Mainos
Mainos

Lama-ajan lapset muistelevat himoittuja ysäritrendejä: "Perheelläni ei ollut varaa Miss Sixtyn farkkuihin"

1990-luvulla koulunsa käyneet suomalaiset muistelevat sen ajan muoti-ilmiöitä ja vaatteita, joita he himoitsivat – mutta joihin heidän perheillään ei ollut varaa.

Suomen 1990-luvun alun lama oli talousvaikutuksiltaan Suomen historian pahimpia talouskriisejä. Sen vaikutukset näkyivät taloudessa, työllisyydessä ja ilmapiirissä – mutta myös nuorten ja lasten arjessa.

Suomalaiset muistelevat 1990-luvun kouluaikoja ja vaatteita

"Vuonna 1995 koulussa viiletettiin sisätiloissa trikoissa ja collegepaidassa ja ulkona talvihaalareissa. Muutamaa vuotta myöhemmin haalarit menivät kuitenkin pois muodista ja niistä tuli vain pienten lasten juttu. Muistan olleeni katkera, kun en muiden mukana saanut heti ”isojen tyttöjen toppahousuja ja takkia”, vaan jouduin käyttämään vielä jonkin aikaa lapselliselta tuntunutta liilaa, kukkakuvioitua talvihaalariani. Toisaalta katkeruuteni katosi nopeasti, kun viidennellä luokalla, ollessamme omasta mielestämme jo ”isoja tyttöjä”, paras kaverini sai syntymäpäivälahjaksi keltaisen, hevosprintillä varustetun collegepaidan, jota hänen äitinsä pakotti pitämään koulussa. Sen nolous voitti omat kokemukseni 6-0. "


"Kasvoin yksinhuoltajaäidin kasvattamana ja rahat olivat hyvin tiukilla. Se näkyi vaatteissa: käytin samoja nalletrikoita lähes koko ala-asteen ajan. En edes osannut olla kiinnostunut muodista, sillä se ei ollut perheelleni oleellista – saati saavutettavissa. Joskus käytin äidin vaatteita, yli-isoja huppareita tai neuleita. Minua kiusattiin vaatteiteni takia koko ala-asteen ajan 1990-luvun alusta alkaen. Yläasteelle mennessäni toivoin uusia farkkuja, Miss Sixty -merkin. Mutta perheelläni ei ollut niihin varaa."


"Miss Sixtyn tiukat farkut, jotka tekivät pyllyn hyvännäköiseksi, olivat kuuminta hottia 2000-luvun alussa, kun olin yläasteella. Noin joka toisella tytöllä oli päällään kyseiset farkut joko tumman- tai vaaleansinisinä, mutta minä en niitä saanut, vaikka kuinka kinusin, koska ne maksoivat liikaa. Jouduin tyytymään Seppälän farkkuihin, joiden istuvuus… no, sitä ei ollut.

Saamatta jäi myös Mic Macin tiukka ja lyhyt untuvatalvitakki, ja jouduin tyytymään polviin asti ulottuvaan Seppälän takkiin, koska ”se sentään lämmittää takapuolta, toisin kuin lyhyet takit”. Olin katkera.

Samoihin aikoihin, vuosituhannen taitteessa ja 1990-luvun loppupuolella Dakinen reput olivat kovassa huudossa. Muodikkaita malleja oli kaksi, 90-luvun viimeisinä vuosina tavallisen repun näköinen, polvissa asti roikkuva malli oli se, mikä teki koululaisesta coolin. Muutamaa vuotta myöhemmin coolit skeittaripojat alkoivat suosia Dakinen nyörillistä reppua, sitä kaksiväristä, jota löytyi kaikkina mahdollisina väriyhdistelmiä ja pian reppuja oli tytöilläkin. Eipä herunut Dakinea minulle taaskaan, kun vanhakin reppu oli toimiva. "


"Olin innokas lukemaan, joten muistan kesäisin viettäneeni hirveän paljon aikaa kirjastossa – se kun ei maksanut mitään. Käytin silloin isän vanhaa neonväristä vyölaukkua, johon laitoin kirjastokorttini ja avaimet. En muistaakseni saanut tästä niin paljon kuittailua kuin ehkä olisi voinut! Olihan se näky varmasti aika erikoinen."


"1990-luvulla ala-asteella ollessa piti olla Dakinen reppu, Stabilon kynät, Mic Macin vaatteet ja Miss Sixtyn farkut. Minulla ei ollut koskaan mitään edellä mainituista, koska ei ollut varaa niitä ostaa. Joten vaatteeni olivat yleensä serkkujen vanhoja, jotka kieltämättä olivat aika hirveitä, mutta minkä sille mahtoi. En kuunnellut, jos ja kun joku niitä kommentoi. Itse oikeastaan viihdyin niissä ihan hyvin – olivathan ne minulle ”uusia”.

Kerran ala-asteella paras kaverini sanoi, että minun pitäisi saada oikeasti uusia vaatteita, etten voi kulkea aina samoissa. Se on jäänyt mieleen. Silloin neuvottelin äitini ostamaan Seppälän alesta kahdet housut ja kaksi paitaa ja muistan, kuinka onnelliseksi ne minut teki. Näitä ennen kuljin reikäisissä tuulihousuissa (nekin serkun vanhat, jotka muistuttivat ehkä etäisesti sen aikaista tuulihousutrendiä) ja kierrätyskeskuksesta 20 sentillä ostetussa trikoopaidassa, johon olin itse silittänyt kankaalle tarkoitetun ponikuvion. Se oli lempipaitani! Kuulostaa karulta, mutta sellaista se oli – eikä oikeasti niin paha!"

"Olin katkera kavereilleni, jotka saivat aina ostaa uusia vaatteita, kun halusivat. Sattumoisin kaverini kun olivat vähän varakkaammista perheistä. Tosin välillä kaverini antoivat minulle vaatteitaan, joista eivät enää itse tykänneet.

Ala-asteella koulutarvikkeet olivat hirveän tärkeitä ja niiden piti olla juuri oikeanlaiset. Koska minulla oli ruma, neonvärinen penaali, piilottelin sitä repussani, enkä ottanut koskaan esille. Kaivoin siis kynäni aina repun pohjalta."


"Perin aina isosiskoni vanhat vaatteet ja jos jotain ostettiin uutena, se oli käytännöllistä, mutta ei kovin kaunista. Äitini työkaveri laittoi paljon rahaa oman tyttärensä vaatteisiin ja aina silloin tällöin osa niistä periytyi minulle – oi sitä onnea! Muistan edelleen useita mekkoja, joita sain käyttööni. Vaatteet aiheuttivat minulle paljon mielipahaa kasvaessani isommaksi ja etenkin teini-iässä, kun uusia vaatteita ei ollut varaa ostaa samaa tahtia kuin ystävillä. Sain onnekseni Leviksen 501 -farkut, joita en malttanut edes pestä välissä ja koska ne olivat valkoiset, ne olivat pian myös aika likaiset, mistä tuli sanomista vanhemmilta oppilailta. "


"Tämä tapahtui joskus 1990-luvun lopulla yläasteikäisenä. Minua ei kiusattu vaatteista, mutta kun kerran muista syistä itkin kurjan koulupäivän jälkeen, vanhempani ensimmäinen kysymys oli ”sanoiko joku jotain sun takista? Jos ostetaan uusi?” Pukeuduin melko erikoisesti yläasteella, ja lienee normaalia, että vanhempi heti oletti mahdollisen ongelman liittyvän ulkonäköön. Loukkaannuin kuitenkin verisesti, koska vaikka tarkoitus oli hyvä, tuntui, että vanhempi sanoillaan paljasti jotakin itsestään. Kuin hän olisi sanonut, että vaatteeni ovat hänen mielestään rumia ja ne kannattaisi vaihtaa, niin muutkin sitten pitäisivät minusta."

Jos et näe kuvaa, voit katsoa sen täältä.


"Muistan kuinka korkeapohjaiset Buffalot olivat muotia. Itkin ja kinuin äidiltäni, että haluaisin samanlaiset. Äitini vain pudisteli päätään ja sanoi, ettei meillä ole varaa ja että taittaisin vain nilkkani niiden kanssa. Kerran tullessani koulusta kotiin äitini ilmoitti, että hänellä on minulle yllätys: hän oli ostanut minulle haluamani kengät, ne olivat olleet alennuksessa! Pöydällä odotti paketti ja rynnistin onnesta soikeana avaamaan sen. Paketista paljastui kuitenkin jotkin halpisversiot, eivätkä ne näyttäneet lainkaan Buffalo-kengiltä. Ne olivat vaaleat ja rumat. Itkin ja sanoin, etten enää ikinä halua mennä kouluun. En ollut uskaltanut kertoa äidilleni, että minua kiusattiin nykyisten kenkieni takia."


"1980-luvulla siskoni halusi kovasti muodikasta nahkatakkia. Pitkän pyytelyn lopuksi hän sai sen. Sisko meni takki päällä kouluun, tuli pois, heitti takin nurkkaan eikä koskaan enää käyttänyt sitä. Ilmeisesti joku oli sanonut jotain, mutta perhe ei koskaan saanut tietää, kuka ja mitä. Itse en ollut tuohon aikaan vielä syntynyt, olen kuullut tämän vain tarinana."

Nämä vain lama-ajan lapset muistavat:

Kommentoi

Uusimmat: Lifestyle

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme