Mainos
Mainos

Kirjailija Xinran: Minua vihattiin ja uhkailtiin radioääneni vuoksi

Kirjailija ja journalisti Xue Xinran löysi haastateltavia Kiinan kadotetut tyttäret -teokseen radiotyönsä vuoksi: hänen rauhoittavaa ääntään kuunnelleet naiset lähestyivät häntä kirjein. – Koen, että historia on usein epäreilua ja voittajien kirjoittamaa. Rikkaiden kirjoittamaa. Ei köyhien, ei häviäjien, etenkään naisten, Xinran kuvailee.

Pekingissä syntynyt kirjailija ja journalisti XueXinran työskenteli vuosia radiotoimittajana Kiinassa. 1980-luvulle saakka lähestulkoon kaikki media oli Kiinassa valtion johtamaa. Suomessa asuvan on vaikea kuvitella, millaista on elämä ilman vapaata lehdistöä tai Internetiä.

– Meillä ei ole yksityisiä mediakanavia, kaikkea mediaa kontrolloi hallitus. Meillä ei ole Facebookia tai YouTubea. Jos joku hakee työtä media-alalla, hänen taustansa tarkistetaan. Sitten hänet koulutetaan, hänelle annetaan "kielletty lista", lista asioista, joista ei saa puhua, Xinran kuvailee työskentelyä Kiinassa.

– Ankara rangaistus ei koske pelkästään sinua, vaan koko tiimiäsi. Jos joku rikkoo sääntöjä ja ylittää rajan, hän ja koko tiimi menettää työnsä. Voit sanoa, ettet välitä itsestäsi, muttet voi sanoa, ettet välitä muistakaan.

Xinranin mukaan Kiinassa sensuuria on monilla tasoilla.

– Vaikka journalisti haluaisi puhua, yhteiskunta ei tue häntä. On hallituksen harjoittamaa sensuuria, ammatillista sensuuria, yleisön sensuuria. Ihmiset pelkäävät. Pelko on voimakkaampaa kuin hallituksen sensuuri.

Xinranin teosta Kiinan kadotetut tyttäret ei voitu julkaista hänen kotimaassaan, sillä mikään kustantamo ei halunnut tarttua siihen. Teoksessa Xinran kuvaa perinteen ja yhden lapsen politiikan karuja seurauksia: tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset ovat joutuneet luopumaan tyttäristään, koska poikalapsi on halutumpi. Vastasyntynyt voidaan surmata, sillä tyttövauvaa ei pidetä edes lapsena.

Tappouhkauksia

1980-luvulla kiinalainen radio alkoi vapautua. Aiemmin ohjelmat oli täytynyt tarkistuttaa viisi kertaa ennen lähetystä, ja radiossa puhuminen oli äärimmäisen säänneltyä.

– Kaikilla tuli olla tietty ääni. Meidät koulutettiin ja kaikille opetettiin, miten asiat tulee lausua, Xinran kuvaa.

Kun suurelle radiokanavalle päätettiin antaa hieman vapautta, Xinran sai "rennomman" ohjelman yöaikaan.

– Tuolloin monilla ei ollut televisiota tai radiotakaan. Ajateltiin, että yhdeksän jälkeen kaikki olisivat nukkumassa. Kukaan ei kuuntelisi minua, se olisi turvallista, Xinran nauraa.

Myöhäisen esitysajankohdan vuoksi Words on the Night Breeze -ohjelmassa saattoi puhua vapaasti, kunhan aiheet eivät olleet kiellettyjen listalla. Xinranin radioshow'ssa oli musiikkia, puhetta kirjoista ja myös kymmenen minuutin ohjelmapaikka vapaammille asioille.

– Käytin sen puhuakseni elämästäni, elämästä äitinä pojalleni ja naisena arjessa. Aloin saada kirjeitä. Kolmen viikon ajan enemmän kuin sata kirjettä joka päivä, Xinran kuvailee.

– Useimmat vihasivat minua ääneni takia. Kieltäydyin käyttämästä koulutettua ääntäni, koska kyseessä oli yöohjelma, ja halusin jutella ihmisille rankan työpäivän jälkeen. Ja ihmiset lähettivät kirjeitä, he vihasivat minua. Heidän mielestään ääneni oli kapitalistin, brittiläisen aaveen ja vallankumouksellisen ääni, ei tarpeeksi "punainen". Olin shokissa. Joku lähetti minulle jopa veitsen ja kirjoitti aikovansa tappaa minut.

"Ihmiset kysyivät, miten tunnen heidät"

Pian osa kuuntelijoista alkoi kuitenkin puhua eri tavalla. Herkkä naisääni yöajan ohjelmassa herätti tunteita.

– Ihmiset kysyivät, miten tunnen heidät, miten osaan puhua juuri heille. He tunsivat, että ääneni oli hyvin henkilökohtainen. Ihmiset kyselivät, mistä tiedän, etteivät he ole onnellisia. Uskon, että joku radion ääressä saattoi itkeä, Xinran toteaa.

Kiinan kadotetut tyttäret -teoksen naisiin ja muihin kirjojensa henkilöihin Xinran sai yhteyden juuri radiotyönsä vuoksi: hänen rauhoittavaa ääntään kuunnelleet naiset lähestyivät häntä kirjein.

– Minulla oli tilaisuus tavata naiset ja haastatella heitä, koska he kirjoittivat minulle. Jotkut eivät osanneet kirjoittaa tai lukea, joten he maksoivat opiskelijoille bataateilla: yksi vihannes, yksi kirjoitusmerkki. Usein kirjeet loppuivat sanoihin "minulla ei ole paljoa vihanneksia", Xinran kuvailee.

– Minulle oli tärkeää kuunnella näitä naisia, koska rakastan historiaa. Koen, että historia on usein epäreilua ja voittajien kirjoittamaa. Rikkaiden kirjoittamaa. Ei köyhien, ei häviäjien, etenkään naisten.

Herätys

Noin kolmen kuukauden kuluttua Xinran havaitsi kaavan: 80 prosenttia ohjelmaan saapuneista kirjeistä oli naisilta.

– Suurin osa kirjeistä kertoi väkivallasta. Seksuaalisesta väkivallasta, yksinäisyydestä, onnettomasta olosta. Yritin kääntää ääneni naisia kohti, Xinran kuvailee.

– Käytin omaa ääntäni ja yritin vältellä sensuuria, koska ohjelmani nauhoitettiin. Se oli vaikeaa.

Osan naisten tarinoista Xinran saattoi kertoa ohjelmassaan, muttei kaikkia – ei lähellekään.

Joka päivä Xinranin apuna oli kymmenen opiskelijaa. He avasivat jokaisen kirjeen. Kaikkiin vastattiin; viestistä riippuen kirjoittajalle lähetettiin valokuva tai tekstiä.

– Kirjeet olivat hyvin vakava asia. Joskus kuulija lähetti kirjeen ja tappoi sitten itsensä. He odottivat, sanoen "jos en saa vastausta sinulta, tapan itseni". Ajattelin, että se oli vitsi. Myöhemmin perhe tuli kertomaan, että kirjoittanut tyttö kuoli. Se oli herätys minulle, Xinran muistelee.

– Kyse oli radiosta, muttei pelkästään ohjelmastani. Sanoisin, että 70 prosenttia ajastani oli kuin hyväntekeväisyystyötä ohjelman vuoksi. Vähemmän kuin 30 prosenttia oli ohjelmaa varten.

Vuoden 1995 jälkeen monilla kiinalaisilla oli käytössään puhelin, jolloin kirjeiden rinnalle syntyi uusi yhteydenottojen muoto: Xinranille saatettiin soittaa. Naisia ymmärtävä nainen oli joillekin uhka.

– Miehet soittivat minulle. Puhelimessa he hakkasivat vaimojaan haastaakseen minut. He sanoivat "kuuntele, tämä on minun vaimoni, yksi huonekaluni, minulla on oikeus kohdella häntä miten haluan". Sitten nainen itki puhelimessa, Xinran muistelee.

– Ilmoitin poliisille ja pyysin selvittämään, mistä puhelu tuli. Siihen aikaan tekniikka oli kammottavaa, ja osa miehistä piti linjaa avoimena minuutin, osa vain kymmenen sekuntia. Kuulin naisen kirkuvan, ja he sulkivat luurin. Sitä tapahtui paljon.

Asiat nyt paremmin

Myös poliittiset syyt vaikuttivat ohjelman sisältöön ja puheenaiheiden vaarallisuuteen. Eräässä ohjelmassaan Xinran puhui homoseksuaaleista. Ohjelman valvoja oli myöhäisen esitysajan vuoksi väsynyt eikä ehtinyt reagoida naissoittajan puheisiin ajoissa ja estää niiden päätymistä lähetykseen. Xinran melkein joutui pidätetyksi.

Yhdeksän radiotyövuoden aikana seitsemän Xinranin ystävää joutui putkaan poliittisten syiden vuoksi.

– Nyt asiat ovat paremmin, paljon paremmin, Xinran pohtii.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön listauksen mukaan Suomessa on edelleen maailman paras lehdistönvapaus. Kiina sen sijaan oli vuoden 2013 listauksessa sijalla 173. Tämä on ensimmäinen suuri ero Suomen ja Kiinan välillä journalistisen työn suhteen.

– Toinen ero on se, että Kiinassa radiokanavat avautuivat vasta 1980-luvulla, ja maa on kokenut suuren muutoksen hyvin köyhästä hyvin rikkaaksi, Xinran kuvaa.

Xinran on toiminut neuvonantajana esimerkiksi BBC:lle ja kirjoittanut kolumnia Guardian -lehteen. Hän on nähnyt molemmat maailmat.

– Olen työskennellyt freelancerina myös muissa maissa ja näen kulttuurierot, Xinran sanoo.

– Sanoisin, että nykyisin Kiinassa työskenteleminen on vapaampaa ja asiat ovat paremmin kuin ennen. Aiemmin emme uskaltaneet puhua mediasta, uskonnosta tai sananvapaudesta, emme kaduilla, emme taksissa. Kukaan ei uskaltanut. Nykyisin voimme puhua kaduilla, ja pienessä paikallislehdessä voi haastaa hallituksen.

Lue myös:

Katso myös: Kirjan takana

Katsomo-video ei ole saatavilla


AVA/Maria Aarnio

Kuvat: Maria Aarnio, Lehtikuva

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme