Mainos
Mainos

Björn Häger: Problempartiet

Arvio: Pertti Nyberg

Tutkimus sverigedemokraattien medianäkyvyydestä (Simo - mediastudier.se)

Perussuomalaisten ruotsalainen vastine Sverigedemokraterna on omaperäisellä politiikallaan aiheuttanut päänvaivaa ruotsalaiselle medialle. Tutkivan journalistin Björn Hagerin selvitys toteaa, että koska ruotsalaiset valtakunnantoimittajat eivät ole pitäneet tästä ulkomaalaisvihamielisestä puolueesta, ei siitä ole myöskään haluttu tehdä juttuja – ei ainakaan siinä määrin kuin muista puolueista. Niinpä monelle toimittajalle ja median kuluttajalle tuli yllätyksenä, että puolue ylitti äänikynnyksen ja nousi Ruotsin parlamenttiin.

Problempartiet-kirja alkaa varsin seikkaperäisellä selvityksellä SD:n taustoista. Aluksi avoimen rasistisena ja jopa natsisympatioistaan tunnettu puolue heitti pahimmat änkyrät puolueen ulkopuolelle (he perustivat kansallisdemokraattisen puolueen), mutta jatkoi selvästi ulkomaalaisvihamielisenä liikkeenä. Itse puolue sanoo olevansa ulkomaalaiskriittinen aivan sanoin kuin Suomen PS.

Osasyynä puolueen huonoon medianäkyvyyteen on itse puolueen tapa toimia julkisuuden kanssa. Vain muutama johtaja on auktorisoitu puhumaan toimittajien kanssa ja näitäkin johtajia on vaikea saada kiinni. Usein kommunikointi tapahtuu vain sähköpostien välityksellä ja tehtiinpä puolueesta sitten minkälaisia juttuja tahansa, puoluekoneiston palaute on vihamielistä eikä se noudata perinteistä vastine-logiikkaa.

SD:n peruskannattajakunta tulee siirtolaispaikkakunnilta sekä entisiltä tehdaspaikkakunnilta, joilta perinteiset teollisuustyöpaikat ovat kadonneet ja työttömyys on suurta. Puolue löi läpi ensimmäisenä Etelä-Ruotsissa - erityisesti maahanmuuttajaongelmaisessa Malmössä. Niinpä puolueen menestys valtakunnallisesti viime vaaleissa ei tämän selvityksen mukaan tullut yllätyksenä Skånen toimittajille, mutta Tukholmassa ns. valtakunnanmediassa oltiin ihmeissään.

Tutkija-toimittajan kysymys kuuluu, miksi SD:stä ei haluttu kirjoittaa ja kuinka paljon toimittajien SD-vihamieliset mielipiteet vaikuttivat julkaisupäätöksiin. Osa lehdistä päätti olla viime vaalien alla myös julkaisematta puolueen mainoksia.

Häger kysyi merkittävimpien tukholmalaismedioiden sekä muutamien paikallismedioiden päätoimittajilta, mikä oli median toimintatapa (policy) suhteessa SD-puolueeseen. Selvisi, että vaikka lähes kaikissa toimituksissa oli keskusteltu aiheesta, vain valtiollisessa mediassa eli Ruotsin yleisradiossa oli selvät ohjeistukset: SD:tä pitää seurata sen suuruuden ja merkityksen mukaisesti – lisäksi puoluetta saa kutsua ulkomaalaisvihamieliseksi, koska sen puolueohjelma voidaan sellaiseksi tulkita. Muissa medioissa vastaavia selkeitä toimituksellisia ohjeita ei ollut.

Tutkija on ottanut esille myös hyvän kysymyksen juttujen seurauksista – pitääkö toimittajan ajatella, mitä seurauksia hänen jutuillaan on. Ruotsalaistoimittajat näyttävät olevan kohtuullisen yksimielisiä, että ulkomaalaisvihamielisen puolueen rasistisia näkemyksiä ei kannata nostaa liikaa esille, jotta ”pimeät voimat” eivät nousisi liikaa esille. Huvittavaa on, että monen toimittajan mielestä toimittajien pitäisi olla seurausneutraaleja juttuja kirjoittaessaan, mutta SD:n tapauksessa omat negatiiviset näkemykset puolueesta ovat saattaneet vaikuttaa kirjoituksiin – ja tämän toimittajat myöntävät täysin. Toimittajat eivät halua joutua tilanteeseen, jossa heitä voitaisiin syyttää puolueen suosimisesta.

Merkittävin kysymys on, mistä toimittajat saavat ylipäätään kirjoittaa. Hägerin teoreettinen viitekehys perustuu Daniel Hallinin näkemykseen, jonka mukaan yhteiskunnassa on kolmenlaisia keskustelunaiheita: konsensusaiheita (kaikki ovat samaa mieltä), legitiimejä erimielisyyksiä (voidaan keskustella pitäisikö tehdä niin tai näin) sekä anomalioita (avvikelse) eli käytännössä kiellettyjä keskustelunaiheita. SD tuo tutkijan mukaan esille useita aiheita, jotka on yleensä määritelty ”kielletyiksi keskustelunaiheiksi” ja joista toimittajien on siksi vaikea kirjoittaa.

Häger esittää mediapäälliköille erilaisia maahanmuuttoon liittyviä väittämiä ja kysyy, kuinka sallittuja erilaiset aiheet ovat tällä kolmiasteisella asteikolla. Päällikkötoimittajien näkemykset hajaantuvat, mutta esimerkiksi väite ”muslimit ovat suurin uhka Ruotsille” kuuluu pääasiassa anomalia-kategoriaan eli kiellettyyn keskustelunaiheeseen. Näin ajattelee 17 mediapäällikköä 26:sta. Sen sijaan valtaosa päälliköistä asettaa väitteen ”vähentää maahanmuuttoa” konsensusaiheeksi – sitä voi siis kysyä artikkeleissa vapaasti. Väite ”ei monikulttuurisuudelle” jakaa selvästi päällikkötoimittajia, samoin jos väite on ”kielletään minareetit” – päällikkötoimittajia löytyy siis joka kategoriasta. SD:n hellimä, mutta vaikeasti todistettava väite ”maahanmuuttajat raiskaavat muita enemmän” kuuluu useimmilla päällikkötoimittajalla kiellettyjen aiheiden kategoriaan, samoin ”kosovoalbaanit varastavat”.

Tutkijan loppupäätelmä on, että ruotsalaismedia on ollut sekä epäoikeudenmukainen että puolueellinen SD-puolueesta kertoessaan.Perinteisten puolueiden ulkopuolelta tullut ja varsin epäortodoksisia näkemyksiä esittävä puolue on oikeasti vaikea pala toimittajille. Merkittävämpi kysymys on kuinka objektiivisuuteen pyrkivät toimittajat pystyvät kertomaan uudesta puolueesta, jota toimittajista käytännössä kukaan ei itse kannata.

Tutkija kysyy, pitääkö toimittajien kertoa puolueesta ajattelematta juttujen seurauksia (siis kertomalla ulkomaalaisvihamielisistä kannanotoista puolue voi saada lisää äänestäjiä) vai pitääkö toimittajan ottaa vastuu kirjoituksistaan (ja olla siten puolueellinen). Ja vielä tutkija kysyy, onko ongelmana toimittajien negatiivinen suhtautuminen SD-puolueeseen vai sittenkin liian hyvät ja läheiset suhteet perinteisiin puolueisiin. Hyviä kysymyksiä, joita myös suomalaiset toimittajat voivat miettiä, kun tekevät juttuja perussuomalaisista.

Kirjoittaja on MTV3:n uutistuottaja.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme