Mainos
Mainos

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

(Otava. 352 s.) Suomentanut Katariina Kaila

Asetelma tuntuu ennen ensimmäisen rivinkään lukemista väkinäiseltä: muslimin ja juutalaisen rakkaussuhde. Onneksi itse tarina osoittautuu kaikkea muuta kuin näennäissopuisaksi kököksi.

Vaikka kirjan tarina tapahtuu pääosin 1970- ja -80-luvuilla, sitä ei voi lukea ilman kuluneen vuosikymmenen globaaleja poliittisia tapahtumia. 11.9. 2001 seurauksineen on syöpynyt niin voimakkaasti mieliin. Kiinnostavaa sinänsä on, että kirjailija Salman Rushdien ajatolla Khomeinilta saama fatwa osuu kirjan kerronta-ajankohtaan, mutta se ei tule romaanissa mainittavasti esiin.

Lyhyesti se, mistä on kyse. Yhdysvaltalais-pakistanilaisen Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten katu kertoo pakistanilaistaustaisesta muslimipojasta Yhdysvaltojen keskilännessä Milwaukeessa, hänen riitaisista vanhemmistaan (äiti tapauskovainen, isä anti-uskonnollinen huippulääkäri), äidin Mina-tädistä, tämän rakkaussuhteesta ja myöhemmästä elämästään, paineista yhdysvaltalaisen ja pakistanilaisen kulttuurin monikaistaisessa, monikerroksisessa ja moneen suuntaan kulkevassa risteyksessä.

Uskonnollisen herätyksen usein tutut piirteet: dogmit, riitit ja tekstit opetellaan ulkoa, vailla uskon syvää henkistä ymmärrystä ja reflektointia. Toiset pysyvät paavillisempana kuin paavi, toisten kohdalla muotojen pakkopaita repeää ja henki virtaa taas sisään.

Tällä kertaa herääminen tapahtuu Hayat-pojalle, jonka rituaaliuskonnollinen tie on vaikea sekä hänelle itselleen että lähiympäristölleen. Uskontokulttuurit törmäävät dramaattisestikin. Kaikki ei ole pelkkää lahorelaisittain valmistettujen munuaisten ja suussa sulavien makeisten makuhermoiloittelua.

Tarina kulkee ja aukeaa kiirehtimättä, mutta se ei ole vailla jyrkkiä käänteitä. Se tuntuu todelta, siinä ei ole onnellista loppua, mutta ehkä lohduttava sellainen, mikä on kirjan voima.

Kertomus ei ole uskonnonvastainen. Mina-tädin kertoma tarina suufidervissistä ja appelsiininkuorista edustaa nöyryyttä ihmisen ja tämän jumalan välillä, se on syvästi henkilökohtainen, sellaiseksi omasta tahdosta haluttu suhde. Siihen eivät tule väliin halpahintaiset pappisluokan luikurit ja muut toisten uskonnollisilla tunteilla ja opeilla keinottelijat. Uskonnotonkin ihminen ymmärtää mistä on kyse.

Uskonto on kirjan keskiössä. Tarina toimii paremmin sijoitettuna Yhdysvaltoihin (ja se siis toimii). Siellä uskonnollisuus on yhä voimakkaasti läsnä ihmisten arjessa ja pyhissä. Tätä aspektia lukijan ei kannata kavahtaa, vaikka Euroopassa ei käydä yhtä säännöllisesti kirkoissa pyhäkouluineen ja raamattupiireineen, moskeijoissa tai synagogissa – siitä huolimatta että jotkut puhuvat jälkimaallistumisen ajasta.

Kirjan takakannen iskulausemainoksessa New York Timesin kriitikko haluaa jatko-osaa. Please, ei mitään Appelsiininkuorten katu 2:sta. Hayatin tarina oli tässä. Hän kasvoi aikuiseksi, jotakin häneltä jäi Nathanille sanomatta, mutta lukija kuvitelkoon itse miten hänen käy. Ei ole kyse uskonnollisesta mysteeristä, vaan itse elämästä valintoineen ja menneisyyksineen.

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja, joka nauttii lukulampun valosta. Käsissä kuluu runsaasti faktaa historiasta ajankohtaisiin ja akuutteihin aiheisiin. Kansainvälistä politiikkaa, kulttuuria, yhteiskuntaa, jalkapalloa. Fiktio on ovi. Kestosuosikkeja mm. Proust, Thomas Mann, Kjell Westö. Hyvät kirjat viljelevät ajattelua.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme