Mainos
Mainos

Kansanedustaja Mikkolan poliittinen murha 1918 antoi alkusysäyksen sisällissodan terrorille – Rikospaikka kävi läpi kuohuttavat tapahtumat käänne käänteeltä

”Mikkolan veri tulee huutamaan verta eikä mikään sovittelu enää ole onnistuva”, kirjoitti Juhani Aho sisällissodan aikaiseen päiväkirjaansa. Turkulaisen kansanedustajan Antti Mikkolan murha Helsingissä 1. helmikuuta 1918 oli kuohuttava murha, joka osaltaan vaikutti myös valkoisen terrorin julmuuteen.

Nuorsuomalaisesta puolueesta eduskuntaan valittu 48-vuotias lakimies oli perustanut vuonna 1905 Turun Sanomat. Sosialisteilta hän sai syksyllä 1917 lempinimen ”Sota-Antti”, kun hän vaati myrskyisissä eduskuntakeskusteluissa armeijan ja poliisilaitoksen perustamista Suomeen.

Tsaarinvallan kukistuttua aiemmin keväällä järjestysvaltaa ei ollut, mikä johti punakaartien ja suojelukuntien perustamiseen.

Professori Jaakko Paavolainen kirjoitti 1960-luvulla, että Mikkolan murhaan syyllistyneet tiedettiin, mutta heitä ei koskaan rangaistu. Tämä ei itse asiassa pidä täysin paikkaansa.

Osassa lähteistä – esimerkiksi Suomen kansallisbiografiassa – Mikkolan ampumispaikaksi mainitaan Töölönlahden jää, mutta tällekään ei tukea vanhoista asiakirjoista löydy. Pikemminkin päinvastoin.

Tässä jutussa käydään läpi tapahtumat niin tarkasti kuin ne löytyneiden arkistolähteiden perusteella on mahdollista. Keskeisin lähde on Kansallisarkistossa oleva murhan esitutkinta-aineisto. Mikkolan murhaa käsiteltiin Helsingin raastuvanoikeudessa 1922-23. Tiedotusvälineet seurasivat juttua tiiviisti.

Mikkola - arkisto

Kiinniotto 

Sisällissota alkoi Helsingissä sunnuntaina 27. tammikuuta ja valta siirtyi punaisille. Osa valtiomiehistä pääsi pakoon, osa jäi Helsinkiin. Turun suunnalta kotoisin olleen Mikkolan majapaikka Helsingissä oli Mikonkatu 27:ssa sijainneessa matkustajakoti Kalevassa.

Matkustajakoti oli yksikerroksinen puutalo ja huoneita oli myös piharakennuksessa. Rakennusta ei enää ole, vaan paikalla sijaitsee lasiseinäinen Radisson-hotelli.

Signe Brander valokuvasi talon 1909. Mikonkatu 27 (nykyisin 23) on valokuvassa keskellä, korkeamman tiilitalon vieressä oleva tummahko puutalo.

Antti Mikkola oli viettänyt edelliset yöt ystäviensä luona piilossa, mutta keskiviikkona 30. tammikuuta hän palasi – ilmeisesti tunnettuaan itsensä huonovointiseksi – matkustajakotiin. Aikaisin seuraavana aamuna parikymmenpäinen joukko punaisia ryntäsi Kalevaan. Ryhmää johti etsivä Talvio. Hänet teloitettiin 1918.

Ilmeistä oli, että joku matkustajakodin palvelijattarista oli kavaltanut Mikkolan. Näin ainakin matkustajakodin omistaja Ulrika Lundgren epäili kuulustelussa 1922.

Lundgren kertoi yrittäneensä harhauttaa noutajia osoittamalla majatalossa asuneen toisen Mikkolan huoneen. Punaiset kiväärimiehet löysivät kuitenkin oikealle ovelle kahden palvelijattaren osoitettua sen.

Koputukset eivät tuottaneet tulosta, jolloin oven läpi ammuttiin yksi tai kaksi laukausta – kertomukset tästä vaihtelivat. Lundgren kertoi kuulleensa, että joku oli huutanut ”elävänä tai kuolleena”. Lopulta ovi murrettiin kiväärin perällä.

Mikkola ei tehnyt vastarintaa, vaan istui sängynlaidalla, kertoi tarkastusryhmässä mukana ollut suutari Johan Soikkeli. Matkustajakodin naiset itkivät ja olivat kovin säikähdyksissä, kun heitä oli uhkailtu kivääreillä ja pistimillä.

Saman kerroksen toisessa huoneessa ollut neiti Lydia Henriksson muisti Mikkolan sanoneen, että hän kansanedustajana panee jyrkimmän vastalauseen moisesta menettelystä.

Miliisiasema

Juhani Aho kirjoitti torstaista 31. tammikuuta: ”Mitä ihanin talvipäivä. Ja mikä inhoittava tunnelma samalla”.

Mikkola vietti koko päivän putkassa.

Punaiset veivät Mikkolan matkustajakodista Aleksanterinkatu 24:n poliisiasemalle, josta oli nyt tullut miliisiasema. Mikkola kirjattiin pidätetyksi kello 8.10. Hänet suljettiin samaan selliin toisen nuorsuomalaisen kansanedustajan Pekka Paavolaisen kanssa.

Mikkola-kasvot

Päivystyskirjaan merkittiin osin sattuman kautta pidättäjäksi suutari Soikkeli. Hän sattui seisoskelemaan eteisessä, kun päivystäjä kirjasi asian. Tämän takia Soikkelia myöhemmin epäiltiin murhasta.

Sellitoveri Paavolainen pelastui ilmeisesti, koska kykeni vakuuttamaan pidättäjät sovinnollisuudellaan. Näin ainakin arveli Paavolaisen pojan Olavi Paavolaisen elämänkerran kirjoittaja Panu Rajala.

Etsivä poliisi kuulusteli 1920-luvun alussa suuren joukon miliisiasemalla tuona tammikuun viimeisenä päivänä olleita punaisia. Tapahtumat hahmottuivat heidän kertomuksistaan.

Putkatiloissa oli kaikenlaista hälinää. Osa pidätetyistä oli sangen rauhattomia, putkalla vahtina ollut Aleksi Leinonen kertoi.

Kuuden maissa illalla Mikkolalle tuotiin matkustajakodista tyyny ja viltti yötä varten. Mikkola ei kuitenkaan yötään sellissä viettänyt.

Nouto

Kello oli noin 20.30, kun kaksi punaista tuli miliisiasemalle noutamaan Mikkolaa.

Miliisissä esimiehen, käytännössä komisarion virkaa hoitanut Sulo Mänty kuvaili miehiä myöhemmässä kuulustelussa. Toinen oli pitkänpuoleinen, etukumarassa, alta kulmien katseleva ja nenäänsä puhuva mies. Tällä oli alaspäin kääntyneet viikset, tummat ja tuuheat kulmakarvat sekä karkea matala ääni.

Toisen miehen tuntomerkit olivat hatarammat. Mänty osasi kuvata hänet vain lyhyemmäksi. Molemmilla oli kuitenkin harmaa pomppatakki.

Aseet Mänty muisti: pidemmällä oli ollut ainakin Mauser-pistooli, lyhyemmällä kivääri.

Komisario ei tiennyt miesten nimiä, mutta jälkikäteen sai kuulla, että pidempi oli Frans Viktor Ojanen. Kuulustelussa hän tunnisti Ojasen valokuvasta. Toisen noutajan henkilöllisyys ei koskaan selvinnyt.

Ojasella oli ollut käsin kirjoitettu lappu, jossa oli teksti ”Määräys: kansanedustaja Mikkola on heti vapautettava tutkintoa varten”.

Mikkola - leimat

Mänty muisti, että lapussa oli Helsingin kaartin tutkintaosaston leima ja Helsingin punakaartin leima ja joku kolmas epäselvä leima sekä nimi A. tai K. Salminen.

Helsingin punakaartin järjestyskaartin päällikkönä toimi tuolloin Kustaa Salminen. Hänet teloitettiin Suomenlinnassa syyskuussa 1918.

Mänty kuvasi Ojasen esiintyneen hyvin röyhkeästi. Mänty oli kysynyt missä tutkijaosasto oli. Ojanen oli kertonut sen olevan kenraalikuvernöörin talolla.

Komisario taipui ja määräsi lähettinä toimineen Kalle Kivistön hakemaan Mikkolan.

Komisarion huoneessa Ojanen oli tiedustellut Mikkolan omaisuudesta, jolloin Mänty oli kertonut väkijuomia sisältäneestä kapsäkistä. Kun Mänty oli kääntynyt matkalaukun puoleen, Ojanen oli repäissyt salaa määräyslapusta allekirjoitukset pois.

Mänty kertoi, että hänelle oli heti tullut pahat aavistukset Mikkolan kohtalosta, kun hän myöhemmin huomasi alaosasta revityn määräyksen.

Putkavahti Kalle Jokinen kertoi lähetti Kivistön sanoneen Mikkolalle, että tämä vietäisiin kuulusteltavaksi piirin esimiehen luo. Mikkola oli riemastunut. ”Pianpa minun vuoroni tulikin päästä tutkittavaksi”, Mikkola oli sanonut.

Kivistö kertoi hakeneensa Mikkolan ja tuoneensa hänet yläkertaan. Noutajat olivat ottaneet Mikkolan heti haltuunsa, eikä kansanedustajaa ollut viety lainkaan komisario Männyn luokse.

Viimeinen varma havainto

Miliisiaseman eteen ulkovartioon määrätty Fabian Lepistö oli aulassa lämmittelemässä ilman lupaa. Mikkola oli halunnut puhua päivystäjälle. Tällöin lyhyempi saattajista oli tarttunut Mikkolan olkapäähän ja sanonut: ”mennään nyt vaan, kyllä siellä sitten selvitetään”.

Häneltäkin kysyttiin noutajien tuntomerkkejä. Hän kertoi, että noutajia oli kaksi, toinen pitempi, toinen lyhyempi. Lyhyemmällä oli lippalakki ja suvipalttoo. Hän oli laiha, tummanpuoleinen, mutta kalpea. Pidemmästä hän osasi sanoa vain, että tämä oli myös laiha.

Kolmikko meni Aleksanterinkadulla odottaneeseen autoon, joka lähti Unioninkadun suuntaan. Lepistö ei osannut sanoa mihin suuntaan se kääntyi.

Tämä oli viimeinen varma havainto Antti Mikkolasta elävänä.

Smolna?

"Smolnassa uhataan ruoskimisella"

Maanlaisena lehdykkänä Helsingissä ilmestynyt oikeistolainen Vapaa Sana kuvasi Smolnaa myöhemmin maaliskuussa näin: ”Vankien kohtelu Helsingissä on raakuudessaan kerrassaan epäinhimillistä. [...] Heille ei ole sallittu viedä ruokaa eikä heitä ole sallittu kenenkään tavata ennen kuin ’oppivat puhumaan’.”

”Smolnassa uhataan useampia sinne joutuvia ruoskimisella. Kerrotaan, että jonkin ’vallankumousoikeuden’ tai muun sellaisen ’tutkijalautakunnan’ puheenjohtajana toimii entinen suurrosvo ja murhaaja Savinainen”, lehti kirjoitti.

Savinaisella viitattiin kahdesta Karjalan kannaksella tehdystä ryöstömurhasta elinkautiseen tuomittuun Juho Savinaiseen. Venäläiset vanginvartijat olivat vapauttaneet hänet Kakolasta maaliskuussa 1917 Venäjän ensimmäisen vallankumouksen myllerryksessä. Helsingissä Savinainen oli Helsingissä punaisten tiedusteluosaston johtajana. Hän jäi kiinni Viipurissa lokakuussa 1918. Lehtiuutisen mukaan tarkoitus oli selvittää hänen osuuttaan Helsingin ympäristössä tapahtuneisiin ryöväyksiin ja murhiin. Punavankien teloitukset olivat tuolloin ohi ja Savinainen ilmeisesti palautettiin vankilaan.

Epäselväksi jää selvitettiinkö hänen epäiltyjä tekojaan. Ainakaan häntä ei kuulusteltu Mikkolan murhajutussa.

Kaupungilla liikkuneiden huhujen mukaan Mikkola oli viety Smolnaan. ”Toisaalta kerrotaan, että häntä olisi tutkittu Smolnassa ja sitten ammuttu, ei takaa niin kuin on ollut tavallista, vaan edestäpäin otsaan”, Juhani Aho kirjoitti päiväkirjaansa.

Ahon kirjaamat huhut mitä ilmeisimmin pitivät paikkansa, koska Mikkola vietiin Aleksilta iltayhdeksän maissa ja ammuttiin vasta aikaisin aamulla.

Jonkinlaista "tutkintoa" miehestä oltiin tekemässä, ainakin noutajien puheiden mukaan. Ojanen oli sanonut komisario Männylle vievänsä Mikkolan kenraalikuvernöörin taloon.

Nykyinen valtioneuvoston juhlahuoneisto Eteläesplanadilla tunnettiin kenraalikuvernöörin talona ja punakaarti piti siellä päämajaansa. Yhä käytössä oleva Smolna nimi juontuu juuri tuolta ajalta. Lenin oli johtanut lokakuun vallankumousta Pietarin Smolnasta.

Kansanedustaja Mikkola tunnettiin jyrkistä oikeistolaisista mielipiteistään, joten hän mitä todennäköisemmin hän vietti yön Smolnassa. Aamulla oli lähtö edessä.

Kuka päätti ampumisesta? Kuka hoiti teloituksen? Kysymyksiin ei ole vastauksia. Ne punaiset johtajat, jotka olisivat osanneet vastata olivat kuolleet taistelussa, teloitettu tai paenneet Venäjälle.

Kaupungilla kuului noina päivinä laukauksia jatkuvasti. Kukaan ei olisi sellaisiin kiinnittänyt erityistä huomiota.

Patologian laitos

21-vuotias Otto Lindqvist työskenteli sisällissodan aikana patologisella laitoksella vahtimestari Kustaa Meriläisen apulaisena.

Mikkolan ruumis tuotiin mustalla umpinaisella autolla laitokselle kello 9-9.30 helmikuun ensimmäisenä päivänä, Lindqvist kertoi. Tuojia oli kolme: turkkiin pukeutunut autonkuljettaja,  nuorenpuoleinen punakaartilainen ja lyhyenläntä nuori nainen, jolla oli punainen risti käsivarsinauhassa.

Näitä henkilöitä ei koskaan tunnistettu.

Ruumis oli täysissä pukimissa ja vaatteet olivat ehjät, joskin vähän lumiset. Lindqvist kertoi, että päässä oli ampumahaava ja toinen puoli kasvoista oli verinen.

Taskuista löytyi kello, lompakko ja parituhatta markkaa rahaa, jotka vahtimestari Meriläinen otti talteen ja luovutti myöhemmin omaisille

Turussa muutamaa päivää myöhemmin tehty kuolintodistus vahvisti pääosuman kuolettavaksi osumaksi. Sen mukaan ampumahaavoja oli muitakin.

Mikkola - Snellmanninkatu
Patologianlaitos (kuvassa vasemmalla) sijaitsi silloisella Nikolainkadulla, joka nykyisin on Snellmaninkatu.

Lindqvist arvioi, että murha oli tapahtunut korkeintaan pari tuntia ennen ruumiin tuomista, koska ruumis ei ollut vielä kangistunut. Mikkolan ruumis laitettiin kellarissa ruumispöydälle ja ampumahaavasta valui verta. Lindqvist kuvasi ruumista pehmeäksi ja lämpimäksi.

Tavallisesti ruumin kangistuminen alkaa 4-8 tunnin kuluttua kuolemasta.

Lindqvist muisti vielä, että autonkuljettaja oli heittänyt lunta autoon ja puhdistanut veren tahrimat istuintyynyt.

Missä Mikkola ammuttiin?

”Tuojat ilmoittivat tuoneensa ruumiin Alppilan läheisyydestä Eläintarhassa, jossa se olisi ollut pitkällään lumihangessa murhattuna”, vahtimestarin apulainen Lindqvist kertoi poliisille.

Miliisikomisario Mänty kertoi kuulustelussa kuulleensa läheteiltä, että Mikkolan ruumis oli löytynyt jostain Töölönlahden takaa.

Töölönlahden jäätä ei vanhassa esitutkinta-aineistossa mainita.

Mitä näistä voi päätellä ampumispaikasta? Kuvassa on alueen kartta vuosilta 1917-18.

Siihen aikaan Eläintarhan puistoalue käsitti koko nykyisen Töölön jalkapallostadionin, Olympiastadionin ja Kasvitieteellisen puutarhan alueen sekä myös junaradan toiselta puolelta nykyisen Alppipuiston. Alun perin se oli ollut Töölön puisto, mutta nimi oli muutettu Eläintarhaksi, koska sinne piti sijoittaa sittemmin Korkeasaareen päätynyt eläintarha.

Löytöpaikkaa täsmensi siis vain tuntemattomien punakaartilaisten kertomus 21-vuotiaalle Lindqvistille.

Epäselväksi jää se viittasivatko tuojat Alppilalla alueen kallioihin vai nykyisen Linnanmäen edustalla sijainneeseen kaksikerroksiseen Alppila-ravintolaan (kuva) ja sen vieressä olleeseen Alppilan hyppyrimäkeen.

Sen ajan lehdissä Alppilalla viitattiin usein nimenomaan ravintolaan ja hyppyrimäkeen.

Tuohon aikaan Helsinginkatu päättyi länsipäässä junarataan. Siitä jatkui pienempi hiekkatie (kuva) nykyisen oopperatalon paikalla sijainneelle Töölön sokeritehtaalle. Eläintarhassa kulki teitä ja polkuja ristiin rastiin.

Lindqvistin ja Männyn kertomien perusteella murhapaikka oli Töölönlahden pohjoispuolella. Kuinka paljon pohjoiseen? Sen verran, että ruumiin tuojat yhdistivät sen Alppilaan Töölönlahden rannan sijaan.

Lähellä oli tietysti jo siihen aikaan myös kasvitieteellinen puutarha. Todennäköisempää lienee, että sen ajan punainen tunsi Alppilan paremmin kuin puutarhan.

Antti Mikkolan sisko sai muutama päivä murhan jälkeen luvan viedä ruumis Turkuun. Hautaus tapahtui vasta toukokuussa sisällissodan päätyttyä.

Mikkola-työmies
Punaisten tutkintaelin, kansanvaltuuskunnan tutkintokomitea ryhtyi selvittämään tapausta.

Punaisten tutkimukset

Tapaus herätti kohua ja raivoa heti tuoreeltaan valkoisessa Suomessa, jonne tieto kulki. Myös punaisten lehdet uutisoivat siitä. Helsingissä ilmestynyt Työmies nimesi uutisessaan teon tuoreeltaan ”hämäräperäiseksi murhaksi”.

Tiedot epäiltyjen vangitsemisesta olivat kuitenkin mitä ilmeisimmin virheellisiä.

Sen puheenjohtaja M.A. Airola ilmoitti helmikuun lopussa prokuraattorille ja punakaartin päällikölle kahden todennäköisen murhaajan nimet. Selonteon mukaan nämä olivat Helsingin punakaartin 1. rykmentin 1. pataljoonan päällikkö Mäkinen ja saman pataljoonan 2. komppanian päällikkö F. V. Ojanen.

Mäkisen kohtalo jää epäselväksi

20-luvun esitutkintapöytäkirjassa VR:n konepajassa työskennellyt August Virtanen kertoi toisen epäillyn eli pataljoonan päällikkö Mäkisen etunimen olleen Villehad. Todistajan mukaan 36-vuotias pitkä ja laiha aputyömies oli puheissaan maltillinen ja rauhallinen.

Poliisi ei miestä tavoittanut.

Lokakuussa 1918 valtiorikosasian tiedusteluosasto julkaisi listan vapaalla olevista ja vankileireistä karanneista vaarallisista punakaartilaisista. Siinäkin pataljoonan päällikkö Mäkinen esiintyy ilman etunimeä. Tosin tiedusteluosasto pitää saatesanoissa listaansa epävarmana.

Valtiorikosoikeuden nimiluetteloista ei löydy Villehad Mäkistä. Toisaalta sotasurmaprojektin luettelosta löytyy vankileirillä kuollut helsinkiläinen metallityömies Mäkinen. Etunimeä ei ole ollut tiedossa, mutta ammatti täsmäisi.

Toisaalta sukunimi on niin yleinen, ettei mitään johtopäätöksiä Mäkisesta voi tehdä.

Jaakko Paavolaisen Punainen terrori 1918 -kirjan mukaan Airola totesi, ettei komitea voinut jatkaa tutkimuksiaan, koska sitä ei katsottu punakaartin taholta suopein silmin. Tutkimukset Mikkolan murhasta lopetettiin kuitenkin sillä perusteella, että epäillyt olivat rintamalla eikä heitä saatu kuulusteltaviksi.

Paavolainen tuli siihen johtopäätökseen, että murha tapahtui jonkun korkeamman päällikön käskystä, eikä asiaa haluttukaan selvittää.

Tätä Paavolaisen käsitystä tukee sekin, että komisario Mänty kertoi tavanneensa Ojasen maaliskuussa Helsingin Sofiankadulla.

Epäilty Ojanen

Mikkolan murhaa tutkittiin heti sodan jälkeen ja epäillyksi joutuivat pidättäjäksi kirjattu punakaartilainen Johan Soikkeli ja Mikkolan putkasta noutanut lähetti Kalle Kivistö. Frans Ojastakin kuultiin, mutta hän kiisti. Tämä tutkinta ei edennyt syytteisiin, kun kaksikon oikea rooli selvisi kuulusteluissa. Näyttöä ei ollut.

Tilanne muuttui, kun miliisiaseman komisario Sulo Mänty kertoi valtiopetosoikeudenkäynnissä, että Mikkolan nouti Aleksanterinkadulta Frans Viktor Ojanen. Uusi tutkinta avattiin 1921. Juttua tutkivat niin niin Etsivä keskuspoliisi kuin Helsingin poliisin etsivä osasto.

Frans Viktor Ojanen oli syntynyt 10. lokakuuta 1872 Huittisissa. Poliisikuulustelupöytäkirjan mukaan hän osasi lukea ja kirjoittaa. Ojanen oli elättänyt itseään 12-vuotiaasta lähtien ensin suutarintöillä ja sen jälkeen metallityöläisenä Tampereella, Lahdessa, Helsingissä ja muualla. Miehen ammatiksi kirjattiin viilaaja.

Ojanen oli Punakaartin 1. rykmentin, 1. pataljoonan 2. komppanian eli niin sanotun VR:n konepajan komppanian päällikkö. Lokakuussa 1918 valtiorikosoikeus oli tuominnut hänet avunannosta valtiopetokseen kolmen vuoden ehdolliseen kuritushuonerangaistukseen.

Esitutkinta-aineistoon kirjatut kuvaukset Ojasesta olivat synkät: raaka ja kova kiihottaja, heittiömäinen. Moraaliton mies, joka oli valmis tekemään mitä tahansa.

Ojanen oli naimisissa, mutta kuulustelussa vuonna 1921 vaimo kertoi ettei Ojanen ollut kolmeen vuoteen pitänyt minkäänlaista huolta perheestään. Heillä oli neljä lasta. Vaimo kuvasi Ojasta itsepäiseksi, kovaluontoiseksi ja ärtyisäksi.

Ojasella oli jalkavaimo Turussa. Turun poliisin raportissa Ojasta kuvattiin kommunistimieliseksi, mutta Elin Maria Janhusta siivoksi ja hiljaiseksi.

Syyte murhasta

Ojanen sai Helsingin raastuvanoikeudessa loppuvuodesta 1921 syytteen murhasta. Hän kiisti sen jyrkästi. Ojasen mukaan hän oli lähtenyt Tampereelle 27. tammikuuta 1918 ja palasi sieltä vasta 2. helmikuuta. Ojasen mukaan hän ei ollut siis edes kaupungissa Mikkolan murhan aikaan.

Tampereella hän sanoi asuneensa työmies Salmisen luona Kaivokadulla.  Puuseppä Salminen ei alibia antanut, vaan sanoi ettei tuntenut Ojasta, eikä hänen luonaan käynyt ketään vieraita.

Mikkola- hs

Juttua lykättiin useaan kertaan ja todistajia kuultiin lukuisia. Tiedotusvälineet seurasivat juttua tiiviisti. Kuvassa Helsingin Sanomien juttu 21. tammikuuta 1922.

Ojanen väitti olleensa komppanian päällikkönä vain helmikuun puoliväliin, mutta syyttäjä esitti punakaartin pöytäkirjan maaliskuulta, jossa todettiin Ojasen osallistuneen tärkeään kokoukseen maaliskuussa.

Todistelu oli aika lailla välillistä. Todistaja Vehkamäki kertoi kuulleensa kuinka Ojanen oli sanonut sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton kahvilassa Heikinkatu 24:ssä – nykyisin paikalla on Mannerheimintien Forum – näin: ”kova kallo sillä sota-Antilla olikin”.

Eräs nainen kertoi kuulleensa kuinka Ojanen oli kehuskellut sillä, että oli tappanut kahdeksan lahtaria.

Helsingin miliisipäällikkönä toiminut Edvard Nyqvist oli ollut Iso-Mjölön saarella vankina Ojasen kanssa samaan aikaan ja kertoi kuinka Ojanen oli erään kerran kuulustelusta palattuaan sanonut; ”Kyllä ne minua siellä löivätkin, mutta minä en vaan tunnustanut sitä murhaa”.

Keskeisin todistaja oli kuitenkin miliisikomisario Sulo Mänty, joka linkkasi Ojasen suoraan Mikkolaan. Ojanen halusi jäävätä Männyn kertomuksen sillä perusteella, että tämä suojeli itseään, mutta oikeus ei vaatimukseen suostunut.

6. maaliskuuta 1922 raastuvanoikeus antoi tuomion. Se totesi, että Ojanen oli ollut mukana noutamassa Mikkolaa miliisiasemalta. Siitä ei kuitenkaan löytynyt näyttöä, että Ojanen olisi surmannut Mikkolan tai ollut osallisena siihen. Syytteet hylättiin ja Ojanen vapautettiin.

Hovioikeuden päätös

Tapaus alistettiin – niin kuin sanonta siihen aikaan kuului – Turun hovioikeudelle. Ensimmäinen vinkit tulevasta olivat toukokuun alun lehtiuutiset: Frans Ojanen oli määrätty vangittavaksi ja hänet oli löydettykin.

Tuomio tuli toukokuun lopussa. Ojanen tuomittiin avunannosta murhaan kahdeksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen. Se alennettiin saman tien kahdeksaan vuoteen, koska Ojanen oli jo saanut kolmen vuoden ehdollisen tuomion valtiopetoksesta.

Hovioikeuskaan ei ollut löytänyt näyttöä sille, että Ojanen olisi ollut ampuja. Sen sijaan hovioikeus katsoi, että Ojanen oli Mikkolaa noutaessaan tiennyt, että tämä tullaan tappamaan. Se katsottiin avunannoksi murhaan.

Mikkolan murhan merkitys

Sodan alkupäivinä Helsingissä surmattiin yli kaksikymmentä ihmistä. Kansanedustaja Mikkolan murha oli selvästi poliittisin.

Professori Paavolaisen mukaan Mikkola ei ollut millään tavalla johtava valtiomies, mutta kuitenkin jyrkän porvarillisen linjan näkyvimpiä keulakuvia.

Punaiseen Suomeen kuuluneiden suurten kaupunkien lehdet eivät enää murhan aikaan ilmestyneet, mutta muualla reaktiot olivat kovia.

Uudessakaupungissa ilmestyvä Vakka-Suomi kertoi Mikkolan joutuneen punaisten pyöveleiden käsiin. Raumalainen Pohjantähti kirjoitti: ”Tämä on niin katala ja kaikkea ihmisyyttä vailla oleva petomainen teko, ettei siitä voi enempää puhua”.

Tieto levisi koko valkoiseen Suomeen. Murhia tapahtui tietysti muitakin eri puolilla maata. Kaikki nämä kuohuttivat mieliä. Mikkolan poliittinen murha oli kuitenkin tapahtunut heti sodan alussa.

Punaista terroria on pidetty vallankumoukseen liittyvänä purkausilmiönä. Valkoinen terrori oli taas kosto punaisesta terrorista.

Punaisessa terrorissa menetti henkensä Helsingissä eri lähteiden mukaan 55-79 kaupunkilaista, joista suurin osa surmattiin sodan ensimmäisinä viikkoina. Sotasurmat-tietokannan mukaan uhreja oli 55.

Suomenlinnan vankileirillä teloitettiin 80 punaista. Kaikkiaan saaren vankileirillä kuoli 1536 punaista.

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme