Mainos
Mainos

Pilkkuja pitkin naamaa – piilotatko pisamat?

Monet pisamanaamat eivät luopuisi koristeistaan mistään hinnasta. Yhtä monet maalaavat ne huolellisesti piiloon meikkivoiteella.

Pisamat ja kesakot, auringon- ja teerenpilkut menevät arkikielessä iloisesti sekaisin. Tarkkaan ottaen sanat eivät ole synonyymeja, vaan pienet pisamat (eli auringon- tai teerenpilkut, Ephelis) ovat ihon pigmenttihäiriö, jonka oletetaan aiheutuvan auringon säteilystä. Kesakot (Lentigo) taas ovat ruskeita tai mustia, läpimitaltaan jopa 1–2 senttimetrin mittaisia pigmenttiläiskiä, joiden väri säilyy samana koko vuoden. Ne eivät aiheudu suoraan auringonvalosta vaan todennäköisesti hormonaalisista syistä, sillä niitä ilmestyy ihoon vasta keski-iässä tai vanhuudessa. Toisaalta on olemassa myös auringon aiheuttamia kesakkoläiskiä, jotka tunnetaan myös nimillä aktiiviset kesakot tai vanhuusiän pisamat.

Pisamia syntyy iholle erityisesti keväällä ja kesällä auringon paistaessa kirkkaasti. Pisamat tummuvat auringossa eli erottuvat selvästi keväällä ja kesällä sekä vaalentuvat talvella. Aidosti punatukkaisella on yleensä aina pisamia erityisesti lapsuudessa, jolloin niitä voi olla Vihervaaran Annan tavoin "sadoittain ympäri kasvoja". Aikuisikään mennessä pisamat yleensä vähenevät. Joiltakin ne häviävät kokonaan. Pisamia syntyy erityisesti kasvoihin, vaikka silloin kun pisamia on runsaasti, niitä on myös harteilla ja dekoltee-alueella sekä selässä. Pisamat myös periytyvät, joten pilkut säilyvät suvussa.

Nenänvarrella viipyvät muutamat pisamat ovat monen mielestä hurmaava yksityiskohta naisen kasvoissa, mutta miehet yleensä nolostelevat niitä omissa kasvoissaan. Ehkä ne koetaan turhan naiselliseksi yksityiskohdaksi.

Kiusasta kivaksi piirteeksi

Kesakot ja pisamat olivat pitkään merkki rahvaanomaisesta ulkotyönteosta eli kosketuksesta auringon kanssa: – Olen vielä kirjavana kesakoista kuin helmikanan muna ennen kuin tämä päivä on lopussa, sanoo Scarlett O'Hara synkästi Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaanissa jouduttuaan paahtavan auringon armoille.

Vuonna 1945 ilmestyneessä Peppi Pitkätossussa nimihenkilö marssii kemikalioon, joka kysyy mainoksessaan retorisesti "Kärsittekö pisamista?" Vaikka Peppi julistaa, ettei hän suinkaan kärsi omistaan vaan päinvastoin pitää niistä, samanlaiset mainokset olivat yleisiä pitkälle 60-luvulle asti. Vaikka hienon naisen ei enää tarvinnutkaan näyttää haudasta karanneen kalpealta, tasasävyinen iho oli kuitenkin ihanne.

Toisaalta 70-luvun individualismi alkoi nostaa päätään ja luonnonmukaisuuden ihanne valtasi alaa. Vaatteet olivat pitkästä aikaa rentoja ja mukavia. Hiukset kammattiin pehmeästi jakaukselle, ja ne saivat valua vapaasti molemmin puolin päätä. Meikkauksessa keskityttiin värikkäisiin luomiin ja huuliin, puuteria ei käytetty enää paksua kerrosta aikaisempien vuosikymmenten malliin. Niinpä kesakotkin saivat taas olla estoitta esillä, ja kun punaisesta tukasta tuli muoti-ilmiö, pisamat hyväksyttiin kaupan päälle ja niitä alettiin pitää pirteyden takuuna. Niitä jopa maalattiin ihoon ruskealla kulmakynällä, turvauduttiinpa tässä asiassa tavallisiin, ohutkärkisiin tusseihinkin.

Peitä vai paljasta?

– Kasvoilleni alkoi ilmestyä pisamia kuutisen vuotta sitten, kertoo nyt 17-vuotias Asta. – Osasin odottaa niitä, sillä isän kasvot ovat kirjavanaan kesakoita ja kaikilla sisaruksillani on niitä. Yritän peittää ne meikkivoiteella, en halua olla enää söpö pisamanaama vaan jo vähän uskottavamman näköinen.

– Mieluiten olisin kokonaan ilman voidetta, mutta pilkut ärsyttävät niin paljon, että jotakin on tehtävä. Ne kuultavat joka tapauksessa läpi, mutta eivät niin huomiota herättävinä kuin ilman meikkiä. Nenälle ei kuitenkaan voi levittää tavallista paksumpaa kerrosta, se näyttäisi kokkareiselta, oli voide miten laadukas tahansa,

Asta toteaa otsa rypyssä. – Peittävämpi meikkivoide kuten Joe Blascon tuotteet ehkä auttaisivat paremmin.

51-vuotias Ritva puolestaan pitää pisamistaan kovasti. Hänestä ne nostavat mukavasti ilmettä varsinkin nyt keski-iässä, koska kiinnittävät huomiota kasvojen keski- ja yläosaan. Ne toimivat siis samoin kuin ihoon liimattavat kauneuspilkut rokokoo-aikaan, eikä Ritva ole ikinä peitellyt pisamiaan, päinvastoin. – Nehän ovat parasta mitä kasvoissani on! Näytän pirteältä, vaikka mieli olisi kuinka maassa. – Saa nähdä sitten kun tästä vielä rypistyn, venyvätkö pisamat ihon mukana viivoiksi vai miten naamani mahtaa käydä!

Ainoastaan se häntä harmittaa, kun pisamia on nenällä niin tiheässä, että kasvot kauempaa katsoen näyttävät likaisilta. – Pisamia on näes kahta väriä, harmahtavia niin kuin minulla ja sitten reilusti ruskeita. Harmaa vaikuttaa niin helposti vähän pölyiseltä, mutta en silti antaisi pilkkujani pois.

Teksti: Hanna Myllys

Kuvat: Futureimagebank

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme