Mainos
Mainos

Tosielämän vampyyrit – sekopäisiä verenimijöitä vai ihan tavallisia ihmisiä?

Varoitus: tämä juttu ei sovi verikammoisille. Yhdysvaltalaiskirjailija ja Louisianan yliopiston tutkija John Edgar Browning on tutkinut tosielämän vampyyrejä – henkilöitä, jotka juovat ihmisverta.

New Orleansin todellisen vampyyrialakulttuurin parissa aikaa viettänyt John Edgar Browning uskoi ennen ihmisverta juovien henkilöiden tapaamista, että he olisivat vain sekoittaneet todellisuuden ja sadun rajat.

– Oletin, että he olivat vain sekaisin ja olivat lukeneet liian paljon Anne Ricen kirjoja, Browning kertoi uutistoimisto BBC:n haastattelussa.

Mutta oliko kyseessä verinen rituaali, harhakuvitelma vai fetissi? Browning tarjosi itsensä lopulta verenjuonnin kohteeksi, mutta jo ennen sitä hänen käsityksensä vampyrismista olivat muuttuneet. Monet tosielämän vampyyrit eivät usko yliluonnolliseen ja heillä on vain hatarat tiedot True Bloodista ja Draculasta. Heillä ei myöskään vaikuttanut olevan psyykkisiä ongelmia.

Sen sijaan he väittävät kärsivänsä erikoisesta sairaudesta – väsymyksestä, päänsärystä ja raastavasta vatsakivuista. Oireita voi heidän mukaansa hoitaa vain toisen ihmisen verellä.

– Tuhannet ihmiset tekevät tätä yksinomaan Yhdysvalloissa, enkä usko sen olevan sattumaa. En usko myöskään sen olevan muotivillitys, Browning sanoo.

Ihmelääke läpi vuosisatojen

Monille tosielämän vampyyrit ovat tabu, sillä muutaman viime vuosikymmenen aikana se on yhdistetty raakoihin murhiin.

– Kun ihmiset puhuvat vampyyreista, monesti nämä raa’at kuvat nousevat esiin. Yhteisö on siis pysynyt suljettuna ja epäilyttävänä ulkopuolisille, kertoo Idahon yliopiston sosiologi DJ Williams.

Aina näin ei kuitenkaan ole ollut: läpi historian löytyy tapauksia, joissa ihmisverta on ajateltu todellisena ihmelääkkeenä. Verta on käytetty esimerkiksi epilepsian hoidossa. Lääke- ja hoitokäyttö loppui kuitenkin valistuksen ajan myötä, kun sievistelevämpi elämäntyyli nousi vallalle.

Salainen yhteisö on piilottelun mestari

Suuren yleisön tietoisuudesta hävinnyt tapa on kuitenkin jatkanut eloaan pienen piirin parissa. Ennen internetin aikakautta verenjuojat olivat erillään toisistaan, mutta verkkosivujen kautta he ovat aikaansaaneet menestyksekkään alakulttuuriverkoston.

– Meidän tietojemme mukaan suurimmassa osassa suurkaupungeista ympäri maailman on oma vampyyrikulttuurinsa, Williams sanoo.

Paljastumisen pelon takia, yhteisöistä on tullut piilottelun mestareita. Browning törmäsi tähän ongelmaan aloittaessaan tutkimuksensa.

– Heitä ei voinut erottaa mitenkään, hän kertoo.

Kierreltyään yökerhoja ja katuja vampyyrien toivossa Browning löysi itsensä kertomasta tutkimuksestaan goottivaatekaupan myyjälle, joka osoitti hänelle kahden lapsensa kanssa olevaa naista vaaterekkien keskellä.

– Taidan tuntea pari, nainen hymyili Browningille tämän kerrottua aikeistaan löytää vampyyreja. Hymy paljasti parin teräviä kulmahampaita.

Itse asiassa, mitä syvemmälle Browning tutkimusmatkallaan ajautui, sitä laajempi ja värikkäämpi kirjo persoonallisuuksia hänen eteensä avautui. Vaikka osa yhteisöstä nukkuukin arkussa ja käyttää teräviä vampyyrihampaita, harvoja kiinnostaa elokuvien ja kirjojen luoma kuva verenimijöistä. Sen sijaan yhteisössä oli tavallisia baarimikkoja, sihteereitä ja sairaanhoitajia, kirkossa käyviä kristittyjä ja ateisteja.

– Kaikki vampyyrit eivät norkoile hautausmaiden kulmilla, käy goottiklubeilla tai ruokaile verisissä orgioissa. On olemassa kokonaisia vampyyriorganisaatioita, jotka käyvät vapaaehtoistyössä ruokkimassa kodittomia tai auttamassa eläinten löytöeläinkodeissa, eräs yhteisön vampyyri kertoi.

Terveys ja turvallisuus tärkeää

Moni vampyyreista tajuaa verenhimonsa teini-iän kynnyksellä – ja usein vahingossa. Verta vuotavan haavan nuolaisu herättää heissä aivan uudenlaisen tunteen. Mutta mistä verta sitten saa?

Sanomattakin selvää, että lahjoittajia on hankala löytää. Haastatellut vampyyrit kertoivat, että usein vertaan lahjoittavat ovat joko luotettuja ystäviä tai jopa aviopuolisoita. Verestä voidaan jopa maksaa, mutta tärkeintä on, että lahjoittaja on suostuvainen toimenpiteeseen.

Toimenpide muistuttikin Browningin mukaan enemmän lääkärin suorittamaa toimenpidettä kuin intohimoista mässäilyä. Ensin sekä verenimijä että -lahjoittaja testataan tartuntatautien varalta. Veren saamiseksi käytetään joko kertakäyttöisiä ja puhtaita skalpelleja tai ruiskuja. Luovuttajan iho desinfioidaan ennen ihon lävistämistä. Mikäli vampyyri nauttii verisen annoksensa suoraan haavasta, pesee hän myös hampaansa ja huulensa sekä käyttää suuvettä.

– Koko yhteisö on erittäin varovainen ja tarkka terveydestä ja turvallisuudesta, kertoo eräs vampyyreista.

Oudot oireet katoavat verta juomalla

Vaikka liiallinen raudansaanti voi johtaa myrkytykseen, eivät tosielämän vampyyrit tunnu kärsivän mistään sivuoireista. Päin vastoin monet kertovat outojen oireidensa, kuten vatsakipujen, katoamisesta.

Ja moni olisi valmis jopa jättämään veriset tapansa, jos oireisiin löytyisi muunlainen ratkaisu. Osa vampyyreista uskoo teoriaan, jonka mukaan he kärsivät ruuansulatushäiriöstä, jonka takia he eivät saa ravintoaineita tavallisesta ruuasta – ellei se ole sekoittunut vereen.

Osa kuitenkin uskoo myös mielen voimaan, eli oireet voisivatkin olla vain plaseboa. Jotkut ovat yrittäneet jopa lopettaa verenjuonnin, jotta oireet katoaisivat, mutta kokeilut eivät ole tuottaneet tulosta.

Myös muut ovat epäilleet, että kyseessä olisi mielenterveyden häiriö. Tohtori Steven Schlozman sanoo kuitenkin, että suoralta kädeltä diagnoosien antaminen lokeroisi yhteisön turhan yksiselitteisesti.

– Mikäli luokseni tulisi potilas tämän asian takia, ensimmäinen ajatukseni psykiatrina olisi psykoosi, Schlozman sanoo.

Silti hän haluaisi pitää mielensä avoimena ja tutkia, hyötyvätkö vampyyreiksi itseään kutsuvat tavastaan todella, ennen suurempien johtopäätösten vetämistä.

Tasa-arvoista kohtelua

Oli lopputulos ja syy sitten mikä hyvänsä, Browningin vampyyrikontaktit opettivat hänelle, että heitä tulisi kohdella samanlaisella kunnioituksella kuin muitakin vähemmistöjä.

– Kun aloitin tutkimuksen, oletin tapaavani kummajaisia, mutta vuoden sisällä tajusin, että vampyyrit eivät olleet niitä, joilla oli ongelma. Asian ymmärtämisen ongelma on meillä ei-vampyyreilla.

– Se, että emme ymmärrä heidän kokemuksiaan, ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi halveksua tai hyljeksiä heitä, Browning sanoo.

– Se, mitä heille tapahtuu, on todellista. Me emme ymmärrä, mitä se on, eivätkä hekään ymmärrä, mutta he yrittävät parhaansa pärjätäkseen asian kanssa.

Lähde: BBC

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme