Mainos
Mainos

Taiteilija Helen Elde: Olen aina ollut enemmän tarkkailija kuin osallistuja

Helen Elde, 74, on piirtänyt lapsuudestaan asti. – Olen aina ollut enemmän tarkkailija kuin osallistuja. Katsominen on minulle kaikkein tärkeintä, Elde kuvaa taiteilijan matkailuasennetta.

"Piirtäessäni kuvittelin itseni kauas pois arkitodellisuudesta. Piirroshahmot olivat satukirjoista; keijukaisia ja prinsessoja."

Taiteilija ja näyttelijä Helen Elde, 74, on piirtänyt lapsuudestaan asti. Paperista ja teroitetuista kynistä oli jatkuvasti puutetta.

Eräässä ruutupaperipiirroksessa on lyijykynällä hahmoteltu ballerina. Piirtäessä on käytetty elävää mallia.

– Tuon löysin ja muistin. Se on piirretty treenisalissa Sorella Englundista, josta tuli suuri tähti. Ehkä hän on noin 12–13-vuotias.

Vuosien saatossa lapsuudentöitä on hävinnyt. Vuoden 1948 piirroksessa on hälisevä torimaisema. Piirroksessa on erikoista se, että se on värillinen.

Elden mukaan piirros säilyi, koska isänpuoleiset tädit "eivät koskaan heittäneet mitään pois".

– Minulla oli liidut. En koskaan saanut niitä ihania Sakura-liituja. Nuo ovat vain Porvoonliituja. Sakurat olivat paljon parempia. Niissä oli paljon voimakkaammat värit, Elde muistelee.

Maailman viisaus ja oveluus

Eläimistä Elden suosikkeja ovat myyttinen karhu, koiraeläimet – ja useissa akvarelleissa vilahtava kettu, jonka voi hyvällä onnella bongata Helsingissäkin.

– Kerran tapasin aivan läheltä ketun. Se katsoi minua, mimä katsoin sitä. Tulin kauempaa pienen koirani kanssa ja luulin, että sekin oli koira. Mietin, missäs sen isäntä on. Kettu vaan seisoi ja katsoi. Se ei katsonut koiraa, vaan minua silmiin. Kun lähestyin, se kääntyi ylpeästi ja meni pois. Koirat hömpsöttävät ja lömpsöttävät jokainen tyylillään, mutta kettu menee suoraa viivaa. Ja se paksu häntä! Elde muistelee.

– Sitten vasta huomasin, että hyvä tavaton, eihän se mikään pystykorva ollut. Ja se katse. Siinä on maailman viisaus ja oveluus. Se on aivan fantastinen eläin.

Toivottoman epäkäytännöllinen

Tarina kertoo, että lapsena Elde vieraili sottaisessa taiteilija-ateljeessa ja maalaa siksi mieluiten ulkona. Kesäisin hän käy maalausretkillä ja maalaa ulkona. Iän myötä haasteita on tullut, eikä seikkaileminen ole enää yhtä helppoa.

Luonnossa syntyy usein puska-akvarelleja: huonolle paperille maalattuja maisemia. Elde kirjoittaa myös Maunulan sanomiin ja kertoo pitävänsä itseään kuvittajana. Nuoren Helenin vanhemmat kuitenkin uskoivat, että tyttärestä tulee taiteilija.

– Että ei se mihinkään muuhun kelpaa! Olin toivottoman epäkäytännöllinen. He ajattelivat, että no, se aina piirtää, ehkä se voi olla sitten taiteilija, Elde kertoo hymyillen.

Elämänsä aikana paljon matkustellut Elde vietti syyskuun 2013 maalaten Toscanalaisessa maalaistalossa.

– Siellä se maalaus ei sujunut niin kuin täällä Suomessa, missä aina löytää jonkun kiven, jonka päälle istua. On karua rannikkoa ja kaikennäköistä. Toscanassa ei ollut muuta kuin peltoa, joka ikinen kivi on otettu jo vuosisatoja sitten käyttöön. Ihmiset raahasivat valkoisia muovituolejaan viinitarhaan, mutten minä viitsinyt, maalasin oikeastaan vain talojen ympäristössä. Oli siinäkin paljon maalaamista.

Matkustellessaan Elde kiinniittää huomiota pieniin yksityiskohtiin.

– Olen aina ollut enemmän tarkkailija kuin osallistuja. Katsominen on minulle kaikkein tärkeintä, kun menee joka paikkaan.

"Omistan Suomenlinnan talot"

Helsingissä eräs Elden suosikkipaikkoja on Suomenlinna.

– Siellä olen monta kesää maalannut. Olen maalannut kaikki muurit siellä. Omistan ne talot. Se tuntuu siltä: jos maalaa jotain taloa, tulee semmoinen tunne. Katsoo sitä niin kauan ja niin tarkkaan, että omistaa sen.

Elden mukaan Helsingin ainutlaatuisuutta ei näe, jos on liian lähellä. Kun matkustaa kauemmas ja palaa takaisin, osaa jälleen katsella maisemaa innostuneen lapsen silmin.

– Olen asunut Pohjois-Helsingissä monta, monta vuota, niin nyt olen täällä Etelä-Helsingissä kuin turistina (taidenäyttelyn vuoksi). Istuin kolmosen ratikassa ja katsoin näitä taloja, kun ne on niin hienosti kunnostettu ja maalattu, ihanaa. Ihana paikka, Elde sanoo.

"Musiikki ja laulu ovat ihmiselle peruselementtejä"

Taitelijan elämässä suurta onnea tuottaa projekti, jossa kaikki menee nappiin: hyvät tekijät, hyvä orkesteri ja hyvä tekniikka yhdistyvät kokonaisuudeksi.

– Viimeksi minulla oli suuri ilo saada vuorotella roolissa, jossa oli loistava porukka. Se on kyllä ihanaa, Elde toteaa.

Erään fantastisen musiikkiesityksen Elde koki yllättäen matkallaan Ravennassa Italiassa.

– Nuoret koululaiset marssivat ja rummuttivat keskiaikaista rummutusta. Oli erilaisia isoja rumpuja, pienempiä rumpuja, helistimiä. He menivät sellaista kävelytahtia vanhojen kiviseinien välissä. Ajattelin, että tätä on tehty vuosisatoja ja se on kehittynyt pitkälle. Se meni suoraan sisääni, Elde muistelee.

Erityisen paikan hänen sydämessään ovat saaneet musikaalit.

– Olen aina ollut ihastunut musikaaleihin. 1950-luvulla niitä tehtiin paljon, 1960-luvulla niitä ruvettiin jotenkin halveksimaan, mutta aina ne ovat olleet ohjelmistossa, koska musiikki ja laulu ovat ihmiselle peruselementtejä. Mielestäni ne kuuluvat ihmisenä olemiseen.


Helen Elden töitä esillä Helsingin Galleria Saimassa 2.2.2014 asti.


Lue myös:


Maria Aarnio, maria.aarnio(at)mtv.fi

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme