Mainos
Mainos

Miten kohtaat jumalallisen karhun?

Karhu on ollut monen pohjoisen kansan toteemi, palvottu ja kunnioitettu eläin, kultin kohde, heimon ja suvun symboli. Karhun kynsillä ja hampailla on uskottu olevan parantavaa ja suojelevaa voimaa. Muinaisina aikoina uskottiin myös, että karhun sapella rakastavaisten onni säilyi pitempään.

Näihin aikoihin karhut heräilevät makoisilta talviuniltaan. Jos tuo Euroopan suurin petoeläin löntystelee vastaasi keväisellä metsäpolulla, tiedätkö miten suhtautua metsänvaltiaaseen.

Vanha kansa tiesi, sillä esi-isiemme maailmassa karhu ei ollut mikään tavallinen metsäneläin vaan pikemminkin metsäihminen, jonka uskottiin ymmärtävän puhetta ja osaavan laskea ainakin yhdeksään. Karhua pidettiin muutenkin älykkäänä, lähes jumalallisena olentona. Esi-isämme pelkäsivät ja kunnioittivat karhua, mutta he eivät pitäneet sitä petona.

Otso ja mesikämmen

Karhun ei uskottu käyvän ihmisen kimppuun ilman erityistä syytä, mutta noita saattoi loitsia sen vihaiseksi. Karhun lepyttämiseksi oli tiedossa monia keinoja. Metsänvaltiaan uskottiin perääntyvän raivokkaimmastakin hyökkäyksestä kuullessaan syntymänimensä Hiiden honka. Karhua lauhduttivat myös kohteliaisuudet ja kun sille selitti sen olevan viaton tekoihinsa.

Monissa kulttuureissa pyhän ja voimakkaan olennon nimen lausuminen on ollut kiellettyä. Karhuakaan ei saanut puhutella nimeltä, sillä sen uskottiin astuvan nimensä lausujaa kohti. Siksi karhusta käytettiin paljon kiertoilmaisuja ja lempinimiä, joista tutuimpia ovat otso ja mesikämmen.

Kunnioitettu kantaisä

Monet pohjoiset kansat pitivät karhua esi-isänään. Kerrotaan, että suurimmassa osassa Suomea ihmisen on ajateltu polveutuneen hirvestä, mutta Karjalassa karhua kunnioitettiin kantaisänä. Tähän viittaavat nimet kouvo ja kouko, jotka ovat alunperin tarkoittaneet vanhusta tai isoisää.

Karhun tappaminen eli kaato tuli tehdä arvokkaasti. Pesässään nukkuva karhu herätettiin rituaalisin menoin. Nukkuvaa karhua ei saanut tappaa, jotta sen henki ei jäisi harhailemaan metsään.

Metsässä tapetun ja nyljetyn karhun liha ja nahka vietiin kylään. Kun karhunpään kantaja tuli eteisen kynnykselle, käskettiin nuoret pojat ja tytöt pois, jotta he eivät ymmärtämättömyyttään käyttäytyisi epäkunnioittavasti. Kaiken piti tapahtua pyhästi ja vakavasti, jotta seuraaviin kaatoihin mentäessä ei tarvitsisi pelätä metsänjumalan vihaa.

Karhuaterialla jaettiin eläimen voima

Sitten sovittiin karhupeijaispäivästä, joihin liittyivät sekä hautajaiset että Kouvon päälliset eli häät. Näihin arvokkaisiin pitoihin kerättiin viljaa oluen ja viinan keittämistä varten.

Kun juhlapäivä koitti, kylän väki kokoontui kirkkovaatteisiin pukeutineena johonkin kylän taloista. Siellä karhun kunniaksi määrättiin poika sulhaseksi ja morsiuspukuun pukeutunut tyttö morsiameksi. Ruoaksi tarjoiltiin ”vainajan omaa lihaa hernekeiton kera”. Karhun syönti oli uhriateria, jossa yhteisön jäsenet jakoivat karhuaterian lisäksi eläimen voiman.

Kuolinkelloja karhulle

Karhun hautajaiset olivat metsänvaltiaan ylösnousemusjuhla. Vielä 1600-luvulla Keski-Suomessa soitettiin kuolinkelloja karhulle samalla tavoin kuin ihmiselle. Hautajaisissa ”pappina” toimi yleensä kunnioitetuin vanhus, tietäjä. Hänen tehtävänään oli uhritoimitusten suorittaminen ja karhun hengen poislähettäminen taivaanjumalan luo.

Karhupeijaiset ovat olleet hautajaisrituaalin lisäksi myös oikeita ilojuhlia, joissa pitoväki on laulanut, rummuttanut, tanssinut, paininut, esittänyt teatteria, pilaillut ja huvitellut eri tavoin. Juhlat kestivät useita päiviä, tavallisesti viisi päivää uroskarhun ollessa kyseessä, naaraskarhun peijaisia juhlittiin neljä päivää.

Kallo ripustettiin honkaan

Peijaisten päätteeksi karhun kallo vietiin metsään hautajaissaattueessa ja ripustettiin honkaan. Se oli eräänlainen hedelmällisyysriitti, jolla pyrittiin turvaamaan tulevaisuuden saaliit. Kyseessä ei ollut varsinainen uhrirituaali, vaan enemmänkin vainajaan kohdistuvan velvollisuuden täyttäminen.

Karhun sielulle suotiin mahdollisuus kiivetä puuta pitkin taivaalliseen kotiinsa ja palata sieltä jälleen uudestisyntyneenä metsästysmaille. Usein kallo siunattiin katsomaan itään, jotta karhun sielu osaisi lähteä kulkemaan kohti auringonnousua.

Kynsissä ja hampaissa taikaa?

Karhun kynsillä ja hampailla on uskottu olevan parantavaa ja suojelevaa voimaa. Niitä on käytetty suosittuina amuletteina ja koriste-esineinä. Karhun kynnet ovat kuuluneet lähes jokaisen poppamiehen vaatetukseen. Kynnen avulla tyttö saattoi lisätä viehätysvoimaansa tai toisaalta kateellinen kilpasisko saattoi sillä rikkoa kihlaparin onnen. Uskottiin, että karhunsapella rakastavaisten onni säilyi pidempään.

Teksti: Katriina Nikula

Lähteet: Evon ammatti-instituutin päättötyö 2001, jonka lähdeluettelossa mm: Haavio, M 1967: Suomalainen mytologia WSOY, sekä Karhuseura.net

Kuvat: Colourbox, Shutterstock

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme