Mainos
Mainos

Aistien maailmassa: Miten sokea kokee värit?

Miltä punainen näyttää, entä sininen? Millaista on kauneus? Osaat varmasti vastata näihin kysymyksiin omasta puolestasi, mutta osaatko kuvitella, mitä sokea niihin vastaisi?

Vuonna 1966 keskosena syntynyt Sari, 44, on ollut lapsesta saakka sokea. Happikaapin liian suuri happipitoisuus vaurioitti Sarin silmänpohjia niin, että hän menetti näkönsä.

– En ole ikinä nähnyt. Valontajua minulla jonkin verran on. Jos aurinko paistaa oikein kirkkaasti, niin saatan aistia sen. Sisätiloissa en esimerkiksi erota, missä ikkuna on ja onko valoisaa, Sari kuvaa.

Usein kuulee kerrottavan ihmiskehon ihmeistä: kun yksi aisti otetaan pois, muut terästyvät. Sarin mukaan aistit harjaantuvat käytön kautta.

– Jos on ollut lapsesta saakka sokea, niin siitä asti automaattisesti rupeaa tunnustelemaan asioita ja kuuntelemaan, että mikä ääni tuo on. Mutta jos aikuisena sokeutuu, joutuu opettelemaan näitäkin asioita. Kun aisteja käytetään, ne sitten harjaantuvat.

"En kuvittele kuvia"

Ihminen elää ja toimii suurelta osin näkönsä varassa, ja jopa kielemme on mukautunut pääaistimme tarpeisiin: nähdään, näytät ihanalta, mielikuva, kuvitella! Mutta kuvitteleeko sokea?

– Mä en näe kuvia ollenkaan. Jos joku sanoo vaikka, että tässä on koiran kuva, niin tunnen käsissäni sen pehmeän karvan ja mulla vilisee päässä esimerkiksi "luppakorva", "pystykorva", "pieni", "iso". Sitten rupean kyselemään, että minkäs näköinen se koira on, Sari kuvailee.

Sarille syntyy kyllä mielikuvia asioista, joita hänelle kerrotaan. Kuvat syntyvät kuitenkin hänelle sopivalla tavalla – siis tavalla, jossa näön osuus ei ole pääosassa.

– Jos joku kertoo, että kuvassa on sitä ja sitä, kyllä mun mielikuvitus rupeaa rakentamaan mulle sopivaa juttua siitä. Kuinka lähinnä se on totuutta, sitä en tiedä. Parhaimmillaanhan sen ilmapiirin saattaisi sieltä saavuttaa, jos joku osaisi kuvailla sen tarpeeksi hyvin, Sari sanoo.

Sarilla ei ole käsitystä siitä, miten asioita voisi kuvata piirtämisen keinoin.

– Esimerkiksi kuppi, miten se piirretään. Mä voisin piirtää sen sellaisena U:n mallisena kiemurana.

Lempivärinä vaalea labradorinnoutaja

Äiti puki Sarin pienenä usein siniseen ja valkeaan. Aikuisiällä hän on alkanut mieltyä myös punaiseen väriin.

–En ole sillä lailla vaateihminen, mutta pyrin siihen, että olisi siistit vaatteet. Ja yleensä tiedän kyllä, minkä väriset vaatteet mulla on päällä. Kyllä väreillä merkitystä on, vaikken itse niitä näekään.

Sari käsittää värit paljolti sen kautta, mitä on niistä kuullut, lukenut tai oppinut teoriassa. Mutta millaisia ovat värit, joita ei ole koskaan voinut nähdä?

– Mullehan värit tulevat makuina ja hajuina. Vihreä tuoksuu ruoholta. Kävin 1993 kesällä Dublinissa ystävien kanssa, niin siellä lentokentällä ja lentokoneessa jo tuli sitä ruohon tuoksua. Kun joku puhuu, että jokin on vihreää, aina tulee olo että istun lentokoneessa ja tulee todella voimakas leikatun ruohon tuoksu, Sari kuvaa.

Keltaisen Sari tuntee appelsiinin makuna kielellään. Punainen taas on lapsuuden lakki, joka tuntui aivan tietynlaiselta – punaiselta.

– En näe värejä, mutta ne herättää mielikuvia ja yhdistyy mun koettuun elämään.

Onko sokealla lempiväriä?

– Ilman muuta tämä erittäin vaalea labradorinnoutaja. Se tuntuu niin ihanalta käteen, Sari sanoo.

"Ei kaikessa tarvitse pärjätä yksin"

Sarin kulkee kaupungilla opaskoiransa kanssa. Sokealta kysytään usein, miten hän pärjää normaalielämässä ja suoriutuu arkiaskareistaan.

– Se on ihmisille kaiken kaikkiaan semmoinen mysteeri, että miten sitä sokeana ihmisenä tekee ne samat asiat kuin kuka muu tahansa. Mä joudun tekemään ne vain hiukan eri tavalla, ja jotkut vie enemmän aikaa. Ihan samat asiathan ne ihmisten täytyy tässä elämässä hoitaa, kotiaskareet ja muut.

Sari kertoo kärsivänsä henkilökohtaisesti siitä, että kaikki automatisoidaan ja henkilökohtainen kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa vähenee.

– Koen, että tietynlainen palveluhenkisyys, toisen ihmisen auttaminen ja huomioonottaminen ovat vähenemään päin. Rakennetaan yhä isompia ostoskeskuksia, kaikki palvelut saman katon alla mutta ihmisiä ei missään. Kaikki automatisoituu. Pitää painella vain nappeja tai pahimmassa tapauksessa kosketusnäytöillä pelataan, Sari toteaa.

Sari toivoisi, että myös näkövammainen voisi liikkua ympäristössään vapaasti ja itsenäisesti tietäen kuitenkin samalla, että apua saa tarvittaessa.

– Haluaisin muuttaa ihmisten asenteet. Ettei kaikessa tarvitse pärjätä yksin, eikä kaikkea tarvitse hallita, vaan on olemassa tietoa tarjolla ja on varauduttu siihen, että saa apua, Sari sanoo.

Kulkemista kuuloaistin avulla

Kaupungilla liikkuessasi näet rakennukset, kadut ja liikenteen vilinän. Sari sen sijaan kuulee ne.

– Kun kävelen, niin kuulen askelteni kaiusta, minkä kokoisia rakennukset ovat. Että onko se muuntajakoppi tai pylväs, vai onko se joku hirvittävän iso, joka jatkuu ja jatkuu. Kun seinä loppuu, kuulen sen ympäristön kaiusta.

Sari kuulee kaikujen avulla myös, onko ympäristö pehmeä eli kasvillisuuden täyttämä, vai kova kaupunkimaisema.

– Jos kaikki on tarpeeksi kaukana, en kuule mitään muuta kuin sen avaran paikan ja oletan, että se on parkkipaikka tai aukio. Kuuloaisti kertoo hyvin paljon siitä ympäristön akustiikasta, samaten kuin sisätiloista. Minkä kokoiseen huoneeseen tulee, sen kertoo askelten kaiku.

"Saanko katsoa?"

Sarin mukaan on elokuvien luomaa harhaa, että sokealla olisi tarve tunnustella toisen ihmisen kasvoja oppiakseen tuntemaan hänet. Kyseessä on niin intiimi alue, ettei Sari lähtisi koskettelemaan kuin hyvin läheisen ihmisen kasvoja.

– En todennäköisesti pystyisi edes arvioimaan, onko jollakulla pyöreät vai kaidat kasvot. Siihen ei ole harjaantunut. Mun olisi pitänyt käydä joku koulutus, että oppisin tunnistamaan ihmisten kasvoja, että tietäisin, mitä piirteitä niissä pistäisin merkille, Sari sanoo.

Jos ihmistä ei näe eikä häntä tunnustele, niin mistä tietoa sitten saa? Sarin mukaan puhetapa ja kehonkieli kertovat paljon.

– Halata voi, kätellä voi, ja jos joku opastaa mua, niin otan siitä kyynärpään yläpuolelta kiinni. Kädenpuristus tai halaus kertoo ihmisestä jo tosi paljon. Ja se, miten se liikkuu, miten istuu kun istutaan ja jutellaan, onko hermostuneen vai rauhallisen oloinen, Sari kuvaa.

– Kyllä mulle aina ihmisestä tulee mielikuva. Se, kuinka oikeaan se osuu, on sitten eri juttu. Ensivaikutelma on hirveän tärkeä. En osaa tarkalleen edes sanoa, että mistä se tulee. Vaikken sitä ihmistä näe, niin se ensivaikutelma tulee tosi nopeasti, hän toteaa.

Pieniä yksityiskohtia tai tavaroita Sari voi myös pyytää "nähtäväkseen".

– Jos joku sanoo, että osti kirpparilta tosi laadukkaan laukun, niin käytän sanoja "voinko nähdä", vaikka katson sormilla. Tai jos joku sanoo, että laittoi jännää geeliä hiuksiin ja nyt hiukset todella pysyy, niin saatan kysäistä, että voisinko pikkuisen koskettaa, Sari kuvaa.

– Ja häissä morsiamen hääpuvun haluan aina käydä katsomassa.

"Voin jopa unohtaa, etten näe"

Haluaisiko Sari sitten nähdä, muutenkin kuin käsillään?

– Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Mä olen kuitenkin keski-ikäinen. En hirveästi mieti sitä, että voi, kunpa näkisin. Voin jopa unohtaa sen, etten näe, Sari pohtii.

– Jos joku kehuu, että "voi, miten ihanan kaunis", tai "miten ihanasti kasvanut puu", niin silloin hetkittäin tulee sellainen olo, että voi, kunpa voisin nähdä. Mutta tosi harvoin sitä mietin. Kun tämä tilanne on tämä, niin se on. Ei siinä kummempaa, Sari pohtii.

Sari on käynyt lapsuudessaan Näkövammaisten erityiskoulua ja saanut sieltä sosiaalisia ja käytännön taitoja. Hän on myös elänyt muiden näkövammaisten kanssa, eikä näin erottunut joukosta suuresti. Näkevänä elämä olisi kenties ollut hyvinkin erilaista – vai olisiko sittenkään?

– Mä olen saanut tämän elämän, minkä olen saanut. Varmasti olen sokeana saanut jotain sellaista, mikä olisi muuten jäänyt saamatta. Se on sitä, että mikä painaa minkäkin verran, mitä arvostaa. Kyllä mulla koira olisi, jos olisin näkevä, mutta se ei olisi opaskoira vaan jotain ihan muuta. Onnellinen olen sokeudestani huolimatta.

– En väitä, että sokeus olisi mulle antanut jotain, vaan elämä on antanut mulle nämä asiat ja olen niistä onnellinen. Voi olla, että olisin näkevänä elänyt ihan yhtä onnellisen, mutta todennäköisesti joiltain osin erilaisen elämän, Sari päättää.

Lue myös:

Teksti: Maria Aarnio

Kuvat: Shutterstock

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot