Mainos
Mainos

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

(Tammi, 238 s.)

Lapsen saaminen on epävarmaa. Ja jos lapsen saa, odottaminen voi kestää viisi vuotta. Adoptiolasta hakenut Anna Pihlajaniemi joutui kuulemaan, kaikkien muiden samassa tilanteessa olevien tavoin, mitä erilaisimpia kommentteja adoptiosta. Toiset niistä olivat kannustavia ja tukea antavia, toiset hyväntahtoisia mutta hömelöitä, toiset ilkeitä. Joku kommentoi, että adoptio on muotia ja itsekästä. Onko odottaa viisi vuotta epävarmuudessa lastaan todellakin muotia ja itsekästä?

Erityistä henkistä julmuutta osoittavat ne uskovaiset, jotka sanovat – ensin rukoiltuaan lapsettoman puolesta - että ”jotkut kutsutaan äideksi, ei kaikkia”. Pihlajaniemi ihmettelee vastaan päiväkirjan muotoon kirjoitetussa kirjassaan Adoptiomatka. ”Kaikkia ei ole tarkoitettu äideiksi. Niin. Esimerkiksi heitä, jotka pahoinpitelevät lastaan. Heittävät vauvan kaivoon tai jättävät nelivuotiaan viikonlopuksi yksin kotiin, vääntävät oven takalukkoon ja kävelevät alas rappukäytävän portaita.” Sen jälkeen kun lukijan verenpaine on laskenut voi kysyä, kumpi on kiero ja perverssi, Jumala vai sellaisen nimessä ilakoiva.

Pihlajaniemi odotti miehensä kanssa adoptiolasta viitisen vuotta. Hän käy läpi odottamisen riemut ja alhot, ajan matelemisen, epävarmuudet, byrokratian ja ulkopuolisten reaktiot. Kyse ei ole mistään pikavoitosta eikä kuponkilapsesta. Lapsi on haluttu ihminen, oma kehittyvä persoona. Oli lapsi adoptoitu tai biologinen, lapsi ei ole projekti eikä vanhempien suhteen paikkauslaastari.

Adoptiomatka on sujuvasti kirjoitettu. Se ei hienostele, vaan on arkinen, kuten itse lapsen odottaminen. Adoptiolasta hakevien tai adoptiolasten läheisten kannalta kirja muistuttaa realistisesti paitsi odottamisen synnyttämistä tunnevaihteluista, myös siitä, miten ympäristö reagoi. Pihlajaniemi sai paljon tukea. Kuvaukset mm. työkaverien vilpittömästä ilosta ja myötäelämisestä liikuttivat. Mutta on myös varauduttava ihmisiin, jotka kykenevät osoittamaan erityistä tahdittomuutta, halveksuntaa ja brutaaliutta. Aina vain ei ole heittää takaisin kommenttia, kun tilanne tulee yllättäen.

Adoptiomatka onkin sekä kertomus yhdestä odottavasta äidistä (ja hänen kirjassa valitettavan taustalle jäävästä miehestään), että peili nyky-yhteiskunnan normeista ja asenteista.

Loppu on onnellista, sellaista kuin lapsen saaminen on. Ja sitten alkaa perhe-elämän tavallinen arki. Jää miettimään yhtä asiaa. Miltä tuntuu sellaisista vanhemmiksi haluavista, joiden adoptioprosessi keskeytyy tahdon vastaisesti. Paperille purettavaksi se olisi rankka aihe. Joku kustantaja voisi myös tarttua siihen, miltä tuntuu adoptiolasta odottavasta isästä.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme