Mainos
Mainos

Arto Luukkanen: Medvedev – Venäjän isäntä vai Putinin renki

(Paasilinna)

Kirjan kysyvään nimeen tuli vastaus jo ennen kuin kirja ilmestyi. Uutisetkin tuntuvat olevan nykyään aina silloin tällöin myöhässä, mutta vielä armottomampaan osaan joutuu ajankohtaiskirja. Tätä kirjoittaessa Venäjän parlamenttivaaleihin on aikaa alle kuukausi ja presidentinvaalitkin ovat jo ensi vuoden maaliskuussa. Molemmista vaaleista katosi jännitys ja alkeellinenkin demokratia, kun Venäjän nykyinen johtajakaksikko ilmoitti syyskuun lopussa vain vaihtavansa paikkoja.

Arto Luukkanen, niin kuin ei kukaan muukaan, ei mahda Venäjän valtaeliitin poukkoilulle mitään. Luukkanen yrittää kirjassaan selvittää kahden sadan sivun verran, millaiset voimat liikuttavat Venäjää pinnan alla. Koska Venäjä ei ole avoin yhteiskunta eikä mistään hallinnon julkisuusperiaatteista ole kuultukaan, tutkijaa – niin kuin toimittajaakin – kiinnostaa, kun saa tästä vallan käärmeenpesästä jotain irti. Tämä sivu- ja taustajuonteiden paljastaminen on kirjan heikkous ja vahvuus. Kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Venäjästä pintaa syvemmältä, kirja antaa uusia nimiä ja teorian tynkiä siitä, mitä todella on viime vuosina tapahtanut. Mutta samalla lukija tukehtuu näihin yksityiskohtiin. Kirjassa ei metsä valotu puilta eikä yksityiskohta kiinnity kokonaisuuteen.

Mielenkiintoista on Venäjän sisäisten kysymysten ristipaine olipa vallassa kumpi tahansa. Luukkanen arvioi Medvedevin halunneen suuren Venäjän federaation subjekteille suurempaa päätäntävaltaa ja itsenäisyyttä, kun presidentti Putin sen juuri otti pois alueilta.

Venäjän sisällä kytee myös suuria ristiriitoja eri kansallisuuksien kesken. Entisten neuvostotasavaltojen kansalaiset Keski-Aasiasta ovat laittomina siirtolaisina ja työntekijöinä vaurastuvan Venäjän työmailla. Samantapainen kohtalo on käytännössä sisällissotaa käyvillä Kaukasuksen tasavaltojen kansalaisilla. Nämä ”mustat” saavat osakseen hyvin rasistista kohtelua. Luukkanen kuvaa kirjassaan pelottavaksi paisuneen mellakan aivan Moskovan keskustassa, Maneesiaukiolla viime vuoden lopussa. Se oli puhtaan rasistinen ja muitakin esimerkkejä löytyy.

Kahden johtajan malli on askarruttanut Venäjää seuraavia koko Medvedev-Putin -kaksikon vallassa- oloajan. Presidentti on ollut länsimielinen ja salonkikelpoinen, pääministeri kovan linjan mies, mutta onko heillä ollut todellisia näkemyseroja? Julkisuuteen saakka niitä on näytetty suhteessa Libyaan, miljardööri Hodorkovskiin tai Moskovan Domodedovon lentokentän terrori-iskuun. Kirjakin löytää sellaisia ja erityisesti viime kesän ajalta myös julkista nokittelua. Tämän hetken tietojen valossa näkemyserot on valettu yhdeksi yhtenäistä Venäjä suojaavaksi politiikaksi.

Tandemhallinnolla oli Luukkasen mukaan aito pyrkimys Venäjän muuttamiseksi nykyistä avoimemmaksi yhteiskunnaksi, mutta ympäröivä todellisuus muutti suunnitelmaa. Oranssi vallankumous Ukrainassa ja tuoreimmat tapahtumat arabimaissa muistuttivat valtakaksikkoa siitä, että valta voi vaihtua hyvinkin suljetussa yhteiskunnassa. Kirjan julkistamistilaisuudessa Arto Luukkanen kiteytti Venäjän valtakaksikon ratkaisun valinnaksi Kremlin ja Haagin välillä: omassa maassa tiukan sisäisen turvallisuuden valtakoneiston suojaamana Venäjän hallitsijana tai kansainvälisen yhteisön syytettyjen penkille ajamana entisenä hallitsijana.

Kirjassa pohditaan myös sitä, voiko Venäjää hallita kiltti perheenisä, Medvedev. Luukkanen vertaa Medvedeviä viimeiseen tsaariin Nikolai II:een. ”Venäjää ei voi hallita oikein mukava mies”, kirjailija kysyy ja vastaa. Nyky-Venäjän hallitsijoilla alkaa olla tsaarien ja neuvostoajan elkeitä siinäkin mielessä, ettei valtapaikalta lähdetä vaalien kautta vaan vasta jalat edellä.

Kirjassa on myös luku Medvedev ja Suomi. Siinä kirjoittaja lähtee kaukaa liikkeelle, Paasikivestä saakka. Suomen nykyjohto saa rankkaa kritiikkiä sinisilmäisyydestä uuden Venäjän johtajien kanssa. Osansa saa myös media, joka ei kirjoittajan mukaan ole osannut nähdä vaaran merkkejä naapurimaassa tai ei ole osannut niitä oiken tulkita. Oman kokemukseni perusteella voin ainakin varmuudella sanoa, että Venäjä-uutisointi on kymmenessä vuodessä määrällisesti romahtanut. Suomalainen media on suunnannut voimavaransa muihin ilmansuuntiin ja ehkäpä siinä sitten jää idästä jotain näkemättä.

Esimerkkinä kirjoittaja pyörittää muun muassa huoltajuuskiistoja ja niiden tarkoituksenmukaista paisuttelua Venäjän mediassa ja kehnoa analyysia suomalaisessa. Tästä on pakko olla samaa mieltä.

Syksyn mittaan ovat soraäänet Venäjällä voimistuneet. Kuulostaa siltä, että harvainvalta ja paluu Neuvostoliittoon ei suju niin pehmeästi kuin on suunniteltu. Euroopan parlamentin Liberaaliryhmä järjesti viikolla 45. Helsingissä seminaarin, johon oli laajasti kutsuttu Venäjän opposition edustajia, tutkijoita ja toisinajattelijoita. Pitkän linjan maltillinen asiantuntija piti vallankumousta mahdollisena keinona pakottaa Venäjä muutokseen. Mitään näin rohkeaa ei Arto Luukkasen kirjassa ole.

Hilkka Hyrkkö on toimittaja ja viestinnän ammattilainen. Paitsi, että kirjoittaa, lukeekin paljon. Ei ole toista ilman toista.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme