Mainos
Mainos
sukututkimus_pääkuva
MTV Uutiset

Jukka, 33, teki DNA-testin ja hämärän peitossa ollut sukuhistoria alkoi paljastua – "Tutustunko isääni, jota en ole koskaan tavannut?"

Pieni hipaisu vanupuikolla posken sisäpinnalta, vanupuikko putkilossa postissa Texasiin, ja muutaman viikon kuluttua edessäni on dna-testin ansiosta 1300 henkilön lista. Kaikki ovat uusia sukulaisiani sukupolvien takaa. Onko joukossa mahdollisesti isäni, jota en ole koskaan tavannut? Näinkö helppoa se oli, sukuni tarinan selvittäminen? Ei, tämä tarina on hädin tuskin alussa.


Jos juttua katsoo mobiililaitteella, laitteen näyttö kannattaa pitää vaakatasossa jutun leveän taiton vuoksi. Joillakin puhelimilla kuvat eivät näy pystyasennossa.


Olen aina pitänyt lähisukuani verrattain pienenä: yksinhuoltajaäiti ja hänen sisarensa, eli tätini perheineen. Mummoni kuoli 95-vuotiaana vuonna 2010, viimeisenä viisihenkisestä sisarussarjastaan. Heitä edeltävistä sukupolvista olen kuullut vain muutamia kaskuja sieltä täältä. 

– Elä sie huua, Räihän Mattikin kääntyy tiellä, kun sie huuat noin kovaa.

– Kyl mie saan omas kotonani huutaa!

– No huua sitten.

Tätä mummoni mummon Amandan ja hänen miehensä välistä dialogia olen kuullut äitini toistamana vuosikaudet.

Tietoni tyssäävät tiuskivaan Amandaan. Miten pääsisin parhaiten hänen sukuhaaransa jäljille? Saanko minusta otetulla dna-testillä tietoa Amandasta tai siitä, miten isovanhempieni vanhemmat päätyivät Viipuriin? Entä kuinka paljon minulla on sukujuuria ulkomailta?

 

sukututkimus_jukka2
Tästä se suvun selvitys alkaa – posken sisäpinnalta otetaan vanupuikolla dna-näyte.

Sukututkimusta netti pullollaan – tuonut kursseille nuoriakin

Pari viikkoa Family Tree DNA -testin ensimmäisten tulosten jälkeen olen hieman pettynyt. Listalla on joukko nimiä, mutta ei ketään, jonka tuntisin edes etäisesti. Testi vahvistaa, että niin sanottuja etäserkkuja riittää. Otan muutamaan heistä yhteyttä. Vastauksia odotellessani aion tarkistaa, pääsisinkö suvustani paremmin perille perinteisillä tutkimusmenetelmillä.

Siispä kirkonkirjojen kimppuun.

Oman suvun historian selvittäminen on aina ollut suosittua eläkeikäisten keskuudessa. Kansalaisopiston sukututkimuskurssit varataan äkkiä täyteen. Kurssia Tampereella vetävän historiantutkija Tiina Miettisen mukaan kursseilla on yhä enemmän näkynyt myös pari-kolmekymppisiä.

Moni nuorempi on saanut kipinän googletettuaan nimensä tai isovanhempansa nimen, joka löytyykin ulkomaiselta sukututkimussivustolta.

– Lähteet ovat aika helposti saatavilla. Netissä törmää väistämättä sukututkimusaineistoihin. Itse kun aikanaan 1990-luvun alussa aloittelin, sukututkimus oli kirjaston mikrofilmihuoneen perimmäisessä nurkassa, Miettinen naurahtaa.

Miettisen mukaan myös historian harrastamisen yleistyminen ja popularisoituminen voi tuoda nuoria sukututkimuksen pariin.

– Keskiaikamarkkinoilla Hämeenlinnassa oli valtavasti nuoria, joita kiinnostavat keskiaika, historia ja sen elävöittäminen. Moni heistä miettii, mitä heidän esivanhempansa tekivät samanikäisinä. Jos ajattelee vaikka Game of Thronesia, se perustuu sukuverkostoon. Lisäksi netistä löytyy sukutauluja, joita fiktiivisille henkilöille tehdään.

Klikillä satoja "sukulaisia"

Sukututkimuksen tekeminen pelkästään nettiin nojaten voi mennä kuitenkin pahasti metsään. Netin sukututkimussivustoista esimerkiksi 23 and Me, MyHeritage tai Geni.com ovat toimineet kymmenisen vuotta. Parilla klikillä saa satojen "sukulaisten" listan eteensä.

– Toisen ja kolmannen käden lähteet ovat hyviä antamaan vinkkejä. Mutta mitään ei saa varmennettua ilman alkuperäislähteille menemistä, muistuttaa sukututkimusta noin 30 vuotta harrastanut Jari Sedergren, yksi etäserkuistani.

– Koska ne ovat netissä julkisesti saatavana, myös virheet jäävät elämään omaa elämäänsä – ja lisääntymään, kommentoi puolestaan toinen etäserkkuni Ulla, joka ei halua sukunimeään julkisuuteen.

Sedergrenin käsitys sukujuuristaan meni dna-testillä täysin uusiksi

Elokuvatutkija Sedergrenin aktiivisuudesta sukututkijana kertoo, että hän on googlettanut jo ennen puhelinhaastattelua, josko nimelläni löytyisi sukututkimusta, joka toisi sukumme lähemmäs toisiaan.

– Tämä (dna-testi) nyt on se varmin mahdollinen tapa saada sukuyhteys selville. Tieteellinen geenistöstä tuleva tieto on täsmällistä. Jos se kertoo, että me kaksi olemme etäserkkuja, me olemme.

Sedergrenille ja muille kokeneille sukututkijoille dna-testien yleistyminen on vain lisännyt motivaatiota jatkaa tutkimusta ja punoa sukututkimuksen ja dna-testituloksen välistä aukkoa umpeen.

Haploryhmän perusteella pystyikin päättelemään, että oma isälinja johtaa Satakunnan ja Hämeen seudulle ja sieltä vielä myöhemmin Tanskan ja Saksan rajalle. Kyllä se mullistaa tällaista savolaiseen ja kainuulaiseen, itäsuomalaiseenkin ajatukseen tottunutta.

Harmi kyllä meidän kahden välille ei läheistä yhteyttä löydy. Yhteinen esivanhempamme on ainakin 10 sukupolven takana. Yhteydenotto toiseen "dna-matchiini" Ullaan osoittautuu puolestaan melkoiseksi lottovoitoksi.

sukututkimus_kirjekuoret1
Vanupuikko postiin ja pian on tiedossa tukku etäserkkuja.

Innokas amatööritutkija löytää väärän mummonmummon

Hieman ennen yhteydenottoani Ullaan olen ehtinyt jo edetä omassa "sukututkimuksessani". Suomen Sukututkimusseura aloitti 1980-luvun puolivälissä kirkonkirjojen (kastettujen, vihittyjen, haudattujen ja muuttaneiden luettelot) digitoimisen.

Tähän mennessä valtava työ on tuonut Hiski-tietokantaan tietoa kirkonkirjoista historian hämäristä 1860-luvulle ja osittain 1900-luvun alkuun asti. Muutaman haun jälkeen löydänkin tietoa mummonmummostani Amanda Karolina Turtiaisesta. Sitten havaitsen tiedostossa Amandan vanhempien nimet, joita en ole aiemmin kuullutkaan.

Ehdin ilmoittaa tästä läpimurrosta ylpeänä äidilleni ja kysyn neuvoa eteenpäin myös etäserkku Ullalta, mutta hän ampuu tutkimuksentapaiseni alas. Pelkkään Hiskiin ei nimittäin ole luottaminen. Löytämäni vuonna 1855 Kerimäellä syntynyt Amanda Karolina ei olekaan sukulaiseni, vaan Säämingissä vuonna 1858 syntyneen mummonmummoni Amandan täyskaima.

Tiuskiva Amanda oli ammatiltaan silitysliikkeen omistaja – jotenkin sopivaa.

Ullalta saamani sähköposti vakuuttaa minut. Hänelle antamieni Amandan tarkkojen syntymätietojen perusteella Ulla luettelee kaikkien Amandan ja Johan Huuhkan lasten nimet syntymäaikoineen sekä isovanhempieni ja tätini nimet. Karjalaisesta suvusta kun on kyse, löytyvät olennaiset tiedot esivanhemmista Karjala-tietokannasta.

sukututkimus_nimi
Koko aukeama Säämingin seurakunnan arkiston syntyneiden ja kastettujen luettelosta (1854-1872 (I C:7)), vuodelta 1858.

Minä, Andersin pojanpojanpojanpojanpojanpojanpojantyttärentyttärentyttärentyttärentyttärenpoika

Muutamaa tuntia myöhemmin saan Ullalta Amandan tyttäreen, äidinäidinäitiini Johanna Huuhkaan perustuvan sukupuun 1700-luvulle asti. Muutamaa päivää myöhemmin sukupuussa on lisää nimiä jo 1500-luvulle asti.

– Ullalla on yli 300 000 nimeä omissa tiedostoissaan. Hän on aika intohimoisesti kerännyt kaiken mitä löytää, ja siinä mielessä sellainen varmistusketjukin on ollut olemassa, Sedergren kertoo.

Ulla kertoo aloittaneensa sukututkimusharrastuksen 15 vuotta sitten, kun hän jäi hoitamaan Alzheimeria sairastavaa äitiään. Tätä kokemusta saan nyt minäkin kiittää, sillä sen avulla vanhin tiedossa oleva esivanhempani on Anders Staffaninpoika Munck. Hänen poikansa Henrik Andersinpoika Munck syntyi vuonna 1587, lähes 400 vuotta ennen minua. Mummoni mummo Amanda on Andersin pojanpojanpojanpojanpojanpojanpojantyttärentytär.

Ulla muistuttaa, että sukujemme kohdalla suurta apua on siitä, että sukujuuremme ovat pääosin Suomen itäosista.

– Länsi-Suomessa on ollut omat metkunsa, esimerkiksi henkilöillä ei pääsääntöisesti ollut edes sukunimiä. Nykyisin sukututkimuksissa näkee käytettävän sukuniminä heidän asuintalonsa nimiä, vaikka ne vaihtuivat asuinpaikan mukaan.

Arvauksilla ja päättelyllä perille elävistä sukulaisista

Tieto esivanhemmistani löytyy muutamalla johtolangalla kirkonkirjoista, mutta mistä Ullan tiedot lähisukulaisistani, tädistäni ja mummostani ovat peräisin? Kuten kuka tahansa kokenut sukututkija, Ulla uppoutuu tietolähteisiinsä, mutta mukana on myös ripaus arvauksia ja omaa päättelyä.

– Oletin, että harvinainen sukunimesi on suomennettu, joten katsoin Virallisessa lehdessä ilmoitetut suomennokset (hakukone Sukututkimusseuran jäsenille). Sain selville suomennoksen vuodelta 1945 ja (äitini isän) Holger Bauerin perheen tiedot Tampereelta. Hautakivi löytyi niillä tiedoilla netistä.


sukututkimus_jukka1
Jutun kirjoittaja dna-testiä tehneen Marja Pirttivaaran kanssa. Pirttivaara toimii johtavana asiantuntijana Sitrassa, ja hän on toinen Suomi Dna -projektin hallinnoijista.

Esivanhempani tuli äidiksi 9-vuotiaana – ja muita kirkonkirjojen erheitä

Olen yhtä aikaa häkeltynyt ja hieman huolestunut. Näin paljon tietoa omasta sukuhistoriastani on ventovieraiden saatavilla, kunhan heiltä vain löytyy riittävää tiedonhankkimistaitoa. Googletan mummoni miehen nimen ja yhtäkkiä hänenkin nimensä sekä sukuhaaransa löytyvät Genin sivuilta, minulle täysin tuntemattoman ihmisen lisääminä.

– Joidenkin on ollut vaikea ymmärtää, että miksi heidän "oma sukupuunsa" on liitetty muiden tallentajien toimesta tähän yhteiseen kokonaisuuteen. Aika ajoin jotkut jopa vaativat poistamaan omat esivanhempansa sieltä. Heidän on vaikea hahmottaa, että samat henkilöt ovat lukuisten muidenkin henkilöiden sukulaisia, Ulla selventää.

Toki täysin varma menneisyydestään ei voi Ullankaan tietojen perusteella olla. Kirkonkirjoihin kun on vuosien saatossa päätynyt kosolti virheitä. Tietoja on tuhoutunut ja vaurioitunut kirkkojen tulipaloissa, ja yhä olemassa olevista kirjatuista tiedoista osa on kopioitu väärin. Kynät olivat huonoja, muste levisi ja vuosiluvut sekoittuvat.

Siksi sukupuuni ensimmäisessä versiossa yksi esivanhemmistani näyttää aluksi tulleen äidiksi 9-vuotiaana. Syventämällä tutkimusta näistäkin virheistä voi päästä selville.

– Tarkista, tarkista, tarkista alkuperäislähteiltä. Jokainen sukututkija Suomessa tietää, että jos rippikirjoihin on merkitty syntymäaika, se ei välttämättä ole ollenkaan oikea. Luotettavampi tieto on syntyneiden luettelossa, Sedergren kertoo.

"Siihen se ihmisillä usein tyssää"

Epävarma tieto netissä ja digitoidussa aineistossa saa monen osallistumaan Tiina Miettisen vetämille sukututkimuskursseille.

– Kun kysyn, miksi olette täällä, aika moni vastaa, että he eivät enää tiedä, mikä netissä on totta ja mikä ei.

Itsenäisen sukututkimuksen teko päättyy Miettisen mukaan usein siihen, kun yrittää sukeltaa 1800-luvun lopulta taaksepäin.

– Kun (kirkonkirjojen) nykyinen käsiala muuttuu saksalaiseksi vanhaksi käsialaksi ja aineisto ruotsinkieliseksi, siihen se ihmisillä usein tyssää. Jos haluaa oikeasti pureutua 1500-, 1600- ja 1700-luvuille, se vaatii käsialanlukutaitoa.

Johan Jöraninpoika, Jöran Johaninpoika, Johan Johaninpoika...

Pää menee nopeasti pyörälle Ullan minulle perkaamasta sukuaineistosta. Amandan miehen Johan Huuhkan isä on Yrjö (Jöran) Huuhka, hänen isänsä Johan Huuhka, hänenkin isänsä Johan Huuhka, sitten jälleen Jöran Huuhka...

– Samannimisiä ihmisiä on käsittämättömän paljon. Jos on vähänkin yleisempi sukunimi, tavallisimmilla etunimillä löytyy kolme, joskus viisikin yhtä aikaa elänyttä samoilta paikkakunnilta. Edelleen kyse on samasta kuin tieteessä, että voit tehdä teorioita ja hypoteesejä ja testata niitä, Sedergren jatkaa.

– Jos on puutteellisia tietoja, sitten pitää käyttää logiikkaa. Eli suljetaan pois mahdottomia asioita ja katsotaan, miten tämä voisi mennä – kunnes joku vaihtoehdoista osoittautuu paremmaksi kuin kaikki muut.

sukututkimus_jukka_selfie_mv

Geenislangi selkokieliseksi, kiitos

Ja jos tämä nimirumba ei saa päätä pyörälle, niin dna-testin kiemurat viimeistään hämmentävät tavallista pulliaista.

Sähköpostiini tulee lähes päivittäin ilmoituksia uusista Y-linjan (isältä pojalle periytyvä linja) tai Mt-linjan (mitokondriaalinen äitilinja) sukulaisista, joiden dna-yhteys kanssani on niin ja niin monta senttimorgania. SuomiDNA-keskusteluryhmissä puhutaan haploista ja genomeista. Tuntuu, että kärryille pääsemiseen tarvittaisiin vähintään geenibiologian yliopistotutkinto, vaikka keskusteluryhmissä eri termejä yritetäänkin ansiokkaasti selkokielistää. 

Samaa mieltä on geenitutkimukseen perehtynyt professori Samuli Ripatti  Clinicumin Kansanterveystieteen osastolta.

– Geneettinen tieto pitää demystifioida, jotta se voisi arkipäiväistyä. On päästävä tutkijoiden ammattislangista sellaiseen kieleen, että ihmiset ymmärtävät, mistä on kysymys ja miten tämä vaikuttaa.

Jos isäni tekisikin saman testin...

Etäserkkuni Jari Sedergrenin kanssa dna-matchini on kuulemma melko hatara – 66 senttimorgania, joista pisin ketju on 10:n mittainen. Vaikka hän tekee parhaansa avatakseen minulle senttimorganien merkitystä, en ole ymmärtää. Tarkan biologisen määritelmän voi katsoa vaikka Wikipediasta – minä haluan tietää, kuinka monta senttimorgania olisi minulla ja isälläni, jota en tunne.

– Jos sinulle pärähtää 900 senttimorgania kehiin, kyllä sinä olet serkun löytänyt. Suurella todennäköisyydellä 200 senttimorganin tulos on kolmosserkulla (isoisoisovanhemmat ovat sisaruksia keskenään), Sedergren arvioi.

Se, että en tunne isääni eikä hän minua, rajaa luonnollisesti sukututkimusta melkoisesti. Isäni ikäisten syntymätietoja ei ole vielä digitoitu. Minulla on hänen henkilöllisyydestään oma arvaukseni, mutta se on vain arvaus.

Isän olemassaolo on oikeastaan alkanut kiinnostaa minua vasta viime vuosina. Päätös yksinhuoltajuudesta ei ollut äidin – tosin isäni oli ehtinyt jo kadota maisemista ennen tietoa äitini raskaudesta. Minulla ja äidilläni ei ole ollut tarvetta löytää isääni – hänellä lienee oma elämänsä, kenties oma perheensäkin.

Vasta dna-testin jälkeen tajuan, että nyt on tullut tehtyä jotain peruuttamatonta. Jos isäni on tehnyt saman testin, päädymme matcheiksi, ja mittarissa on silloin aika monta senttimorgania.

Kyseisen Family Tree DNA:n suomalaisryhmässä on sivuston mukaan noin 7000 jäsentä. Matchejani on syyskuun alkuun mennessä noin 1300, osa toki ulkomailta. Sitä isoa matchia ei vaan vielä kuulu. Lähinkin ”sukulaiseni” on arviolta kolmos–viitosserkku (153 senttimorgania ja pisin ketju 31).

Olen suomalainen – yllättävällä norjalaisläiskällä

Idea dna-testijutun tekemiseen lähti kesän alussa osin matkatoimisto Momondon mainoksesta, jossa eri kansallisuuksia edustavat näyttelijät saavatkin kuulla, että heidän alkuperänsä on yllättävän kansainvälinen. Perusbritissä onkin osa vihaamaansa saksalaista, kuubalaisella on juuria Venäjällä, kaksi etäserkkua maailman äärilaidoilta löytää toisensa. Tunteisiin vetoavaa toki, mutta ainakin suomalaisesta näkökulmasta värikynää on käytetty runsaasti.

Dna-tietojeni mukaan olen 99-prosenttisesti eurooppalainen ja 61-prosenttisesti suomalainen. Sekään ei yllätä, että sukujuuristani 14 prosenttia tulee Puolan suunnalta. Äitini mukaan hänen isänsä äidin Svaetichinin suku on Puolasta peräisin –  ja heillä on kaiken lisäksi aatelistaustaa.

Ainoa yllätys itselleni on kartan 24 prosentin läiskä Norjassa. Sedergrenillä on Norja-läiskään vastaus valmiina.

– Jos norjalaisten matchien esi-isänä näkyy Lehmoinen, silloin ollaan metsäsuomalaisten alueelta. Keski-Suomesta tai Savosta on sellaisia kavereita, jotka ovat menneet 1500–1600-luvulla metsäsuomalaisiksi Norjaan, ja heidän jälkeläisiään on testattu paljon. Monille suomalaisille tämä näkyy ylimääräisenä Norja-osuutena.

Ja sieltähän se Lehmoinen löytyy minunkin etäserkkujeni tiedoista – metsäsuomalaisten sukua ollaan.

Tutkija Tiina Miettinen muistuttaa, että suomalaisilla on usein eurooppalaisia sukujuuria, harvemmin kuitenkaan tätä kauempaa.

– Jos ajattelee Suomen 1600-lukua: Tosi pahat nälkävuodet, jolloin valtavan iso osa suomalaisia yksinkertaisesti kuoli nälkään ja tauteihin. Vain hyvin pieni osa meni siitä pullonkaulasta läpi. Siksi sukututkimuksissa, jos pääsee 1600-luvulle, löytyy pappeja, kauppiaita ja parempaa väkeä, jotka olivat ensin selviytymässä paremmista ajoista. Sitä kautta löytyy perinteisesti saksalaisia sukujuuria.

Toki tutkija Samuli Ripatti muistuttaa, että kaikkihan me olemme Afrikasta, jos katsomme tarpeeksi kauas.

Yksi ohut sukuhaara selvillä, satoja muita jäljellä

Vanupuikon pyyhkäisy poskelta aloitti melkoisen matkan omaan historiaan. Pelkällä dna-testillä ei kuitenkaan pötki pitkälle, ennen kuin kaikki suomalaiset ovat testin tehneet. Sukututkijoiden vuosikymmenien työ toi juttua tehdessä oman menneisyyteni kuitenkin lähemmäs kuin osasin kuvitella. Hiski-tietokantaan on kirjattu esivanhemmistani tietoa, joka saa mielikuvituksen laukkaamaan.

Millaiset olivat isoisoäitini, 16-vuotiaan Johanna Huuhkan ja kaakelinteki(j)ä Toivo Lindholmin, 18, häät Rakkolanjoella 20. helmikuuta 1898? Palelivatko morsiamen jalat pakkasessa? Amanda Turtiaisen äidin puolen suku asui vuosisatoja Säämingissä – ovatko talon perustukset vielä tallella?

Ja tosiaan: Ullan avulla pääsin käsiksi vasta yhteen ohueen sukuhaaraan. Millaista on ollut äidinisäni aatelissuvun elämä Puolassa 1700-luvulla? Ja miten nivoutuvatkaan yhteen dna-testini y-, eli isälinjan tulokset tuntemattoman isäni sukuhistorian kanssa? Miten reagoin, jos jonain päivänä testitulosteni kärkeen ponnahtaa se kaikkein läheisin match, isäni?

Moni aloittaa sukututkimuksen vasta eläkkeellä. Onneksi tajusin aloittaa aiemmin.

****

Dna-tutkimuksella on voinut päästä myös kansaa kutkuttaneiden henkirikosten jäljille, kuten oheisella videolla selviää.

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme