Mainos
Mainos
Ahtiainen Itsenäisyyspäivän essee
MTV Uutiset

Itsenäisyyspäivän essee: Suomen historia on sodan ja sankaritarinoiden kyllästämä – mutta mikä onkaan historiamme tärkein asia?

Itsenäinen Suomi täyttää 99 vuotta. Se on komea lukema, joka ensi vuonna täyttyy juhlavuodeksi, kun sata tulee täyteen. Suomalaiset voivat onnitella itseään, sillä niin väkivallan ja sen uhkan kyllästämiä olivat itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet.

Jälkikäteen ajatellen on lähes käsittämätöntä, että itsenäistyminen vuonna 1917 saattoi tapahtua. Siihen nimittäin tarvittiin – ei enempää eikä vähempää kuin kahden mahtavan keisarikunnan romahdus. Ensin romahti Venäjä, jonka Saksa löi ensimmäisen maailmansodan taisteluissa. Sitten oli Saksan vuoro musertua länsivaltojen sotakoneen alla.

Siinä kohtaa aukeni mahdollisuus, historian hetki, johon sen ajan suomalaiset päättäjät ymmärsivät tarttua. Kovaa peliä isoin panoksin, jossa moukan tuuri näytti merkittävää osaa. Suomi ei jäänyt osaksi bolševistista Neuvosto-Venäjää, eikä siitä tullut Saksan vasallivaltiota.

Jälkimmäinen vaihtoehtokin oli täysin mahdollinen siinä vaiheessa, kun Rüdiger von der Goltzin Itämeren-divisioona nousi maihin Hangossa, valtasi punaisten hallussa olleen Helsingin ja käänsi sisällissodan valkoisen puolen eduksi.


Evakko Karjala
Toisen maailmansodan evakkoja Karjalasta.

Talvi- ja jatkosota ovat Suomen historian tutkituimmat vaiheet. Se ei ole ihme, sillä Suomen kohtalo itsenäisenä valtiona oli kahdesti vaakalaudalla. Historian vaihtoehtoisten kulkujen arvailu voi olla rattoisa harrastus, mutta mitään rattoisaa ei ole siinä, mitä antautuminen Neuvostoliitolle olisi voinut suomalaisille tarkoittaa.

Kuten tiedämme, Josif Stalinille kaikkein brutaaleimmatkaan ratkaisut eivät olleet vieraita. Väestön joukkosiirrot ja näännyttäminen, joiden kohteeksi joutuivat lukuisat Neuvostoliiton vähemmistökansallisuudet, lukeutuvat maailmanhistorian julmimpiin tapahtumiin. Samaan sarjan menee Katyn. Metsäiselle alueelle lähelle Smolenskin kaupunkia kuljetettiin keväällä 1940 käytännössä koko vallatun Puolan eliitti - poliitikkoja, virkamiehiä, upseereita, tiedemiehiä, kirkonmiehiä – ja tapettiin ampumalla.

 

Mestariampuja Simo Häyhä Saharan kauhun komppaniasta
Mestariampuja Simo Häyhä Saharan kauhun komppaniasta.

Sota kiehtoo siksi, että se on dramaattista, maskuliinista ja synnyttää legendoja. Sellaisia kuin Simo Häyhä ja Kollaa, Adolf Ehrnrooth ja Äyräpää tai Ilmari Juutilainen ja 94 pudotettua viholliskonetta. Näiden legendojen varaan on voinut rakentaa kansakunnan yhteistä kertomusta siitä, että kaikkein pahimmastakin voi selviytyä ja on selviydyttykin.

Viime vuosina sankarikertomuksiin on tullut uusia sävyjä, kun uusi tutkijapolvi on tarkastellut tapahtumia tuoreista näkökulmista. Yhden parhaimmista tarjosi Ville Kivimäki teoksellaan Murtuneet mielet (WSOY 2013). Kivimäki selvitti, millaisia henkisiä vaurioita suomalaissotilaat saivat modernin sodan teräsmyrskyissä. Kivimäki palkittiin teoksestaan Tieto-Finlandialla.

Kirja on täynnä vavahduttavia kuvauksia. Näin kirjoitti rintamalääkärinä toiminut Pauli Suhonen talvisodan loppuvaiheista, kun nuoria lääkintämiehiä tuotiin suoraan rintaman joukkosidontapaikalle, keskelle jäätyneitä ruumiita ja verisiä haavoittuneita:

”He käpertyivät osoitetuille paikoille pieneen kippuraan, kuin sikiö äitinsä kohtuun, ikään kuin tuo asento suojaisi heitä kaikelta siltä kauhealta, johon he nyt ovat joutuneet. He makaavat siinä kuin kuolleina pelosta ja järkytyksestä, eräät puristavat yhä kivääriä kouristuksenomaisesti. He sulkevat silmänsä, mutta eivät nukkuakseen, vaan siksi, ettei heidän tarvitsisi uskoa todeksi kaikkea sitä kauheata, jonka jo nyt olivat nähneet.”

”Poikaparat. Seuraavana päivänä jaoin heidät komppanioihin haavoittuneiden lääkintämiesten korvikkeiksi, mutta jo samana päivänä evakuoimme jälleen suurimman osan heistä tavanmukaisia teitä pitkin. Joukossa oli kuitenkin muutamia, jotka aivan kuin vaistomaisesti sopeutuivat sodan rautaisiin lakeihin, ja heistä tuli ensiluokkaisia lääkintämiehiä.”

Kuva sankaruudesta ja sodan olemuksesta terävöityy, kun mukaan tuodaan ne, jotka eivät kestäneet. Yhteinen kertomus täydentyy.


Kekkonen ja YYA
Neuvostoliiton pääministeri Andrei Gromyko skoolaa presidentti Urho Kekkosen kanssa yya-sopimuksen 30-vuotisjuhlien yhteydessä Neuvostoliiton suurlähetystössä tarjotuilla illallisilla keväällä 1978.

Suomen itsenäisyyden ajan sotien uhriluvut ovat järkyttävät. Kansalaissodassa ja valkoisten vankileireillä sodan jälkeen kuoli 38 000 suomalaista, talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä 97 000.

Väkivallan uhka ei poistunut suomalaisten yltä sodan jälkeenkään. Neuvostoliiton kanssa solmittiin YYA-sopimus, sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta.

Se oli paras mahdollinen sopimus, sillä muuta ei ollut tarjolla. Se toi vakautta, mutta sen ajan päättäjien – ainakin niiden, jotka säilyttivät realistisen kuvan Neuvostoliiton perimmäisestä olemuksesta – kannatti joka ilta ristiä kätensä, jottei yhteistoimintaa ja avunantoa tarvitsisi kokeilla kriisin oloissa.

Suomi sai pidettyä demokratiansa, lännettyi ja valitsi Euroopan unionin vuonna 1995.


Peruskoulu viittaa oppilas
Opiskelua Suomalais-venäläisessä koulussa Helsingissä 28. marraskuuta 2012. Koulun 2B -luokan oppilaat viittaavat. 

Rauhaa on kestänyt yli 70 vuotta. Vaikka elämme nyt monella tapaa epävakaata historian jaksoa, sodan uhkaa ei sentään ole ilmassa.

Mitä rauha on tehnyt suomalaisille? Useimmille se on tarjonnut paljon mahdollisuuksia: nauttia pohjoismaisen hyvinvointivaltion kiistattomista eduista, hankkia vaurautta sekä vain syventyä omiin arkisiin asioihin: työssäkäyntiin, koulunkäyntiin, harrastuksiin.

Noin neljä vuotta sitten julkaistiin tutkimus, joka jäi julkisuudessa turhan vähälle huomiolle. Tutkimuksen nimi on Suomalaiset ja historia, ja se oli osa monivuotista Historiatietoisuus Suomessa -hanketta.

Tutkimuksessa valtiotieteiden tohtori Pilvi Torsti selvitti suomalaisten käsityksiä omasta historiastaan. Tätä ei ollut koko väestön mittakaavassa koskaan aiemmin tehty, mikä on yllättävää.

"Menestystarina, jolle ei näy loppua"

Tutkimuksessa 1200 eri-ikäiseltä ja eri taustoista tulevalta suomalaiselta kysyttiin, mitkä ovat viisi tärkeintä asiaa tai tapahtumaa Suomen historiassa.

Tietenkin talvisota ja jatkosota olivat viiden kärjessä. Sieltä löytyivät myös yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä hyvinvointivaltio.

Mutta ykkösenä oli peruskoulu. Kolme neljästä vastaajasta piti vuonna 1972 kokeiluna aloitettua peruskoulua tärkeimpänä asiana Suomen historiassa.

Tutkimukseen haastateltu 22-vuotias nainen Raumalta perusteli valintaansa sanoilla, joihin kiteytyy syvällistä ymmärrystä suomalaisten kenties suurimmasta vahvuudesta: ”Kun meillä kuitenkin on pieni ja suht koht nuori valtio, koulutuksessa me ollaan kuitenkin johtavia valtioita maailmassa, meillä on hyvin koulutettuja lapsia.”

Peruskoulu on yhteinen kertomus, joka aivan konkreettisestikin yhdistää lähes kaikki suomalaiset. Jos ei ole itse käynyt sitä, omat lapset ja lapsenlapset ovat. Se on menestystarina, jolle ei näy loppua.

Kirjoittaja on MTV Uutisten toimituspäällikkö.


Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme