Mainos
Mainos

Tunnettu kirjailija kärsi lapsuudessaan koulukiusaamisesta

Helmi julkaisee otteita rakastetun kirjailijan hätkähdyttävästä elämäkerrasta.

Maailmankuulun menestyskirjailijan ja mm. Madonnan ihaileman Alkemisti-kirjan kirjoittajan Paulo Coelhon elämäkerta on hurjaa luettavaa. Helmi pääsi kurkistamaan 16.3. ilmestyvän Paulo Coelho – Sanojen alkemisti kirjan sisältöön ja poimii kuluvalla viikolla iloksesi parhaita paloja kohutusta uutuuskirjasta. Paulo Coelho – Sanojen alkemisti kirjan on kirjoittanut Fernando Morais.

Kolmas ote: Tunnettu kirjailija kärsi lapsuudessaan koulukiusaamisesta

Ensimmäinen Nossa Senhora das Vitóriasissa koittanut muutos oli lukujärjestys. Oppilaita valmistettiin Santo Inácion komentoon vaihtamalla vapaat lauantait keskiviikoiksi. Leikkiaika korttelin ystävien kanssa vähenivät yhteen päivään viikossa, sunnuntaihin. Lauantaisin, kun muilla oli vapaata, Paulon piti olla koulussa. Keskiviikkoisin, kun hänellä oli vapaata, kavereilla ei ollut aikaa, joten hän ei voinut muuta kuin istua kotona lukemassa ja opiskelemassa.

Nossa Senhora das Vitóriasissa oli lapsia seitsenvuotiaista aina yksitoistavuotiaisiin, ja se painotti alusta pitäen muitakin arvoja kuin koulumenestystä, kuten lähimmäisten arvostamista. Tämä oli tietoisesti valittu yhdeksi kaikkiin vihkoihin painetuista koulun kymmenestä käskystä, jotka oppilaiden oli osattava ulkomuistista: "On sivistymätöntä, epäkristillistä ja epäkunnioittavaa loukata tai pilkata lahjattomampia tai taitamattomampia koulutovereita."

Paulo ei koskaan oppinut nauttimaan koulunkäynnistä. Hän inhosi poikkeuksetta kaikkia aineita. Hän pakotti itsensä istumaan nenä kiinni kirjassa vain koska halusi päästä luokaltaan. Kahtena ensimmäisenä vuonna Nossa Senhora das Vitóriasissa hän sai hyviä, peräti yli kahdeksan arvosanoja, reilusti yli luokan keskiarvon. Hän oli hyvä jopa käytöksessä eikä saanut siitäkään koskaan alle seitsemän arvosanoja. Kolmannelta luokalta alkoi kuitenkin laskusuunta. Alamäki ilmenee myös kirjeessä, jonka hän lähettää Pedrolle isänpäiväksi 1956:

Isä,

Nyt sinun täytyy auttaa minua läksyissä joka ilta, sillä sain matematiikan kokeesta hylätyn ykkösen. Muuten olen parantanut arvosanoja. Esimerkiksi uskonnossa paransin nollasta kuuteen. Äidinkielessä nollasta kuuteen ja puoleen. Matematiikan numero laski neljästä ja puolesta kahteen ja puoleen. Todistus oli surkea, mutta olen parantanut vähän, 25. sijalta 16. sijalle.

Kunnioittaen,

Paulo

Tosiasiassa 25. sija tarkoittaa huonointa, koska Nossa Senhora das Vitóriasissa oli vain 25 poikaa joka luokalla, aivan, pelkkiä poikia, sillä oppilaitos oli Santo Inácion tapaan poikakoulu. Mutta se että Paulo oli luokan hännänhuippu ei tarkoittanut, että Coelhojen kotona olisi kasvanut joku heikkoälyinen aasi. Päinvastoin. Paulo inhosi koulua mutta rakasti lukemista. Hän luki satuja, Monteiro Lobatoa, Tarzania, kirjoja joita vanhemmat ostivat ja joita ystävät lainasivat. Pian Paulosta kehittyi naapuruston tarinankertoja.

Täti Cecília Dantas Arraes, lakkapulloiskun uhrin äiti, muisteli vielä vuosien jälkeen "vekaraa, jonka rimppakintut sojottivat polvihousujen väljistä lahkeista": "Jos Paulo ei ollut tekemässä pahojaan, hän istui jalkakäytävällä kertomassa tarinoita ympärille kerääntyneille ystäville."

Kukaan ei muista, olivatko tarinat tosia, mutta ne kertoivat usein sodista, prinsseistä tai vakoojista. Eräänä iltana Paulo istui television ääressä katsomassa vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa suosittua tietokilpailuohjelmaa. Siinä muuan opettaja vastaili kysymyksiin Rooman valtakunnasta, ja kun juontaja kysyi kuka oli Julius Caesarin seuraaja, Paulo pomppasi ylös ja säikäytti kaikki vastaamalla ennen opettajaa:

– Augustus.

Hän tiesi muutakin kuin nimen.

– Minä olen aina pitänyt keisari Augustuksesta. Onhan hänen mukaansa nimetty latinaksi elokuu, jolloin minä synnyin.

Tietomäärä korvasi ystäväpiirissä fyysisen heikkouden. Laihana rääpäleenä Paulo oli sekä naapurustossa että koulussa "raukkis", jollaisiksi siihen aikaan kutsuttiin poikia jotka eivät tappele vaan saavat aina selkäänsä. Koulukiusauksen uhri keksi kuitenkin, kuinka erottua joukosta edukseen: tietämällä enemmän kuin muut, lukemalla tarinoita joita koulutoverit eivät tunteneet. Paulo tiesi, ettei pääsisi koulun urheilukilpailuissa koskaan ensimmäisille sijoille, joten hän osallistui niihin vain silloin kun se oli arvosanaa varten pakollista. Kuultuaan kolmasluokkalaisille järjestettävästä kirjoituskilpailusta hän päätti kuitenkin osallistua. Aiheena oli siihen aikaan vuosijuhlaa viettävä brasilialainen Alberto Santos-Dumont, ”ilmailun isä”, josta sai kirjoittaa käsin enintään kaksi vihkon sivua. Keneltäkään apua pyytämättä Paulo kirjoitti lyhyen, alle kahdensadan sanan laajuisen aineen:

Olipa kerran poika nimeltä Alberto Santos-Dumont. Alberto katseli päivät pitkät aamuvarhaisesta asti, kuinka linnut lensivät, ja ajatteli välillä: ”Jos kotkat lentävät, miksen minäkin voisi lentää, kun olen kotkia viisaampi?” Santos-Dumont päätti opetella, ja hänen isänsä ja hänen äitinsä Francisca Dumont panivat hänet lennokkikouluun.

Monet olivat jo yrittäneet lentää, kuten isä Bartolomeu de Gusmão ja Augusto Severo. Jälkimmäinen rakensi kuumailmapallon ja kuoli, kun se putosi. Mutta Santos-Dumont ei antanut periksi. Hän rakensi kaasulla täytetyn ison putken, joka lensi, kiersi Jefelin tornin [sic] Pariisissa ja laskeutui samaan paikkaan josta oli lähtenyt.

Sen jälkeen hän päätti keksiä ilmaa painavamman lentokoneen. Rungon hän teki bambusta ja silkistä. Vuonna 1906 hän koitti [sic] koneen toimivuutta Bagatellen niityllä. Yleisö naureskeli ajatellen, ettei hän pääsisi ilmaan. Koe alkoi, Santos-Dumont juoksi 14-bis-koneensa kanssa yli 220 metriä, ja äkkiä pyörät nousivat ilmaan. Väkijoukko huudahti ”ooh” ja siinä se. Lentokone oli keksitty.

Paras aine valittiin koulutoverien äänestyksellä. Paulon usko omaan kirjoitelmaansa oli niin heikko, että hän äänesti toista ainetta. Kun äänet oli laskettu ja hän kuuli voittaneensa kilpailun, hän ällistyi. Hänen äänestämänsä koulutoveri tuli toiseksi mutta diskattiin, kun selvisi että tämä oli kopioinut tekstin suoraan sanomalehdestä.

Kilpailumenestys ei kuitenkaan heijastunut muihin aineisiin. Kun koitti aika pyrkiä Santo Inácion yläasteelle, Nossa Senhora das Vitóriasin ankaruudesta ja kurista ei ollut hyötyä, sillä Paulo sai ehdot. Rangaistusta ei tarvinnut odottaa: hänen piti jäädä Rioon setänsä ja tätinsä luokse, ottaa yksityisopetusta ja suorittaa ehdot, joten hän ei päässyt perheen jokavuotiselle lomalle isosetänsä luokse Araruamaan, miellyttävään järvenrantakaupunkiin Rion osavaltion rannikolla, sadan kilometrin päässä Rio de Janeirosta.

Jotta vapaa-aikaa ei olisi jäänyt liikaa, pojan heiveröisyydestä huolestunut äiti päätti, että aamuisin tämä kävisi liikuntakoulussa São Joãon kesäsiirtolassa, armeijan linnoituksessa, joka sijaitsi rauhallisessa, romanttisessa Rion keskustakorttelissa Urcassa. Paulo joutui tekemään kahta vihaamaansa asiaa – urheilemaan aamuisin ja opiskelemaan iltapäivisin – joten hänelle ne kaksi kuukautta olivat yhtä helvettiä.

Lygia vei pojan joka aamu Urcaan, minne pääsi Botafogosta suoralla linja-autoyhteydellä, ja luovutti hänet raakalaisille. Loputtomien punnerrusten, juoksukilpailujen ja telinevoimistelun päätteeksi painajainen huipentui joka päivä kauheaan hyppyyn. Aikuiset ohjaajat järjestivät viisikymmentä poikaa jonoon ja panivat heidät hyppäämään sillalta linnoitusta ympäröivän metsän keskellä virtaavaan jääkylmään jokeen.

Vaikka Paulo tiesi, ettei kukaan voinut hukkua tai loukkaantua, pelkkä ajatus joesta sai hänet paniikkiin. Ensimmäisinä viikkoina hän oli joka päivä jonon viimeisenä. Hän kärsi jokaisesta sekunnin murto-osasta odotellessaan vuoroaan tarttua kaiteeseen ja syöksyä tyhjyyteen. Hänen sydämensä pamppaili vimmatusti, hänen kämmenensä hikosivat, hän olisi halunnut itkeä, huutaa äitiä apuun, pissata housuun, mitä tahansa, hän olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa, jottei hänen olisi tarvinnut hypätä niin korkealta. Mutta vielä enemmän hän kammoksui pelkurin mainetta, ja piina toistui joka päivä. Kerran hän kuitenkin sai kuningasajatuksen: "Jos menen jonon ensimmäiseksi, en kärsi niin kauan."

Ongelma oli ratkaistu. "Ei se hyppäämisen pelko minnekään kadonnut", hän muisteli vuosia myöhemmin. "Mutta kärsimys loppui ja opin elämäni ensimmäisen läksyn: kohtaa rohkeasti ongelma, sillä kerran se vain kirpaisee." Tosiasiassa ne kaksi ja puoli kuukautta olivat hukkaan heitettyä rahaa ja piinaa. Paulo ei päässyt luokalta.

Tärkeää oli kuitenkin se, että kun Paulo oli käynyt luokkansa uudelleen vuonna 1958, hän pääsi toisella yrittämällä Santo Inácioon ja vieläpä erinomaisella keskiarvolla 8,3. Pääsy yläasteelle oli taattu, ja lisäksi hän sai aatelisarvon – 8,3:n keskiarvolla hänestä tuli ”kreivi” Paulo Coelho de Souza. Jos arvosanat olisivat vielä parantuneet, hänet olisi saatettu ylentää ”markiisiksi” tai kenties ”herttuaksi”, joka oli kaikkien vanhempien lapselleen toivoma arvonimi, sillä sen saivat ne joilla oli lukuvuoden päättyessä kaikissa aineissa 10:n arvosana.

Sitä iloa Paulo ei kuitenkaan vanhemmilleen suonut. Koko kouluaikana lastentarhasta yliopistoon pääsy Santo Inácioon oli ainoa onnen hetki. Kouluarvosanat laskivat vuodesta 1959 aina vuoden 1965 lukion tiedelinjan päättötodistukseen yhdestä Rio de Janeiron huonoimmista kouluista. Yllättävä pääsy oppilaitokseen oli kuin viesti huonon oppilaan vanhemmille. Ikään kuin Paulo olisi halunnut sanoa Lygialle ja Pedrolle: unelmanne Santo Ináciosta on toteutunut, jättäkää minut nyt rauhaan. Käyttääksemme samaa ilmaisua, jota Paulo on itse käyttänyt teoksissaan monta vuotta myöhemmin, 8,3:n keskiarvo näytti olevan hänen viimeinen saavutuksensa normaalien ihmisten maailmassa.

Tarina jatkuu jälleen huomenna!

Lue ensimmäinen osa:
Lue kirjan toinen osa:

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme