Mainos
Mainos

Arvio: Tieto-Finlandia -ehdokkaana oleva Arabikevät tarjoaa liikaa kaikkea

Lilly Korpiola, Hanna Nikkanen: Arabikevät

(Avain. 197 s.)

Lännessä propaganda- ja otsikkonikkarit keksivät äkkiä protestiliikkeille ja kansannousuille nimiä. Viime vuosikymmenellä oli jos jonkin väristä vallankumousta (mihin ne lässähtivät?). Pohjois-Afrikassa, Levantissa ja Arabian niemimaalla oli (ja on) arabikevät.

Korpiolan ja Nikkasen Arabikevät-kirja tuli hyvään saumaan suomeksi lukevalle yleisölle. Siinä on sekä hyvää, että kritisoitavaa. Teos yrittää nimittäin halata aiheellisesti ja maantieteellisesti liian ison palan kerralla. Vaikka kokonaiskuva ja -käsitys alueesta on todellisuudessakin epäselvä, ihmiset ja yhteiskunnat elävät koko ajan ja käänteet ovat arvaamattomia, kirja yrittää tarjota liikaa kaikkea. Kustannustoimittajan olisi kannattanut rajauttaa kirjaa temaattisesti.

Korpiola on Lähi-idän median asiantuntija, Nikkanen tutkiva ja ruohonjuuritasolta raportoiva palkittu toimittaja. Lukijan kannalta olisi ollut palkitsevampaa syventyä kunnolla esimerkiksi Egyptiin ja Tunisiaan. Vaikka arabimaita yhdistivät repressiiviset hallinnot, niiden kansantalouksissa, koulutustasoissa, infrastruktuurissa ja monissa muissa tekijöissä oli ja on suuria eroja. Lisäksi laajakaariset geopoliittiset pohdinnat Irania myöten jäävät ohuiksi.

Riittävän syvälliset esittelyt Egyptin ja vaikka nyt Tunisian modernimmasta historiasta ja yhteiskunnallisista oloista, jotka johtivat nykytapahtumiin, olisivat antaneet runsaammin lihaa luiden ympärille. Molemmissa maissa entiset diktaattorit kaadettiin suhteellisen nopeasti, ja molemmissa kansalaisyhteiskunta on saanut äänensä kunnolla kuuluviin. Muutosprosessit ovat toki kesken.

Sosiaalisen median ja television roolien analysointi kansannousuissa on yhä kuuma peruna, ja pysynee sellaisena pitkään, sillä uusi media on tuonut uudenlaista dynamiikkaa mm. epäkohtien esiintuojana ja sosiaalisen organisoitumisen mahdollistajana tai ainakin helpottajana, samaan aikaan sekä kansallisessa että laajemmassa kontekstissa. Tästä luin kiinnostuksella, samoin kuin naisten roolista, mikä uhkaa taas kutistua.

Toisaalta somen roolin ylikorostamisella on vaaransa. ”Onko koko kansannousua edes olemassa, jos kukaan ei twiittaa siitä?”, kirja kysyy. Libya pysyi viime keväällä kansainvälisessä mediassa, vaikka kirja toisin väittää. Satelliittikanavat, radio ja muut perinteiset välineet kertovat myös asioita. kaikki ei ole uutta auringon alla.

Itä-Euroopan rautaesirippu romahti vain reilut 20 vuotta sitten, vaikka somea ei ollut ja media oli vallan käsissä. Berliinin muuriin tehtiin ihmisten mentävät aukot kirjaimellisesti käden käänteessä, sen jälkeen kun DDR:n hallinnon epävirallinen tiedottaja Günther Schabowski 9.11.1989 puhui tiedotustilaisuudessa sivu suunsa rajan avaamisesta.

Ja siellä missä vähintään kaksi aktivistia tapaa, näkemykset somen roolista voivat olla täysin päinvastaiset ja keskustelu voi muuttua äkkiä kinasteluksi. Lisäksi aktivistilla on aina oma intressinsä, joka usein on jalompi kuin valtaa pitävien, mutta ei aina.

Mielestäni toinen sekä hyödyllinen mutta haastava asia on pohtia, mitä ja miten nk. läntinen ja kansainvälinen media uutisoivat, mitä ne ovat ja keitä ne edustavat. Kuinka eri tavoin tapahtumista kertovat (tai jättävät kertomatta) toisaalta yhdysvaltalainen CNN kotimaassaan ja kansainvälisessä versiossaan, englanninkielinen al-Jazeera, Le Monde Diplomatique, The Times, tai kiinalaiset ja venäläiset tiedotusvälineet omilleen, ja toisaalta englanninkielisissä lähetyksissään tai lehdissään ja nettisivuillaan.

Kirjoittajat muistuttavat aiheesta, että arabimaissa kansalaiset olivat menettäneet itsekunnioituksensa tukahduttavien valtakoneistojen alla. Itsekunnioituksen (karaama) menettäminen (ihaana) on monen asian pitkäaikaisemman kehityksen summa. Samankaltainen voimattomuus ja viha ja niiden kiehuminen yli ovat kuitenkin universaaleja reaktioita. Tapahtumat voivat yllättää sekä kotimaissa että ulkopuoliset arvioijat, kun historia tapahtuu ja sitä tehdään tässä ja nyt.

Kirjoittajat toteavat, että vuosi on liian lyhyt aika arvioida tapahtumien lopullisia seurauksia. Lukisin mielelläni Korpiolan ja Nikkasen kirjan siitä mitä ”arabikeväälle” kuuluu vaikkapa vuonna neljä. Uskon, että riuskemmalla rajauksella siitä tulisi erinomainen kirja. Ja sosiaalisesta mediasta sekä kansalaisjärjestöjen ja –aktivistien roolista kykenisi saamaan nykyistä kirkkaamman käsityksen, vaikka some muuttuu nopeasti ja muuttaa osaltaan yhteiskuntia.

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja, joka nauttii lukulampun valosta.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme