Mainos
Mainos

Suomalaiset kertovat kohtaamisista kuolleiden läheistensä kanssa: "Hän tuli tarkistamaan, että minulla ja vauvalla oli kaikki hyvin"

Kysyimme lukijoiltamme, ovatko he koskaan aistineet edesmenneen läheisensä läsnäoloa. Moni vastaaja kertoi kohdanneensa isoäitinsä hengen. 

The Conversation -lehden mukaan on aivan tavallista ”nähdä” tai muulla tavoin kokea kuolleen läheisen läsnäolo. Kuolleen läheisen kanssa jutteleminen voi jopa vauhdittaa hänen poismenostaan toipumista!

Kysyimme lukijoiltamme, ovatko he koskaan aistineet edesmenneen läheisensä läsnäoloa. Tällaisia vastauksia saimme!

”Isäni kuoli yllättäen työpaikalle eräänä aamuna kauan sitten. Olin kesätöissä ja saavuin kotiin. Äitini kertoi isäni menehtyneen aamulla työpaikalle. Asuinhan tuolloin vielä kotona. Illalla mentiin nukkumaan. Sitten yhtäkkiä jotain kuulin putoavan. Menin olohuoneeseen ja nostin lampun muoviosan takaisin lamppuun ja menin nukkumaan. Sitten taas kuului sama kopsahdus tuplana, taas olohuoneeseen. Samalla huomasin jotain jännää parvekkeella, taivaalla: valopallon, mikä sirisi ja tuntui lähestyvänä lämpönä, kunnes katosi yläilmoihin. Olivatko nuo isän jäähyväiset meille? Tuohon uskon. Se oli voimaannuttava kokemus keskellä suurta surua.”
– Nimimerkki Isän tyttö

”Olimme äiti-vainaan siskon ja isäni kanssa äitini kotipaikkakunnalla käymässä ”muffan” ja ”mummun” haudoilla. Jossain vaiheessa tuntui, kuin äiti olisi kävellyt meidän kanssa, tuli rauhallinen olo. Sitä kesti koko hautausmaallaolon ajan.”
​​​​​​​– Nimimerkki Martsu

”Olin viisi, kun mummo kuoli. Eräänä yönä heräsin ja näin mummoni seisomassa kirjahyllyn edessä. Säikähdin ja vedin peiton silmille. Hetken päästä uskalsin raottaa peittoa, ja mummon hahmo oli kirjoituspöydän edessä, vedin taas peiton silmille ja nukahdin hetkeksi. Havahduin unesta ja heitin peiton pois kasvoilta ja huomasin, ettei ketään ollut enää huoneessa, kunnes käännyin selälleni ja huomasin hahmon olleen sängyn jalkopäässä. Mummo ei sanonut mitään tai liikkunut minun nähden, vaan hän ainoastaan hymyili minulle. En ole ehkä koskaan pelännyt yhtä paljon, koska olin kuitenkin sen ikäinen, että ymmärsin mummon kuolleen ja ymmärsin myös sen, ettei mummo mitenkään oikeasti voinut olla minun huoneessa.

En muista, uskalsinko asiasta äidille kertoa, mutta sen muistan, että nukuin monta yötä kokonaan piilossa peiton alla. Myöhemmin aikuisena, kun asiasta kertonut ystäville, niin yleisin reaktio on nauru.

Kun olin 11, isäni teki itsemurhan. Isän kuoleman jälkeisenä vuonna näin kaksi unta, jotka olivat tietyllä tavalla samankaltaisia kuin mummon hahmon näkeminen huoneessani. Ensimmäisessä unessa olin huoneessani ja istuin sänkyni reunalla, ja isäni seisoi vaatekaapin edessä sellainen cowboy-hattu päässä (en ymmärrä, miksi hattu). Huone oli todella valoisa ja minulla oli lämmin ja turvallinen olo, mutta samanaikaisesti tunsin olevani surullinen, ja unessa isä oli kuollut, niin kuin oli oikeastikin. Kysyin isältä, miksi hän teki sen, mitä teki, mutta isä ei sanonut mitään, vaan hymyili minulle.

Toisen unista näin noin vuosi isän kuoleman jälkeen, jolloin olimme käyneet äidin ja veljeni kanssa Kanarian saarilla lomalla ja äitini vihkisormus katosi uimarannalla hiekkaan. Unessa palasin lomapaikkaamme ja menin erääseen kauppaan, jonne laskeuduttiin liukuportaat alas. Alhaalla kassojen edessä seistessä näin isäni seisovan yhden kassan edessä (taas se cowboy-hattu päässä), ja ryntäsin isän luokse samalla iloisesti huutaen äidille, että ei isä olekaan kuollut, mutta isän luokse päästyäni hän vain taas hymyili minulle sanomatta sanaakaan, ja heräsin siihen, että itkin, vaikka unessa en itkenyt. Tämän jälkeen en ole nähnyt yhtään unta enää isästäni, vaikka välillä näiden vuosien aikana sitä olen jopa illalla toivonutkin. Olin aina isän tyttö ja isän kuolema aiheutti minulle tietynlaisen tyhjiön, joka ikävän tullessa tulee esiin vielä näin 19 vuoden jälkeenkin.”
​​​​​​​– Nimimerkki Suruläsnä

”Ollessani teini-ikäinen istuin yksin mummolassa olohuoneessa katsomassa televisiota. Mummo oli jo käynyt nukkumaan makuuhuoneeseensa, joka sijaitsi näköetäisyydellä eteiskäytävän toisessa päässä. Oli myöhäinen ilta ja pimeää, mutta olohuoneessa paloi valot ja myös eteinen oli valoisa. Havahduin, kuinka eteiskäytävään noin kahden metrin päähän ilmaantui mies porstuasta kääntyen minuun selin ja jatkaen käytävää, kohti mummon makuuhuoneen ja oman nukkumahuoneeni ovia. Mies näytti täysin "normaalilta", mutta heti kerkesin ihmetellä, miksi mitään ääntä ei kuulu.

Mies kääntyi mummon ovelta oman nukkumahuoneeni ovelle tarttuen ovenkahvaan ja häviten sisään huoneeseen, edelleen täysin äänettömästi, oven pysyessä kiinni. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, enkä edes kerennyt kuin hölmistyä näkemästäni. Miehen kadotessa huoneeseeni menin välittömästi perään. Huoneeni oli tyhjä ja pimeä. Tilanne tuntui epätodelliselta, mutta ei mitenkään pelottavalta.

Aamulla kerroin mummolle näkemästäni. Ja hän totesi sen olevan vaarini. Vaarini oli kuollut ennen syntymääni, ja hän oli minulle tuttu vain valokuvista. Koska kaikki tapahtui niin nopeasti, ja hahmo oli suurimman osan ajasta minuun selin, en  pysty kasvoista sanomaan oikein mitään. Mutta ruumiin rakenne ja hiustyyli kyllä sopisivat vaariini. Millään tavalla näkyni hahmo ei yrittänyt ottaa kontaktia minuun. Enkä tiedä, miksi hänet näin. Mitään vastaavia kokemuksia en ole kokenut. ”
​​​​​​​– Nimimerkki Aleksi

”Olin muutama vuosi sitten koulutusmatkalla Helsingissä, ja yövyin eräässä keskustassa sijaitsevassa hotellissa. Näin jälkeenpäin outo kokemus lähti jo siitä, kun astuin hotellihuoneen ovesta sisään; huoneessa oli kummallinen tunnelma, aistin kylmyyttä ja jotain ikävää. En kiinnittänyt siihen kuitenkaan sen enemmän huomiota, vaan menin nukkumaan matkasta väsyneenä. Yöllä kuitenkin heräsin siihen, että olin nähnyt "unta": vierusvuoteessani kirkui nainen apua, kun mies puukotti häntä. Kun heräsin tästä unestani, ajattelin käydä juomassa vettä, ja hyppäsin tämän vierussängyn yli ja mitä näinkään: vierusvuoteen sängyn alla oli verilammikko! Myöhemmin huomasin myös lankapuhelimensa verta, ja samoin pisaroita vessan seinällä.

Tämän jälkeen en uskaltanut enää sammuttaja valoja. Kysyin respasta, mitä huoneessa oli tapahtunut. Virkailija oli vaitonainen, ja antoi minulle vasta remontoidun, uuden huoneen. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa tällainen epämiellyttävä kokemus tästä hotellista. Jo tätä kokemusta ennen olin yöpynyt kerran siellä ja tuolloinkin heräsin yöllä siihen, että joku koputti yöllä huoneeni ovea. En enää uskalla yöpyä siellä matkoillani.”
​​​​​​​– Nimimerkki Keijutar

”Muistan muutama vuosi sitten, kun tätimme kuoli, ja olimme muuttaneet uuteen asuntoon! Kun menimme sisareni kanssa sisälle, niin täti tuoksui koko eteisessä, hän tuoksui voimakkaasti aina. Huudahdimme yhdestä suusta: ”täti!” En usko hallusinaatioihin, vaan kuoleman jälkeiseen elämään! Myös koiramme haukkui kuolemansa jälkeen!”
​​​​​​​– Nimimerkki Helena

"Hoidin halvaantunutta avomiestäni omaishoitajana noin 1,5 vuotta. Hän kuoli lokakuun alussa sairaalassa. Istuin joulukuun alussa olohuoneessa televisiota katsellen, kun huoneessa tuli outo tunnelma, ja viereiselle tuolille alkoi ilmestyä kuolleen mieheni hahmo. Hän oli ikään kuin läpikuultava, istui kuten terveenä ollessaan, jalka toisen päällä ja savuke kärysi sormien välissä, ja naamalla oli tuttu virnistys. Hän ei sanonut mitään, mutta tunsin selvästi "nortin" tuoksun. Kissa lähti karvat pystyssä lipettiin.

Hahmo häipyi niin kuin ilmestyikin, ja jostain kumman syystä minulle tuli rauhallinen olo. En oikein usko kummituksiin, vaan tuumin, että ilmiö johtui siitä, että ihminenhän näkee sitä, mitä luulee näkevänsä.”
​​​​​​​– Nimimerkki Pepi

”Äitini menehtyi 2011. En aivan ennättänyt paikalle, ja hän oli kuollut, ennen kuin olin hänen vuoteensa vierellä. Paikalla oli siskoni ja kaksi muuta henkilöä minun lisäkseni. Seisoimme vuoteen vierellä, minä taaimmaisena. Yhtäkkiä tunsin selvästi, kun niskatukkaani silitettiin. Ensiksi hiukan hätkähdin, mutta sitten tajusin, että äitini hyvästeli minut. Kerroin kokemukseni, mutta minua ei uskottu. Olen nuorin lapsista ja meillä oli äidin kanssa läheiset välit. Kiitos äidille.”
​​​​​​​– Nimimerkki Kari

”Raskaana ollessani, äitini kotona kyläillessäni, havahduin yöllä mummoni läsnäoloon. Kello oli n. 00.35, sama aika, jona hän nukkui pois vuosia sitten. Jo sitä ennen, ja edelleen nykyäänkin, hänen seinäkellonsa pysähtyy aina tuohon aikaan. Hänen keinutuolinsa alkoi narista, eli liikkua hiljalleen, ja tunsin hänen läsnäolonsa. Koin sen niin, että hän tuli tarkistamaan, että minulla ja vauvalla oli kaikki hyvin; olemmehan molemmat menettäneet lapsen vauvana. Tätä kesti vartin verran, ja sitten se vain loppui.

Olen tuntenut hänet myös omassa kodissani, useimmiten silloin, kun lapset ovat olleet vauvoja. Erään kerran esikoiseni noin yksivuotiaana kääntyi 45 astetta minusta poispäin ja alkoi "juttelemaan", ikään kuin keskustellen. Kysyinkin silloin häneltä, että jutteletko mummoni kanssa. Lapsi ei vastannut minulle, vaan jatkoi seurusteluaan minulle näkymättömän kanssa. Mummoni oli kaikkialla tunnettu siitä, että hän rakasti kaikkia lapsia, ja lapset häntä.”
​​​​​​​– Nimimerkki LeeAnn


***



Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme