia taloon. Se on nimittäin jo maksettu miehen perintörahoilla. Mieheni tienaa sen verran hyvin, että tulemme hyvin toimeen näinkin. Ei kuitenkaan niin hyvin, että olisin varsinainen edustusvaimo: meillä ei esimerkiksi ole varaa mihinkään palveluskuntaan tai golfkenttään.

En siis ole perinteinen pikkuvaimo, vessanpöntönkin pesen ihan itse. Aina. Puutarhan hoidan yksin, ja siivoan yksin. Jotakin tekemistä pitää olla koko päivän. En kehtaisi harrastaa mitään seurapiirihömppää, emmekä me sitä paitsi niihin piireihin kuulukaan. Talon remontit mies hoitaa kavereidensa kanssa.

Sen verran olen eteeni katsonut, että talo on molempien nimissä ja saan erotilanteessa puolet omaisuudesta. Se oli ikään kuin vaihtokauppaa: minä jään toistaiseksi kotiin mutta selustan pitää olla turvattu.

Yksi sijoitusasunto meillä on Helsingissä, se on hankittu velaksi ja vuokrattu määräajaksi. Vuokratuloilla kuoletamme lainan lyhennyksiä. Tarkoitus oli, että siitä voisi tulla aikanaan opiskelukämppä lapsille. Mutta kun ei tullut niitä lapsia, eikä lääkärin mukaan koskaan tulekaan. Mies ei myöskään suostu adoptioon, mutta vielä minä hänet pehmitän.

Elämäni olisi kuitenkin toistaiseksi ihan mukavaa, jos meillä olisi käytössä jokin vakiosumma talousmenoja varten. Meillä mies kuitenkin maksaa kaikki laskut ja käy ne laskimen kanssa läpi ruokakaupan laskua myöten. Mies ei mitenkään kontrolloi menemisiäni ja tulemisiani, mutta rahan suhteen hän on varsinainen friikki.

Niinpä käytän lähinnä käteistä rahaa, ja lisää rahaa pitää muistaa pyytää joka kerta erikseen. Mies ei ole pihi eikä vaadi minua tilille joka pikkusummasta, mutta kyllä se suomalaista naista kyrsii, kun ei ole omia tuloja.

Ajatellaan vaikka shoppailua. Voin ostaa mitä vaatteita katson tarpeelliseksi haluta, mutta sitä ennen minun on rahaa saadakseni kerrottava miehelle, että olen menossa kaupungille ostoksille ja käyn ehkä myös kahvilla. Sanon, että ajattelin tarvitsevani noin sata euroa. Tämä vetää sitten tilikirjan esiin ja merkitsee sata euroa kulutettavaksi "vaateostoksiin" ja esimerkiksi seitsemän euroa "virkistäytymiseen". Argh!

Jaanan tarina:

Viime viikolla muutti viimeinen lapsista pois kotoa. Siihen asti nimitin itseäni "kotiäidiksi", nyt on mielestäni pakko totutella olemaan "kotirouva".

Totuus on se, että en enää usko pärjääväni työelämässä. Ensin oli tarkoitus jäädä kotiin vain siihen asti, että esikoinen aloittaisi koulun. Sitten alkoi tuntua kurjalta ajatukselta lähettää niin pieni aamuisin pimeälle tielle koulumatkalle avain kaulassa.

Jäin kotiin hoitamaan lapsia vielä yhdeksi vuodeksi. Ja sen jälkeen aina vuodeksi kerrallaan.

Lapsia oli kuitenkin siunaantunut peräjälkeen kolme kappaletta. Selitin miehelle, että säästämme päivähoitomaksuissa lähes saman verran kuin minkä olisin töissä saanut kuukausipalkkana.

Rahasta oli pitkään tiukkaa, varsinkin kun lapsilisätkin oli sovittu ohjattavaksi miehen tilille. Hänellä on oma firma, jonka konehankinnat ja niiden ylläpito nielivät jokaisen ylimääräisen lantin, jos mielimme pitää miehen työnsyrjässä kiinni ja meidät kaikki leivässä. Auttelin kirjanpidossa palkattomana apulaisena sen minkä lapsilta kerkesin.

Niinpä minulta puuttuivat sellaiset itsestäänselvyydet kuin oma palkkatili, jolle olisin saanut aina määräsumman määräaikaan, palkallista lomista nyt puhumattakaan. Mies antoi rahaa sen minkä pystyi irrottamaan, se vaihteli sen mukaan, miten firmalla oli mennyt ja tarvitsiko joku lapsista jotakin uutta. Tiesin aina pennilleen, paljonko käyttötililläni oli.

Olen sen verran vanhan polven naisia, että lasten vartuttua teini-ikään tunsin suurta häpeää siitä, että olin käytännöllisesti katsoen ollut aina miehen elätettävänä. Minä, koulutettu suomalainen nainen en ansainnut omaa elatustani, vaikka olisin hyvin voinut mennä töihin. Lykkäsin sitä vain aina yhdellä vuodella...ja taas yhdellä. En vain saanut sitä aikaiseksi, ja nyt taitaa olla myöhäistä.

Vaikka nyt menee jo taloudellisesti hyvin ja velatkin on lähes maksettu, tunnen selittämätöntä ahdistusta raha-asioista. Luulen, että se on pohjimmiltaan huonoa omatuntoa, kun annoin asioiden ajautua siihen pisteeseen, että jouduin lähes aikuisten lasten äitinä pyytämään mieheltä kuukausirahaa. Nykyisin sentään pyydän isompia summia...


Teksti: Hanna Myllys

Kuvat: Shutterstock, Futureimagebank

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot