Mainos
Mainos

Andrew O’Hagan: Maf -koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Arvio: Päivi Lipponen

(Tammi) Suomentaja: Heikki Karjalainen

Voiko mielikuvituksellisempaa ideaa olla kuin kertoa Marilyn Monroen viimeisistä vuosista koiran näkökulmasta? Suoraan sanoen en ole ihan tällaisen genren lukija.

Marilyn on juuri eronnut kirjailija Arthur Milleristä ja Frank Sinatra päättää piristää ystäväänsä koiralla. Maf -koira rakastaa emäntäänsä ja kulkee tämän kavaljeerina suihkuseurapiireissä. Kirjassa seurataan Marilynin viimeisiä vuosia.

Teoksen koirat ja kissat tarkkailevat ympäristöä ja puhuvat. Eikä siinä kaikki, itse asiassa ne ovat kovin oppineita.

Teoksessa julkkiselämän päämäärättömyyttä kuvataan tähtien Dean Martinin, Frank Sinatran ja Natalia Woodin kautta. Maf pohtii: ”Keitä ovat nämä ihmiset, jotka pystyvät luomaan elämää valkokankaalle, mutta eivät pystyneet alkuunkaan elämään omaansa?” Kirjailijan idea kertoa todellisten ihmisten jutustelua perustuen puhtaaseen mielikuvitukseen, tuntuu hiukan erikoiselta.

Kieltämättä Marilyn on kiinnostava. Häntä voi sanoa ensimmäiseksi kaupalliseksi tähdeksi. Nimi, henkilöhistoria ja ulkomuoto hiusväriä myöten muutettiin. Marilynin tehtävä oli rikkoa tabuja, miellyttää ja myydä. Arvaten tässä menossa hän menetti identiteettinsä. Maf miettii: ”Marilyn oli jatkuvasti matkalla kohti ahaa -elämystä… Marilyn ei ollut enää ollut vain piinallisen epätietoinen siitä kuka oli, vaan epätietoisuus oli noussut hänen hallitsevaksi luonteenpiirteeksi.”

Amerikkalainen ”hyvin menee” -pärjäämisen kultti pureutui jokaisen nahkaan. ”Kukaan meistä ei käytä omaa nimeään. Kukaan Amerikassa ei ole sen niminen kuin väittää olevansa…Vanhempani olivat duunareita. He puunasivat ja putsasivat, mutta kieltävät nykyään silmää räpäyttämättä kuuluneensa koskaan työväenluokkaan.”

Marilynin myynti-imagoon kuului, että hän oli joko rakastunut, eronnut tai etsi uutta miestä. Ilman miestä Marilyn pelkäsi jäävänsä yksin, epäonnistuvansa kaikessa ja tulevansa äitinsä tavoin lopulta hulluksi. Maf todistaa: ”Hän saattoi istua viikkokausia makuuhuoneessaan tuijottaen seinään, peseytymättä ja pukeutumatta. Eräänä päivänä hän sanoi, että ei oikein voinut luottaa mihinkään muuhun kuin aamutakkiinsa ja sukkiinsa.”

Niin ihana kuin Marilyn onkin, aina hänestä jää hieman surumielinen tunne. Häntä ei siis lopulta voinut kadehtia, täydellinen myyntituote.

Kirjoittaja on kansanedustaja (SDP) ja Helsingin kaupunginvaltuutettu

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme