Mainos
Mainos

Antti Kuusterä ja Juha Tarkka: Suomen Pankki 200 vuotta. Osa 1, Keisarin kassasta keskuspankiksi

Arvio: Esko Seppänen

(Otava)

(Otava 2012)

Suomen Pankin 200-vuotishistoriikin toisen osan nimi on ”Parlamentin pankki”.

Suomen Pankki ei ole enää Suomen pankki eikä eduskunnan pankki. Tänään se on Euroopan Keskuspankin (EKP) haarakonttori ja EU:n pankki, eikä Suomen eduskunnalla ole sanan sijaa pääkonttorin rahapolitiikan sisältöön.

Antti Kuusterä ja Juha Tarkka ovat kirjoittaneet historiikin Suomen Pankin aina sen itsenäisyyden loppumiseen ja Emun tuloon saakka. He ovat tehneet työn suurella pieteetillä objektiaan kohtaan. Lähdeaineistona on käytetty pääosin pankin sisäisiä asiakirjoja ja sellaisia dokumentteja, joiden perusteella pankista kanonisoidaan ns. virallinen totuus.

Historiikissa Suomen Pankki on ikään kuin tyhjiöpakkaus, jossa sisäinen paine on ilmakehän painetta pienempi. Paketista on puristettu ulos kriittinen ilma. Hyvä puoli on se, että paketti on kääritty läpinäkyvään kuoreen eikä kirjoittajilla näytä olevan salattuja tarkoituksia.

”Parlamentin pankki” on 831 sivun laajuinen ja 2,2 kiloa painava tiiliskivi. Sen massiivisesta asioiden vyörytyksestä, jota – aivan oikein – ei tarjota pelkästään kronologisella aikajanalla, soisi paremmin löytävänsä asian, jota etsii. Kirjasta puuttuu asiahakemisto, ja siitä pitäisikin saada käyttöön sähköinen versio. Silloin etsivä löytäisi ja kolkuttavalle avattaisiin kirjan yksityiskohdat jatkotyöstämistä varten.

On vaikea ottaa kantaa Suomen Pankin toiminnan ensimmäiseen 160 vuoteen ja niissä asioissa on luotettava historijoitsijoiden ammattitaitoon. Vanhalta ajalta voidaan panna merkille sellainen yksityiskohta, että keskuspankissa todellista päätösvaltaa käyttäneiden pankkivaltuutettujen kokoonpano on vuosien varrella muuttunut radikaalisti. Ennen he edustivat parasta yhteiskunnallista osaamista, jota oli olemassa, mutta varsinkin sotien jälkeen pankkivaltuusmiesten ja -naisten kelpoisuustaso laski. Tänään on sitten yhdentekevää, keitä he ovat; onhan pankkivaltuustolta viety valta tekemällä Suomen Pankista Euroopan Keskuspankille alisteinen haarakonttori.

Olen seurannut Suomen Pankin toimintaa 160 vuoden jälkeiset 40 vuotta, siitä osan pankin tilintarkastajana ja pankkivaltuutettuna. Näihin vuosiin minulla on jonkin verran huomautettavaa. Pidän joitakin historiikissa dokumentoituja asioita ns. virallisena totuutena, joka kätkee näkyvistä epävirallisen ja huomattavasti monimutkaisemman tosiasiallisen päätöksenteon. Dokumentit eivät paljasta asioihin vaikuttaneita ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita eikä kaikkea päätöksentekoon liittyviä asioita ole dokumentoitu.

Pääomamarkkinoiden liberalisoinnin kuvaus on hyvä, mutta olisin kaivannut siihen lisää pohdintaa demokratian olemuksesta, siitä, miten on mahdollista, että niin merkittävä asia voitiin hoitaa yksin Suomen Pankin päätöksin ja ohi eduskunnan päätöksenteon. Johtopäätöksenä olisin sanonut selkeämmin, että Suomen Pankin johtokunta ei tiennyt, mitä sen päätöksistä seuraisi.

Kovan markan politiikan ideologisena isänä olisin kuvannut selkeämmin Markku Puntilan ratkaisevan roolin sekä hänen opetuslapsiinsa kuuluneen Sirkka Hämäläisen toiminnan johtokunnan yrittäessä 1990-luvun alussa panna Suomessa toimeen yleisen 7 prosentin palkkojen alennuksen. Emussa sitä kutsutaan tänään sisäiseksi devalvaatioksi. Nyt tämä toivoton yritys menee Kalevi Sorsan piikkiin. Hän ei ollut henkilö, joka itse olisi kirjoittanut – näissä asioissa – hänen nimissään esitettyjä ehdotuksia.

Enemmän valoa kovan markan syntyyn olisin kaivannut myös Mauno Koiviston roolista Suomen Pankin (kovan markan) politiikkaan hänen presidenttikaudellaan. Voi olla, että tässä asiassa dokumenteista ei löydy hänen sormenjälkiään. Hän on saattanut pitää käsissään silkkihansikkaat työrukkasten sijaan, mutta silti hänen roolinsa oli kiinnostava ja sitä olisi pitänyt tarkastella aikalaistodistajia kuulemalla. Kuolleet dokumentit vaikenevat.

Kun Suomi vuonna 1976 joutui käytännössä Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) holhoukseen, toimitin Yleisradiossa siitä salaisiin asiakirjoihin perustuneen ohjelman. Sitä Suomen Pankin pääjohtaja Koivisto arvioi Ylen johdolle lähettämässään kirjeessä niin, ettei ohjelman teksti ”poikkea edukseen siitä, mikä on toimittaja Seppäsen yleinen taso, kun hän selostaa Suomen Pankin toimia tai rahapolitiikkaa”. Kirje ei johtanut Yleisradiossa toimenpiteisiin, koska ohjelmassa ei esitetty vääriä tietoja.

Tämä kirja-arvion olen tehnyt tuolla samalla ”yleisellä tasolla”, joka innoitti Koiviston kirjoittamaan kirjan ”Väärää politiikkaa” (Kirjayhtymä, 1978). Se oli silloin erilaista väärää politiikkaa kuin kahdenkymmenen vuoden takainen kovan markan politiikka. Historiikissa kaikki kritiikki pitää lukea rivien väleistä.

Kaikesta huolimatta Kuusterä ja Tarkka ovat tehneet suurtyön, joka elää pitkään ja tuottaa kepeät mullat itsenäiselle Suomen Pankille.

Esko Seppänen tunnetaan tavallista ärhäkämpänä ja valistuneempana kriitikkona. Hän on julkaissut kolmisenkymmentä kirjaa ja lisää tulee koko ajan. Mutta hän myös lukee paljon eikä pelkästään talouspolitiikkaa vaan fiktiota, kotimaista proosaa. Lukupöydällä ovat juuri Riikka Pulkkinen, Sirpa Kähkönen ja Sofi Oksanen.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme