Mainos
Mainos

"Sinusta ei koskaan tule mitään" – lapsuuden haavat eivät parane

Niin kauan kuin muistan, en ole kelvannut mihinkään. Niinpä kuka tahansa voi kävellä ylitseni, ja lähes kaikki kävelevätkin.

Varhaisimmat muistoni ovat siltä ajalta, kun olin kolme- tai neljävuotias. Muistan äitini kärsimättömän äänen, kun hän riuhtaisee värikirjani kädestäni.

– Etkö sinä nyt millään tajua, että reunat ovat sitä varten, että pysäytetään se kynä? Kuinka kukaan voi olla noin tajuttoman kovapäinen? Sinulle tulee kyllä hankaluuksia koulussa! hän sanoo.

Opin pelkäämään ajatusta koulusta, jossa en oppisi mitään. Eniten pelkäsin kuitenkin äitini hermostumista ja aina uusia paljastuksia tulevaisuuden hankaluuksista, sillä tottahan äiti tiesi nämä asiat. Hän katseli minua saunassa, kun olin viisivuotias, ja kertoi ettei minun kannattaisi hankkia lapsia, koska olin sen mallinen, että synnytyksistä tulisi hirveän kivuliaita. Kun opin ajamaan ilman apupyöriä vasta kuusivuotiaana, äiti oli jo lähes epätoivoinen.

– Kuinka minä olen voinut saada tuollaisen lapsen, hän sanoi naapurille teatraalisesti huokaisten. – Sillähän on kaksi vasenta jalkaa.

Äiti oli itse entinen kilpavoimistelija, hoikka ja notkea kuin pajunvitsa. Minulla oli tapana katsoa hänen vanhoja lehtileikkeitään ja kuvitella valokuvien voitonriemuisen tytön kasvojen tilalle omat piirteeni. Halusin niin kovasti olla niin kuin äiti.

Mitään osaamaton mitättömyys

Ala-asteella halusin isona opettajaksi, koska ihailin kiihkeästi Asta-opettajaani. En koskaan kertonut opettajahaaveitani kenellekään, sillä minähän olin se tohelo, jolla tavarat eivät aina pysyneet kädessä ja joka saattoi kaatua matonreunaankin, täysi tollo verrattomien veljieni rinnalla.

– Se, joka ei itse mitään ymmärrä, ei kelpaa neuvomaan muita, oli äitini sanonut kun olin joskus sortunut kantelemaan minua nipistäneen isoveljen käytöksestä. Siitä ymmärsin, etten ainakaan sopinut opettajaksi.

Sen sijaan vastasin aina, etten ollenkaan vielä tiedä, kun sedät ja tädit kyselivät ammattitoiveistani, mutta sekin suututti äitiä.

– Kyllä tuossa iässä pitäisi jo jonkinlaista ajatusta olla. Tuolla menolla sinusta ei tule koskaan yhtään mitään, hän tuhahti.

Ensimmäiset kiitokset

Kiitettävästä numerosta äitikin hymyili. – Arvasinhan minä, hän saattoi silloin sanoa tyytyväisenä, – arvasinhan minä että sinäkin pärjäät, kun edes vähänkään yrität.

Sen sijaan myrsky oli valmis, jos sain kahdeksikon tai sitä huonomman numeron. Varsinkin matematiikka oli minulle hankalaa. Pahaksi onneksi molemmat veljeni olivat nuoria matikkaneroja. Myös kauan sitten kuvioista häipyneen isäni huhuttiin olleen hyvä laskemaan.

Yläasteellakaan en suuremmin kapinoinut, sillä miksipä elämä olisi siitä muuttunut? Tekisin itseni vain naurunalaiseksi. Olin kuullut olevani kaikessa kelpaamaton niin varhaisessa vaiheessa, että siitä uskosta oli muodostunut minulle toinen luonto.

Kaikessa hiljaisuudessa haaveilin taidelukiosta, sillä varhaisista muistoistani huolimatta piirtäminen tyydytti jotakin syvällä olevaa tarvetta.

Yhtä hyvin olisin kuitenkin voinut hinkua kuuhun. Äiti ei uskonut, että menestyisin lukiossa siitä huolimatta, että ammatinvalinnanohjaaja piti lukioon menoa lähes itsestäänselvyytenä ja keskiarvonikin oli 8,0 – matematiikan kuutosesta huolimatta.

Uskaliaat syövät ujot

Hain ja pääsinkin artesaanilinjalle. Ajattelin epämääräisesti, että myöhemmin voisi olla kiinnostavaa tehdä koruja jonkun toisen firmassa.

Suurin osa opiskelukavereistani aikoi alusta alkaen yrittäjiksi. Sellaista en itse ollenkaan ymmärtänyt, en ikinä olisi uskaltanut perustaa omaa yritystä ja olla täysin oman määrätietoisuuteni varassa.

Käsi- ja taideteollisuusalan toisen asteen tutkinto taskussani en kuitenkaan saanut alan töitä. Siihen olisi tarvittu supliikkia ja itseluottamusta, joita minulla ei ollut. Äitini järjesti minulle työpaikan paikalliseen supermarkettiin, jossa kohtasin Elämäni Miehen, kauppiaan veljenpojan, joka opetteli kaupan hallintoa käytännön töissä Kauppakorkeakoulun kesälomilla.

Lähelle edes jollain tavalla

Muutimme yhteen puolen vuoden päästä ja erosimme asuttuamme yhdessä vuoden päivät. Mies sanoi, että oli kyllästynyt tuuppimaan minua elämässä eteenpäin. Hän ei uskonut, että minua pelotti, sillä siinä vaiheessa olin ulkoisesti rempseä, taiteellinen hölösuu.

Sen kuoren olin kuitenkin itselleni kehittänyt siksi että siten pääsin ainakin vähän lähemmäksi muita, olin vähän normaalimpi. Kun nauroin yhdessä muiden kanssa, ei ollut niin suurta väliä sillä että nauruni oli tekonaurua, menihän se sillä kertaa täydestä.

Avomieheni kanssa olin uskaltanut paljastaa osan aitoa sisintäni, kertonut miten pelkäsin ja kadehdin niitä muita, joilla meni paremmin. Ilmeisesti en kuitenkaan ollut löytänyt oikeita sanoja.

Vasta vanhemmalla iällä olen alkanut pohtia syitä äitini käytökseen ja edes ihmetellä sitä. Isoäitini sisar sanoi äidilleni aikoinaan, kun olin hyvin pikkuinen, ettei ollut hyvä kostaa lapselle sitä, että tämä oli isänsä suvun näköinen. Ehkä syy on siinä, vaikka ajatus niin epäreilusta ajatuksesta saa ihoni kananlihalle. Ehkä minun pitäisi lopultakin rohkaista mieleni ja hankkia terapeutti, mutta sellaisen ajatteleminen saa mieleni entistä matalammaksi. Tuskin onnistun siinäkään.

Reetta, 44.


Mitä ajatuksia Reetan tarina herätti? Kommentoi!

Teksti: Hanna Myllys

Kuvat: Shutterstock

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot