Mainos
Mainos

Balettitanssija kertoo rankasta ammatistaan: "Omille lapsilleni en suosittelisi balettikoulua"

Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa 20-vuotisen uran tehnyt balettitanssija kertoo AVAlle, millaista ammattitanssijan elämä oikeasti on.

"Aloitin baletin tanssimisen seitsemänvuotiaana. Baletti oli pitkään vain harrastus, ja ammattilaisuus kävi mielessä vakavasti vasta 15-vuotiaana, noin vuotta ennen kouluun pyrkimistä. Joskus halusin arkkitehdiksi. Sekin on tarkkaa työtä, ja olen aina pitänyt matematiikasta ja piirtämisestä.

Muutin 16-vuotiaana peruskoulun jälkeen Ruotsiin ammattikoulutukseen. En uskaltanut toivoa, että pääsisin sinne. Kun pääsin, tiesin, että minun on mahdollista tulla tanssijaksi. Silloin oli selvää, että tanssi on tärkein. Kouluaika oli intensiivistä. Olimme koululla aamusta iltaan. Meillä oli myös tavallisia oppitunteja, mutta muuten emme tehneet juuri muuta kuin treenasimme. Olin nuori ja halusin vain kehittyä, tulla tanssijaksi ja saada töitä.

Omille lapsilleni en ehkä suosittelisi balettikoulua. Monesti balettikouluvaiheessa elämä voi olla jopa hysteeristä. En haluaisi lapsilleni sellaista. Sairastuin anoreksiaan nuorena, vasta 12-vuotiaana. Itselläni syömishäiriö ei liittynyt balettiin vaan siihen, että aloin kehittyä aikuiseksi. Balettikoulussa oli kuitenkin pakko syödä kunnolla, eivätkä vanhempani olisi päästäneet minua toiseen maahan, jos kaikki ei olisi ollut kunnossa. Koulu loppui kahdeksantoistavuotiaana. Töiden saaminen oli vaikeaa. Meitä oli luokalla 30, ja vain pari sai töitä.

"Kunpa olisin ollut itseeni tyytyväinen jo nuorena"

Valmistumisen jälkeen olin vuoden töissä Norjassa ja työskentelin pari vuotta myös Suomessa. Olin ahkera treenaaja ja harjoittelin paljon myös kesällä. En halunnut päästä huonoon kuntoon ja halusin nähdä uusia opettajia. Sain stipendejä ja kävin kursseilla muun muassa New Yorkissa.

Jälkeenpäin olen iloinen siitä, että treenasin paljon, sillä ammattiin pääseminen vaati sitä. Treenaus oli hyvästä, kun kroppa kesti. Mietin kuitenkin, kuinka kauan jaksan tehdä töitä niin kovasti.

Valmennus saattoi olla ankaraa, mutta yleensä itkin siksi, että petyin itseeni. Joskus oli hankalaa mennä harjoituksiin, jos ei tullut toimeen harjoittajan kanssa. Nuorena minua häiritsi se, että olen tanssijana aika lihaksikas. Toivoin, että olisin ollut pitempi. Joillain tanssijoilla on luonnollisesti hyvä fysiikka, ja he ovat pitkiä ja hoikkia, kun taas joidenkuiden tarvitsee treenata hirveän paljon. Kunpa olisin ollut itseeni tyytyväinen jo nuorena.

Olin nuorena lähellä burnoutia. Ahdistuin siitä, että oli paljon töitä. Olin yksinkertaisesti poikki. Sellaisia kausia on varmasti kaikilla tanssijoilla. Puhuin ongelmista kollegoiden kanssa, koska toiset ymmärtävät. Opin rentoutumaan vasta yli 25-vuotiaana. Sanoin joskus, että tanssin täysillä niin kauan, kuin tanssi on hauskaa. Sitten lopetan.

Kun olin sinkku, tanssijan elämä oli loistavaa. Työpaikka oli samalla perhe, koska työkavereiden kanssa oli koko ajan. Toivoin, että olisin mukana kaikissa uusissa näytöksissä.

"Huipulla en aina osannut nauttia"

Tanssin alle 30-vuotiaana kymmenisen vuotta solistirooleja. Ikimuistoisin oli Suomessa kansallisoopperan Giselle. Huipulla ollessani en aina osannut nauttia kunnolla. Aina oli jokin paikka kipeänä ja huoli siitä, pystynkö tekemään seuraavan näytöksen. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olin joskus hyväkin tanssija.

Lavalla oli ihanaa, hetkessä olemista. Olin harjoitellut rooleja paljon, ja sitten kaikki oli ohi. Monien mielestä jännitystä ennen näytöstä ja hyvää oloa on vaikea korvata uran jälkeen millään. Joskus ennen vaikeaa näytöstä olisin halunnut juosta karkuun. Silloin yritin olla rauhallinen ja ajatella, ettei epäonnistuminen ole vaarallista. Tiesin, että tunne on kaiken väärti, kun esitys on ohi. Ammattini fyysisyys on rankkaa, mutta rankinta on se, että aina pitää olla parempi ja harvoin on mielestään tarpeeksi hyvä.

"Harkitsin lopettamista 30-vuotiaana"

Tapasin mieheni, kun olin 30-vuotias. Olisin ehkä ollut valmis lopettamaan. Tiesin omat rajoitukseni: sen paremmaksi en luultavasti tulisi. Lisäksi vammat alkoivat vaivata. Tajusin, että huippu oli nähty. En kuitenkaan voinut lopettaa, koska en olisi saanut eläkettä, jota olin kerännyt 18-vuotiaasta asti. En uskaltanut jättää perusturvaa, työtä, vaikka peruspalkkani on huono.

Ajattelin, että työhön pitää oppia suhtautumaan eri tavalla, koska tanssi ei ole kaikki kaikessa. Päätin ottaa rennommin, olla kiltti itselleni ja ajatella, että on hyväksyttävää tehdä kuororooleja. Kroppa ei enää muuhun olisi pystynyt. Elämä on ollut sen jälkeen paljon terveempää ja mukavampaa. Sain kaksi lasta, ja asuimme välillä ulkomaillakin.

Palasin äitiyslomalta kesällä ja nyt treenejä on joka ikinen päivä. Muuten kunto ja tekniikka rapistuvat. Harjoitukset alkavat joka aamu kymmeneltä ja jatkuvat viiteen. Meillä on tarkat tuntimäärät, joita pitää noudattaa. Lauantaitkin ovat työpäiviä, ja usein lauantaisin on näytöksiä. Mieheni asuu vielä osittain ulkomailla, joten välillä treenaan lastenhoidon takia yksinkin. Tämänikäisenä tiedän jo, mitä tarvitsen.

Tanssija jää eläkkeelle noin nelikymppisenä, joten minulla on jäljellä töitä enää pari vuotta. Ei tämä loppujen lopuksi ole hassumpi ammatti. En tiedä, mitä aion tehdä eläkkeelle jäämisen jälkeen. Opettaminen ei ainakaan vielä kiinnosta, mutta tanssiminen on se, mitä osaan parhaiten. Nyt on tosi hyvä ja rauhallinen olo. Olen tehnyt sen, mitä olen tehnyt. On toisten vuoro."

Lue myös:

Baletin huipulle -sarja AVAlla keskiviikkoisin kello 19 ja uusinta lauantaisin iltapäivällä. Jakso on nähtävillä myös Katsomossa.

Katsomo-video ei ole saatavilla

AVA / Leenastiina Simola

Kuvat: Colourbox

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme